Juhannus

Juhannuskuulumiset meiltäkin! Perjantaina oli vielä työpäivä, lyhyt onneksi ja pääsin jo kahdeksi kotiin. Joni oli jo päivällä käynyt naapureiden kanssa hankkimassa grillattavaa ja minun iltapäivä menikin siivotessa pihaa ja portaita. Sain jonkun ihme hepulin ja puhdistin jo pari vuotta odotelleen terassin, pesin sen ja roudasin sinne pöydän ja pari tuolia. Pöytäliinan virkaa sai toimittaa vanhat verhot, oikein kivan kesäisen näköistä! Ihanat ruokaiset salaatit odottelivat juomineen jo vieraita ja Marilla ja Matilla olikin mukanaan pihvejä, patonkia ja muuta hyvää. Grillailtiin, chillailtiin ja höpöteltiin ja ainakin meikäläisellä oli kertakaikkiaan ihanaa! Syönnin jälkeen lähdimme heille naapuriin lämmittämään ulkosaunaa ja pelasimme samalla aliasta. Ilta venähti hieman pitkäksi ajatellen seuraavan aamun nousua joka koittikin jo kuudelta!

Pakkasin suhteellisen siistit vaatteet mukaan ja lähdin hakemaan Karoa. Haimme Humun kyytiin ja matkamme Rovaniemen juhannusnäyttelyyn pääsi alkamaan. Alkumatka ei mennyt kommelluksitta (tietenkään kun kyseessä on sählä-Laura) ja Aavasaksalla tankatessa minä pösilö jätin lompakkoni auton katolle ja unohdin sen autuaallisesti kun lähdin ajamaan. Huomasin asian vasta Roissa, eli noin sadan kilometrin päässä, doup! Pakko oli soittaa Jonille että voisiko hän käydä katsomassa olisinko kuitenkin jättänyt lompsan automaatin päälle tai olisiko se tippunut jonnekin lähimaastoon, mutta ei löytynyt. Siinä vaiheessa kun olimme perillä näyttelypaikalla olin hermorauniona ja vitutti niin maan hemmetisti. Yritin keräillä itseni jotenkin ja luojan kiitos onnistuin, kehässä juostiin Hummerin kanssa niin kuin pienintäkään taukoa harkoissa ei olisi ollut. Tuntui että koira suorastaan lensi, se oli kevyt kädelle ja niin mainio että teki mieli rutistaa mokomaa silkokorvaa! Tuomari oli mahdottoman tarkka, ensin koira joutui mittaukseen ja sitten syynättiin hampaita varmaan minuutti tai pari! Tiedän kyllä varsin hyvin että tuomarille ei saa puhua ellei kysytä, mutta kun hän erittäin hämmästyneellä äänellä kommentoi Humun tupla B-hampaita, säikähdin itsekin ja suusta ihan kuin vainvihkaa livahti että olisiko niiden pitänyt lähteä?! Tuomaria hieman hymyilytti tollo kysymys ja hän totesi vain että ei suinkaan :)

Tuomari teki todella perusteellisen tutkimuksen ja huvittavinta oli kun Humu oli aivan kun ei olisi huomannut ollenkaan tunnustelevia käsiä, sen ilme ei värähtänyt edes siinä vaiheessa kun tuomari tunnusteli sen kivekset :) Tarkistuksen jälkeen saimme juosta oikein olan takaa! Mentiin varmaan sata kierrosta, siltä ainakin tuntui, tuntui että kunto loppuu kesken! Kun tuomari viimein antoi arvosanaksi Erinomaisen ja SA:n en ensin edes tajunnut mitä ihmettä tapahtui! Me odotimme korkeintaan Hyvää, sillä Humulla on vielä selvä manttelivirhe joka ei ole tasoittunut, mutta tuomari perusteli päätöstään sillä että koirassa on paljon potentiaalia, kerrassaan loistavasti kehittynyt ikäisekseen ja liike oli niin upeaa katsottavaa että hänellä oli mennyt kylmät väreet mitä kuulemma tapahtuu harvoin! Olimme Karon kanssa aivan sanattomia tästä huikeasta menestyksestä ja odotimme kauhean pulinan keskellä SA-kehää. Siinä kisattiin parhaan uroksen tittelistä ja voi luoja että tuomari meitä juoksuttikin! Kaikista upeinta oli, että sieltä tuli ykkönen ja SERTI! Tästä jatkoimme ROP-kehään jossa tulimme toiseksi. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä, päivä onnistui paremmin kuin hyvin. Jopa kadonneen lompakon arvoitus ei jäänyt vaivaamaan niin paljon kuin olisi voinut luulla, oli niin hieno tulos.

Kotiin päästyämme veimme koiran takaisin ylpeälle omistajalleen ja jatkoimme kotiin. Illalla meille tuli Karo helluineen ja naapurin Matti ja Mari. Söimme sipsiä ja joimme olutta sekä pelasimme tietysti aliasta. Oli tosi mukava ilta, mutta aamulla teki hieman tiukkaa herätä vaikka töihin oli vasta kahdeksitoista :)

Tämä päivä onkin mennyt sitten ruuanlaiton ja leffailun merkeissä, huomenna on vapaa ja ajatuksissa olisi käydä Lirikalla kentällä vähän pyörähtämässä, katsotaan mitä siitä tulee!

Toivottavasti teillä kaikilla on ollut oikein mukava juhannus, palaillaan taas seuraavan postauksen merkeissä!

Alla video juhannuksen koitoksesta, minut tunnistaa harmaasta jakusta, mustista housuista ja lettipäästä!

Harjoitusta ja treeniä vähän kaikkien kanssa

Ihana päivä! Joni tuli aamulla töistä kotiin joskus kahdeksan maissa ja hetken juteltuamme laitoimme nukkumaan ja niinhän meikäläinenkin nukkui ihan tyyneesti puoleen päivään ja heräsin vasta puhelimen soittoon. Kömysin viimein peittojen alta ja istuin hetken koneella ja tein itselleni aamupalaa. Sitten laiskuus vei taas voiton ja hevosten ruokinnan ja koirien pissatuksen jälkeen vääntäydyin takaisin peittojen alle katsomaan Greyn Anatomiaa. Kolmen maissa päätin nousta kokonaan ylös ja hakea pollet sisälle syömään. Samalla kun muorit mussuttivat heinää, harjasin Lirikan ja laitoin sen valmiiksi. Ilma oli nihkeä ja kuuma, hieman tihkutti vettäkin mutta sehän ei meitä hidastanut! Selkään päästyäni huomasin "ihanan" naapurimme olevan haravoimassa ja trimmeröimässä pihaansa tien vieressä. Huhhahhei, niinpä tietenkin. Lirika pelkää sitä ukkoa muutenkin sillä se on pelotellut sitä eräänkin kerran ohimennessä ja muutenkin se saattaa haistatella ja huutaa törkeyksiä. Ajattelin vain että mitähän nyt tapahtuu, mutta ei, se kajautti vain hyvää päivää?! Oikeasti, ihminen jonka kanssa on ollut todella pahaa naapuririitaa vaikka kuinka monta vuotta, mitä ihmettä? Ehkä sillä on viimeinkin lääkitys kohdillaan tai joitain, tai sitten se on todellakin seonnut lopullisesti, tiedä häntä.

Lirika oli ihan säpinöissä ja ei malttanut kävellä millään kun kiristin satulavyötä, ravia olisi pitänyt päästellä. Ei siinä mitään, ihana että alla on virkeä hevonen jota ei tarvi patistaa liikkumaan. Menimme kentälle ja aloittelimme ihan vain taivuttelemalla ympyräkahdeksikolla ensin käynnissä ja sitten saman tehtävän aikana teimme myös ravisiirtymisiä. Alussa Lirika vastusteli hieman ohjastuntumaan, jos hiemankin otin etenkin vasemmassa kierroksessa kankiohjasta kiinni, se veti pultit eikä suostunut liikkumaan muuta kuin takaperin. Lempeällä kädellä ja rautaisilla pohkeilla pääsimme yhteisymmärykseen suunnasta ja tuntumasta. Laukkatyöskentelyä teimme vain hieman, niin että sain sen liikkumaan rennosti oikein päin, ja lopuksi vielä venyttelyt eteen ja alas. Paljon sokeria kiitokseksi ja taputukset ja sitten lähdettiin takaisin kotiin kävelemään. Lirika yritti taas sitä samaa temppua minkä se keksi viime kesänä: kaikessa rauhassa se käveli pitkin ohjin muka oikeaan suuntaan, mutta supernopeasti se vaihtoi suuntaan kauhealla loikalla ja yritti ryysätä mummolaan sokerivarkaisiin :) Onneksi olin varautunut ja sain sen hanskaan muutamassa sekunnissa ja sekin tyytyi kohtaloonsa enempiä mukisematta.

Tallissa riisuin ja harjasin sen ja nakkasin heinää turvan eteen ja sitten karsinan puhdistukseen. Kun työt oli tehty painuin sisälle ja aloin treenaamaan koiria. Rymyn kanssa aloitettiin maahanmeno-harkat ja hyvin poika sen hiffasikin. Illalla otetaan vielä uudestaan, joka päivä pieni hetki niin homma alkaa pelata. Haisin niin järkyttävästi tallille ja hevosille että oli pakko käydä suihkussa ennen kuin lähdimme Jonin kanssa käymään kylällä kaupassa. Koirat pääsivät tietysti mukaan ja ne olivatkin oikein hienosti omassa kuljetuskopassaan. Tänään en kyllä aijo tehdä mitään muuta kuin hengailla koneella ja katsoa leffoja, olen jotenkin ihan puhki vaikka olenkin vain nukkunut :) Kiva päivä kaiken kaikkiaan, kaikki otukset olivat mukavia ja taas sitä muisti miksi niiden eteen jaksaa raataa vuodesta toiseen!

Hevosmäyräkoira ja koira-agilityä

Muhahhaa, täällä taas! Viimeksi kirjoittelin supernäyttelytunnelmissa ja sen jälkeen olenkin nauttinut kesälomastani täysin rinnoin. Luonnollisestikaan en ole lähtenyt reissuun, sillä "pieni" eläinlauma estää sen toistaiseksi, mutta en ole laisinkaan katkera sillä loma on ollut mitä parhain! Olemme käyneet koirien kanssa joka päivä lenkillä ja uimassa.

Olisikohan ollut noin viikko sitten kun päätin että nyt on ollut ratsastustaukoa ihan tarpeeksi ja ihan oikeasti haluttaa kiivetä takaisin hevosen kyytiin. Laittelin muorin kaikessa rauhassa valmiiksi nousin selkään. Hyvä että jalka oli jalustimessa kun mamma halusi lähteä tanssahtelemaan liikkelle! Se oli koko maaastoreissun niin upea, ettei varmaan ikinä ja matka taittui aivan liian pian. En uskaltanut paljon sillä tehdä, sillä se on kesälomaillut niin paljon enkä halunnut kipeyttää sen lihaksia saati saada sitä jumiin. Joka tapauksessa voitte varmaan kuvitella sen hetken kun hevonen tekee kaiken sen mitä vain ajatuksen voimalla toivotte ja saatte vain nauttia itse kyydistä? Tältä minusta tuntui koko lenkin ajan ja välistä annoin sen kävellä ihan vapain ohjin pitkänä kuin mäyräkoira ja halasin sitä silkasta riemun tunteesta! Juuri sillä hetkellä koin niin suurta hevosenomistajan onnea kuin vain on mahdollista ja olin siitä hyvin tyytyväinen.

Lirika käytiin kengittämässä muutama päivä sitten ja edellisestä kerrasta viisastuneena (tai pelästyneenä) kengittäjä ei halunnut jäädä tamman kanssa ollenkaan kahdestaan vaan minun piti olla auktoriteettina mukana. Jotenkin tuntuu niin hullulta kun se ei ole koskaan minulle mitään tehnyt ja silti se oli saanut kengittäjän tuntemaan olonsa epämukavaksi huitomalla takasillaan. Kaikki meni nyt kuitenkin mallikkaasti, harjailin sen samalla superhyvin, samalla trimmasin turpakarvat, vuohiset sekä harja- ja häntäjouhet. Lopputulos näytti jopa ihan hevoselta :)

Tänään alkoi myös työt taas loman jälkeen, yäk.. en olisi millään halunnut lopettaa loman viettoa, oli niin ihanaa vain olla ja möllöttää ja tehdä mitä mieleen juolahtaa! Päivästä selviydyin kunnialla, aamulenkki rakkaiden poikien kanssa takasi energian koko päiväksi (okei, hieman ehkä energiajuoma vauhditti menoa :) ja illan olenkin ollut yksin kotona eläinten kanssa, Joni on yötöissä mikä on aika tylsää. Treenattiin molempien ipanoiden kanssa hieman agilityä ja Reino menee jo tosi mallikkaasti renkaan, esteen, pujottelun ja putken! Rymy rientää putkeen ilman pyyntöäkin, se on sen suosikkipaikka pihassa :) Toivottavasti molemmat kunnostautuisivat sillä saralla, sillä laji on varsin vauhdikas ja mielenkiintoinen.

Nyt on kuitenkin taas aivan liian myöhä ja pitäisi vielä jotain ruokaakin kehitellä, mutta palataan taas muutaman päivän kuluttua, siihen asti see u!

Näyttelyhuumaa

Voi hyvänen aika mikä päivä takana! Aamulla oli herätyskello soimassa hieman ennen kahdeksaa jotta ehtisin hakea Anttonin meille. Ajelin silmät sikkurassa Ylitorniolle ja nappasin pikkuvelin kyytiin, sitten takaisin kotiin ja ruokkimaan hevoset. Kotona alkoikin sitten kiireinen valmistautuminen päivän suureen tapahtumaan: Kemin koiranäyttelyyn! Tukka nutturalle, siisti meikki, nappikorvikset ja asuna mustat suorat housut sekä harmaa jakku. Puoli kymmeneltä Karo kurvasi meille sinisellä salamallaan ja Antun kanssa hyppäsimme kyytiin. Kävi ilmi että managerimme oli tänään poikkeuksellisen hajamielinen ja oli unohtanut harjan kyydistä :) Haimme sen ja menimme hakemaan Nemoa kyytiin. Menomatka sujui hyvin, mitä nyt Nemo röhnötti koko painollaan Antun päällä ja nautti rapsutuksista täysin siemauksin!

Paikalle päästyämme kävimme ilmoittautumassa ja lähdimme etsimään hyvää paikkaa jossa harjata koira ja vähän tutkailla tilannetta. Iloksemme huomasimme pehmiskioskin sekä kahvilan joka myi pientä suolapalaa kera kylmien juomien. Vahvistimme hieman itseämme ja levähdimme sitten nurmikolla, sää oli todella lämmin ja ei yhtään sääskeä missään, luksusta!

Nemo otti rennosti, se makoili vain onnellisena meidän välissä ja nautti päivästä. Antton oli mitä mainion kepo (kennelpoika), kantoi tavaroita, kuvasi, haki jäätelöä, putsasi koiraa ja oli muutenkin yleismiesjantusena. Jouduimme odottamaan omaa kehäämme aika kauan, sillä olimme tapamme mukaan taas etuajassa. Meitä ennen ehdimme katsoa karhukoirat ja jämptit jotka tietysti kiinnostivat minua suuresti omien koirieni vuoksi. Rotunsa kaunein jämpti oli niin hieno narttu että harvemmin olen moista nähnyt! Usealle tuli niin huonoja arvosteluja että kauhulla odotimme omaa vuoroamme ja päätimme olla toivomatta liikoja. Nemo oli ainoa junnu-laika ja saimme olla kehässä heti yksin.

Tuomari kävi ensin koiran läpi ja mittasi sen (minä olin kauhusta jäykkänä että onko jätkä kasvanut liikaa mutta ei ollut!) ja sen jälkeen juostiin! Kehä oli ihanan iso, Nemon isot ja näyttävät liikkeet pääsivät siinä oikeuksiina täysin. Saimme niin hienot arvostelut ettei tosikaan, olin aivan puulla päähän lyöty. Tässä muutamia otteita, tuomarina Hannu Talvi:

Hyvä pää, hienot raamit. Ikäisekseen erinomaisen kehittynyt, miellyttävä luonne. Karva hyvä, vahvat raajat. Isot, hyvät liikkeet. Rintakehä aavistuksen kapea.

Arvosteluksi tuli ERINOMAINEN ja SA, ja sertihän sieltä siis tupsahti! Upeaa! Laikoja oli vain kolme, ja Nemo oli ylivoimainen voittaja ja sai vielä ROP:in eli se oli rotunsa paras! Olimme niin iloisia ja yllättyneitä että koko joukko riehui ja selitti toistensa päälle. Naapurin kasvattajakin sai omalle suojatilleen samat meriitit, kyllä olimme niin ylpeitä ja nauroimmekin että Kainuunkylä jyrää :)

Best in showhun emme päässeet, meillä oli ryhmäarvostelussa viitos- ja kakkosryhmän koirat ja ihan supertarkka serbialainen tuomari. Se ei kuitenkaan meitä masentanut, sillä Serti oli meille monin verroin arvokkaampi saavutus!

Kotiin ajoimme ihan näyttelyhuumassa ja veimme Nemon ylpeälle omistajalleen takaisin. Itse lähdin vielä kotona hevosten ruokinnan jälkeen Reinon kanssa juoksemaan jonka jälkeen siivosin tallin. Seuraavan vuorossa olikin Rymy, jonka kanssa treenattiin hieman kehäesiintymistä. Kävimme myös pienellä remmilenkillä ja jätkä meni oikein mallikkaasti. Reinonkin kanssa koitimme treenata kehäesiintymistä, mutta se ei sitten millään hiffaa että sen ei tarvitse istua kun pysähdytään, toivottavasti se nyt tajuaisi sen ennen tiistain mätsäriä.

Nyt olen niin onnellinen ja tyytyväinen, että lähden suihkun kautta koisimaan, mutta jatketaan tarinointia taas toiste!

Erään hevostytön tarina

Muistan ensimmäisen kosketukseni hevosharrastukseen kuin eilisen päivän: suuri suomenhevostamma katsoo lempeillä silmillään eikä välitä vaikka kahdeksanvuotiaan harjaus ei ole ihan niin hienoa ja oikeaa, se ei välitä vaikka pientä verkkatakkista tyttöä pelottaa kuollakseen harjata takajalkaa pienessä karsinassa. Tuntuu kuin se ottaisi kunnia-asiakseen olla rauhallinen ja kertoa että hevoset ovat oikeasti ihan kilttejä, harjaa vain. Kokemuksen karttuessa erilaisista hevosista pieni tyttö voittaa omia pelkojaan päivittäin ja kymmenvuotiaana hänet tunnetaan pelottomana hevosenkäsittelijänä joka hoitaa ja ratsastaa ne tallin kamalimmat elikot. Silloinkin kun tallin isoin hevonen pilttuussa potkaisee tallikaverin seinään ruhjoen rintakehän ja kylkiluut, sama pikku-Myy ratsastaa edelleen tälläkin hevosella eikä osaa pelätä. Kolmosluokan jälkeinen kesä on koko siihen astisen hevosuran hienoin, silloin pieni Laura saa ensimmäisen hoitohevosen, senkin vain siksi että kukaan muu ei uskalla eikä halua. Joka päivä pikkutyttö pyöräilee yhteensä parikymmentä kilometriä eväät reppuun pakattuina jotta pääsee harjaamaan, ratsastamaan ja tekemään tallitöitä.

Kuinka monta kertaa sama lapsi saikaan kolhuja: hevonen hyppäsi pystyyn tarhasta hakiessa ja sai aikaan niin kipeän palovamman käteen että tuntui kuin koko kämmen olisi tuntikausia tulessa. Pesukarsinaan vieminen oli myös työn takana, hevonen päätti että en mene ja pikku Laura lensi perässä kuin leppäkeihäs lyöden polvensa voimalla seinään. Myy päätti kuitenkin että hevonen on pestävä ja seuraavalla yrityksellä harmaa ruuna varmaan totesi että kun toinen on niin tosissaan ei tässä viitsi enempää kiusata. Maastoon hevonen ei kuitenkaan millään halunnut mennä, mutta pikku Lauran päättäväisyys ei pettänyt tässäkään, Hevonen temppuili ja peruutteli ja lopuksi se törmäsi takapuolellaan sähköaitaan. Sitä kohtausta ei ihan heti varmaan kukaan haluaisi kokea uudestaan, siitä ei ole muuta muistikuvaa kuin että tarrauduin satulaan kuin takiainen ja päätin että irti en päästä vaikka henki menisi, enkä päästänytkään. Maastossa käytiin ja oltiin niin kovin tyytyväisiä!

Taluttaminenkaan ei sujunut aina ihan ongelmitta. Milloin ruuna lähti juoksemaan aikeenaan karata, mutta kunnon hevostytöille oli opetettu että irti ei päästetä. Silloin kun hevonen ihan oikeasti laukkaa ja itse pitää riimunnarusta kiinni voin kertoa että silloin ei enää edes uskalla päästää irti, sillä yhden askeleen mitta kasvaa äkkiä useamman metrin mittaiseksi. Näistäkin kommelluksista selvittiin ja loppukesä oli ihanaa aikaa, hetken oli jopa mahdollista että ruunasta tulee Lauran oma. Niin ei loppujen lopuksi käynyt, sitä kyllä yritettiin myydä muualle, mutta kaikki eivät olleet yhtä sisukkaita tai hulluja että olisivat olleet valmiit tekemään ruunan kanssa tarpeeksi töitä ja se meni teuraaksi. Ikävä oli kova, tämä oli ensimmäinen kerta kun pieni Laura menetti itselleen jotain tärkeää.

Hevosrakkaus oli kuitenkin niin vahva että harrastaminen ei tähän jäänyt. Pikku Laura kävi ahkerasti tunneilla ja leireillä ja päätti vakaasti ystävänsä kanssa että isona he perustaisivat oman tallin. Oma hevonen oli tietysti se mitä kohti koko ajan mentiin, se oli se saavuttamaton unelma. Koko lapsuusajan me leikimme hevosleikkejä, milloin keppihevosilla, näkymättömillä hevosilla, leikkihevosialla ja milloin opettelimme hevosrotuja ulkoa kirjaston kirjoista. Seinät olivat täynnä hevosjulisteita, kaapit pursuilivat hevoslehtiä ja kirjoja ja puheessa vilisi yhtenään nuo nelijalkaiset ystävämme.

Yläasteella tuli pieni tauko joka oli ehkä paikallaan. Muutaman vuoden sai keskittyä ihan muuhun, elää normaalia elämää. Kuitenkin aikuisiällä mielessä oli koko ajan se oma hevonen, mikä olisi ihanampaa kuin oma talli ja oma hevonen. Tässä vaiheessa ajatukset omasta ratsastuskoulusta olivat jo haihtuneet, mutta oman hevosen kaipuu oli vahva. Elämään käveli Lirika ja nyt jo aikuinen Laura oli myyty. Jotenkin se toi mieleen ensimmäisen suomenhevostamman, lempeän ja ystävällisen. Oma siitä tulikin ja silloin heräsi uudelleen ajatus omasta tallista. Uusi koti maalta ja siihen kahden hevosen talli, se tapahtui lopultakin. Jokaisen pienen hevostytön unelma kävi toteen. Kuten jokainen blogin lukija tietää, matka on ollut täynnä kommelluksia ja ihania hetkiä, milloin mennään maastossa onnellisesti laukaten ja milloin kentällä koulukiemuroita selvitellen. Töistä palatessa väsyneenä karsinoita siivoten, hevosia huoltaen, miettien mistä ostetaan seuraava heinäkuorma. Lantala odottaa tyhjennystä lähes joka viikko, hevosten madotukset ja rokotukset odottavat huolehtimistaan. Vapaapäivät menevät siihen että tavoitellaan eläinlääkäriä, kengittäjää, heinäntoimittajaa ja huolehditaan käytännön asioista. Se kaikki muu ihana, milloin siihen jää aikaa? Kun päivän on ollut töissä, illalla tehnyt kaikki pakolliset työt ja huolehtinut myös muut taloustyöt, se ratsastus ja harjailu on lähinnä velvollisuus. Edelleen jo aikuinen Laura rakastaa hevosiaan ja pitää niiden harjaamisesta ja huolehtimisesta, mutta arki on niin kaukana pienen hevostytön unelmasta kuin voi ollakaan.

Miksikö kirjoitin tämän? Meillä kävi pari päivää sitten kaksi pientä hevostyttöä jotka halusivat hoitaa hevosia. Kaikin mokomin, molemmat harjattiin niin hyvin että silmiä häikäisi kaikki se kiilto. Se into ja onnellisuus mikä heistä paistoi oli jotenkin niin liikuttavaa ja muistutti minua omista lapsuusvuosistani vahvasti. He aivan aidostivat rakastavat hevosia ja Lirikan lempeä ilme pienelle tytölle sai palan kurkkuun, tuohan kuin minä ja se suomenhevostamma. He totesivat että olet varmaan todella onnellinen kun sinulla on näin ihanat hevoset! Hetken mietin asiaa ja mielessäni totesin että kyllä, kaikesta huolimatta olen todella onnellinen. Minua on siunattu paljolla hyvällä josta en aina osaa olla tarpeeksi kiitollinen.

Kaikki te pienet ja vähän isommatkin hevostytöt, pitäkää kiinni unelmistanne sillä kovalla työllä ja tahdonvoimalla ne voivat toteutua, ennemmin tai myöhemmin! Nauttikaa kuitenkin lapsuudestanne ja siitä ajasta kun vasta haaveilette omasta hevosesta, näin jälkiviisaana voin kertoa että se oli kuitenkin kaikkein ihaninta aikaa, realismi ja arki ei ole vielä mukana kuvassa ja haaveissa ei tarvitse miettiä arkisia askareita!