Me tehtiin sen viimeinkin!

Eilen oli mahtava päivä, aivan uskomaton. Ennen kuin paljastan enempää, aloitetaan aivan alusta. Olin siis ilmoittanut Reinon Tornion Kennelkerhon järjestämiin agilitykisoihin suurin epäilyksin sillä kisapaikkana toimi ratsastusmaneesi ja se jos mikä olisi taatusti herralle haasteellinen. Torstaina meillä oli Pellossa kisoihin valmistavat treenit ja ne menivät niin penkin alle kuin vain ikinä voi. Meidän piti kisanomaisesti kävellä rata ja suorittaa se ilman palkkaa. Meidän ihana "tuomari" päätti pitää samalla evästauon joten jepulis, Reinohan otti ja lähti kerjuureissulle. Se ei keskittynyt yhtään ja itsellä kiristyi pinna ihan äärilukemiin. Silloin kun se hetkittäin toimi, se oli hyvä, mutta minun luottoa kisatilanteeseen se ei antanut. Tuumasin vain että eikös se mene niin että jos kenraaliharjoitus menee pieleen niin itse esitys tulee olemaan loistava?

Sunnuntai-aamuna kellon soidessa hävyttömän aikaisin ajattelin että olen joko hullu, tyhmä tai molempia kun koko kisoihin lähden mutta koska ilmottautuminen oli maksettu niin sama kai se on mennä hakemaan kokemusta ja esittää vähän pellehermannia radalla. Minna tuli vartin yli seitsemän hakemaan ja matka Torniota kohti alkoi. Perille päästyämme käytimme koirat ensin ulkoilemassa ja jätimme ne sitten autoon odottamaan siksi aikaa kun kävimme ilmoittautumassa. Tämän jälkeen koirat mukaan ja takaisin maneesille. Reino käyttäytyi täysin odotetusti ja hieman jännitti ja paineistui. Tällöin se hakee minusta kovasti turvaa ja yrittää kiivetä syliin. Nyt se ei kuitenkaan ollut laisinkaan niin paha kuin aikaisemmin ja luulenpa että tähän vaikutti omien kisahermojeni kehittyminen. Homma alkaa olla tuttua kun kisoja on parit takana ja en ole kuin seipään niellyt koko aikaa.

Ensimmäisen rataan tutustumisen ajaksi saimme koirille pitäjät ja tuomarina toiminut Rauno Virta vakuutti minut jälleen kerran mahtavalla asenteellaan. Heti ensimmäiseksi hän totesi ettei halua nähdä yhtään ryttynaamaista ohjaajaa maalissa, kaikki virheet mitä radalla tapahtuvat johtuvat vain ja ainoastaan ohjaajasta eli hyvällä sykkeellä mennään. Tämän jälkeen oli radan kävely ja se oli aika mukavan oloinen, ei kauheita konnankoukkuja. Osallistujia oli suhteellisen vähän, joten suht pian olimme Reinon kanssa tulikokeessa. Alussa Reiska lähti hyvin mukaan ja ensimmäiset kolme estettä ja putki menivät hyvin. Sitten se päätyi haahuilemaan ohi esteiden ja kävi vähän omia reittejään mutta palasi melko nopeasti takaisin. Kaikista koomisin tilanne oli viimeisellä putkella jossa Reino ei mennytkään putken sisään vaan meikäläinen kompastui koiraan ja lensin rähmälleni! Minna tuumasi jälkeenpäin että hän katsoi että minne se Laura katosi ja sitten nauroi että päätit sitten näyttää Reinolle miten se putki mennään :) Ei muuta kuin ylös, koira putkeen ja rata vedettiin loppuun. Hylsyhän meille tuli niin kuin arvasin, mutta mitään karseaa katastrofia ei tapahtunut. Minnalle ja Ellalle kävi lopputuloksen kannalta samoin, ja jäimme odottamaan toista rataa. Tämän me Reiskan kanssa jätimme väliin sillä olin ilmoittanut sen yhden agiradan lisäksi vain hyppyradalle.

Minna ja Ella vetivät hienosti toisen radan, harmillisesti pieni virhe koitui hylätyksi suoritukseksi, mutta hienoja pätkiä siellä oli. Minna antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä seuravaalle radalleni, ja otin alusta asti ihan toisenlaisen asenteen. Päätin käskyttää paljon päättäväisemmin ja luottaa siihen että koira tekee ja edetä lujempaa enkä himmailla. Viimein meidät kuulutettiin lähtöön ja mehän mentiin! Käskytin Reinoa napakasti ja tarkasti ja homma sujui aivan eri malliin kuin ensimmäisellä radalla. Yksi kielto tuli minun ohjausvihreeni vuoksi, mutta se ei tahtia haitannut vaan vedimme loppuun hyvällä sykkeellä! Kepit menivät hyvin, huusin hyvissä ajoin ennen niitä seis ja rauhoitin tilanteen, vein sen selkeästi ensimmäiseen väliin ja varmistin vielä vetämällä toisesta välistä ja sen jälkeen se sai hyvän rytmin päälle. Loppusuora ja maalissa vain viidellä virheellä!!

Minna oli vastassa onnittelemassa ja Reino sai kaikki herkut mitä löytyi ja hurjasti kehuja, mahtava koira! Pikkuisen saimme aikavirhettä, kielto ja hitaat kepit koituvat siinä kohtaloksi mutta ei haittaa, me olimme kakkosia!! Herran jestas, kolmannet viralliset kisat ja palkintosijoilla, en voinut käsittää. Olin niin onnellinen että melkein itkin, rata oli tuntunut niin hyvältä ja uskalsin luottaa Reinoon ja se veti niin upeasti! Minun ihkaoma karhukoirani todisti että siitä ON agilitykoiraksi sittenkin, sanokoot muut mitä haluavat. Siitä ensimmäisestä alkeiskurssista lähtien olen taistellut, harjoitellut, itkenyt ja nauranut mutta en ole luovuttanut vaikka joskus siltä onkin tuntunut. Suunta on eteenpäin, haluan näyttää kaikille että myös metsästyskoirat pystyvät tähän lajiin!

Itku pitkästä ilosta on vanha suomalainen sananlasku. Noh, näin ihanasta ilosta voi jo pienen itkunkin tirauttaa sillä voi olla että seuraavat kisat menevät penkin alle mutta se ei haittaa. Me harjoittelemme lisää, kierrämme kisoja ja haemme rutiinia. Mutta tätä onnen hetkeä ei voi kukaan viedä pois, se on meidän ja muistoissamme aina.