Pieni agiliitäjä

Käytiin eilen lenkin jälkeen vähän hömppäilemässä kentällä ja kun sattui pikkuvelikin olemaan mukana kameramiehenä, pitihän sitä hieman kuvailla. Päästettiin pikkukelpie vähän "aksaamaan" ja voi kuinka Lillan rakastaa putkia, se menisi niitä ihan koko ajan jos lupa vain olisi! Päästin sen pari kertaa tekemään putken, tehtiin muutama takaakierto ja paukuteltiin keinua. Neidillä olisi ollut halua tehdä paaaaljon enemmän, mutta koska se on vielä niin pieni, joutui se tyytymään tällä kertaa tähän.

On se sitten kyllä ihana pieni tyyppi, parempaa en olisi voinut toivoa! Tärkeää on nyt että en ahnehdi liikaa (vaikeaa se tosin on!) ja annan sille aikaa olla vauva. Tosi vaikea löytää se tasapaino kuinka paljon tekee ja mitäkin, mutta uskon että hyvä ohjenuora on jättää kaikki tekeminen siihen kun se vielä itse haluaisi jatkaa. Kaiken pitää olla superkivaa eikä se saa tuntua työltä missään vaiheessa.

Sisäsiisteyskin alkaa olla jo ihan kivassa vaihessa, vahinkoja tapahtuu enää harvoin. Kissojen kanssa aletaan olla hyvää pataa, Irma on kouluttanut Lillanista kissaa kunnioittavan toverin. Se on ihan loistava kuinka se osaa olla pennun kanssa rauhallinen ja jos ylilyöntejä tapahtuu, se ihan tyyneesti läppää käpälällä ja sitten taas rauhoittuu. Kun pentu osaa olla kunnolla, se puskee ja kiehnää sitä ja selkeästi osoittaa haluavansa olla kaveri <3

Kaiken kaikkiaan arki alkaa olla helpompaa kun meillä kaikilla on jo selkeät rutiinit miten toimitaan, niin ihmisillä kuin eläimilläkin.

Maailman ihanin kelpie!

Äääk, minun pieni kelpievauva alkaa olla jo iso tyttö! Tai no, iso ja iso, mutta tuntuu että se venyy ja vanuu koko ajan ja sen kun kaunistuu! Miten hauskaa sen kanssa onkaan touhuta, toinen on niin intopiukeana aivan sama mitä tehdään. Tänä aamuna osattiin mennä maahan jo pelkästä suullisesta käskystä, se oikein läsähtää alas ja on niin pätevänä ettei tosikaan :D

Eilen päästiin harjoittelemaan taas hieman häiriötä kun minun treeniläisten kanssa juteltiin kentän laidalla. Mikäs sen parempaa kun ottaa Lillan hihnaan ja palkata sitä kontaktista ja rauhoittumisesta. Viimein se taas tajusi että toisten koirien luo on ihan turha tempoa ja että on paljon järkevämpää vain hengata mamman kanssa.

Ennen kuin muu porukka tuli kentälle, leikittiin Lillanin kanssa sen suosikkilelulla (kiitos Levin Lemmikkitarvike!) ja tehtiin muutaman kerran suora putki ja pari siivekkeen kiertoa. Otettiin myös hieman paikalla oloa ja leluun syöksymistä. Muutoin se sai juosta irti ja leikkiä sillä välin kun laitoin ryhmälle rataa.

Kotonakin se osaa olla jo aivan asiallisesti, eli ei ihan koko ajan ole Reino-paran kimpussa. Sen uusi suosikkiharrastus on myös saunominen, joka kerta se haluaa kiivetä lauteille kaveriksi ja siinä se makoilee aivan tyyneenä kun heitetään löylyä, hassu koira. Pesukaan ei tunnu tuottavan paineita, Joni sanoi sen plumpsahtaneen ojaan eilen ja näin ollen pikku rapariitta joutui suihkutettavaksi. Oli kuulemma jopa vaikuttanut aivan nauttivan lämpimästä suihkuttelusta.

Pitää muistaa aina päivitellä tällaisia lyhyempiäkin kuulumisia, pysyy treenipäiväkirja ajan tasalla ja voi että näitä on niin kiva lukea sitten myöhemmin!

Pieni kenguru loikkaa

Täytyypä vallan sanoa että on tämä pentuarki vienyt minusta mehut ihan kunnnolla! Ihan hurjan raskasta on ollut hoitaa koko lauma, käydä töissä ja pitää kotikin kuosissa. Onneksi kuitenkin ne hetket kun kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia korvaavat kaiken sen työmäärän mitä on tehnyt. Tässä on haettu uusia rutiineja ja nyt on parin viikon aikana vakiintunut hyvä käytäntö. Aamuisin herään vähän jälkeen seitsemän, ruokin ja pissatan Lillanin ja lähden isojen poikien kanssa lenkille. Tämän jälkeen ehdin touhuta hieman pennun kanssa, syödä, siivota paikkoja ja valmistautua työmaalle. Yhdeksästä seitsemään meneekin sitten töissä/työmatkoilla ja kotiin tultuani lähden heti Lillanin kanssa lenkkeilemään ja treenailemaan. Illalla vielä sapuskat kaikille niin näin on koko lauma hoidettu.

Lillan on ollut aivan ihana pentu, todella rohkea ja järkevä. Tähän mennessä ollaan harjoiteltu käskyistä istu jo suhteellisen varmaksi. Se istuu käskystä nopeasti, osaa pysyä paikallaan ja kestän liikkua siitä reilusti poispäin. Vapautuskäsky on myös opittu erittäin tehokkaasti, sehän tarkoittaa kaikkea hauskaa! Maahanmeno on koko ajan työn alla, avustan vielä kädellä niin kauan että on varmaa ettei se tarjoa ns. lonkka-asentoa. Jos se sen tekee, korjaan ja palkkaan vasta sitten. Tässäkin se osaa pysyä jo paikallaan hienosti. Perusasentokin tulee pikkuhiljaa, sitä tehdään vähän väliä lenkkien yhteydessä. Kovasti me myös leikitään, se on ihan kaikista parasta Lillanin mielestä! Taistelutahtoa löytyy valtavasti ja irrotuskäsky onnistuu myös hyvin. Olen heti alusta opettanut sen syöksymään "kuolleeseen" leluun ja voi vitsi on niin hauska katsoa kun pieni kelpieneiti istua tönöttää jännittyneenä ja odottaa lupaa hyökätä lelulle. Aika kivasti kestää jo viedä lelu kauemmas ja se malttaa odottaa ennenkuin lupa heltiää.

Tarjoamisen kautta on tehty myös putkia, ne ovat pikkutyypin mielestä hauskoja juttuja! Kaikista kivointa on päästä jahtamaan nenän edestä lentävää lelua kun tulee putkesta ulos ja saada vielä kovasti kehuja tästä. Keinua ollaan paukuteltu ja ensijännityksen jälkeen se ei välitä mitään vieressä paukkuvasta laudasta vaan leikkii täysillä tai syö herkkuja. Kovasti on panostettu myös siihen että kaikkien koirien luo ei mennä ja jos mennäänkin niin vain ja ainoastaan luvan ja rauhoittumisen kautta. Sillä on kuitenkin yksi ystävä ylitse muiden, Minnan bordercollie uros Sulo <3 Nämä kaksi ovat vain jotain niin ihanaa yhdessä! Leikit menevät yksiin ja Sulo osaa tarvittaessa komentaa ja opastaa miten aikuisen koirann kanssa käyttäydytään. Sulon kanssa on myös hyvä harjoitella häiriössä toimimista, esimerkiksi lenkillä jos Minna kutsuu Suloa niin Lillan ei sinne enää mene vaan tulee minun luokseni. Se pystyy aika hyvin jo keskittymään ihan meidän omiin juttuihimme jos toiset treenailevat vieressä, olen siitä kyllä tosi tyytyväinen.

Remmilenkitkin menevät jo aika kivasti, neiti ei juurikaan enää riehaannu taluttimessa ja osaa hakeutua tien vasempaan reunaan. Saalisvietti sillä on kyllä kova, voitte varmaan kuvitella kuinka raskas lenkki oli kun västäräkki päätti hyppiä meidä edessä koko saakelin matkan!?

Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin tämä topakka tapaus yrittää kovasti komentaa äänellä joka ei muuten ole kovin korvia hivelevä :D Ensin yritin olla vain huomioimatta mutta tärykalvot eivät kestäneet sitä rikkoutumatta joten kokeiltiin hieman järeämpiä keinoja. Kun kielsin sitä, se vain lällätteli, juoksi kaueammas ja jatkoi haukkua. Kerran sitä kunnolla komensin, otin niskasta ja annoin pienen läpsyn takapuolelle niin johan loppui. Nyt se ottaa onkeensa jo murahduksesta ja heittää pois moiset höpötykset.  Aika kovaluontoinen tämä on ja hyvä niin. Kasvattaja osasi valita kyllä juuri oikeanlaisen pennun minulle. Sopivasti temperamenttia ja kovuutta sopii minun tyyliin tosi hyvin. En ehkä olisi selvinnyt kovin ohjaajapehmeän koiran kanssa.

Vaikka me touhutaan kaikkea tokoon ja agilityyn valmistavaa, se ei toki tarkoita että se tehdään tosissaan ja ryppyotsaisena. Ihan vain leikin kautta, vähän kertaansa ja niin että koiralla on koko ajan hauskaa. Pennun pitää kuitenkin saada olla pentu ja mukavinta onkin katsoa kun tämä kenguru hyppelee pitkin metsiä ja telmii koirakaverin kera!

Kuinka selätimme pujotteluprobleeman

Kätkän ja minun kompastuskivi on ollut pitkään pujottelu. Milloin se ei hae kepeille, milloin se laahustaa, joskus se haukkuu ja laittaa silmät kiinni ja mitä vielä. Ajattelin tehdä ihan oman postauksen siitä miten tämä asia on saatu (toivottavasti!) viimein kuntoon.

Kun aloimme harjoitella keppejä, lähdin opettamaan sitä perinteisellä nenästä viennillä kun en muutakaan osannut tai paremmasta tiennyt. Tämä on ihan ok menetelmä mutta Kätkälle se ei sopinut. Koirasta tuli kättä tuijottava, näykkivä ja haukkuva joka ei edennyt lainkaan. Muutoshan moiselle käytökselle piti saada ja aloimme harjoitella ohjuriverkoilla joka sinänsä oli ihan toimiva idea jos sen olisi tehnyt oikein. Tein niin että päästin sen vain tekemään keppejä edelleen silti ohjaten kädellä (oi miksi?!) ilman etupalkkaa ja aina kun verkkoja vähennettiin Kätkä rupesikin etenemisen sijasta tuijottamaan minua.

Viime kesänä Minna ohjeisti meitä käyttämään tavallisia ohjureita. Väitin kivenkovaan ettei se onnistu kun Kätkä joko hyppää ne yli tai menee alta. Tässä tultiinkin siihen että herranjestas, ne ohjurit pitää OPETTAA sille koiralle, eli ensimmäisillä kerroilla laitettiin etupalkka ja ohjattiin koiraa hihnan avulla jotta se ei päässyt tekemään virhettä. Jo muutaman kerran jälkeen Kätkä huomasi että ahaa, tästä pitääkin pujotella. Aluksi se kiskoi hihnaa ja saattoi jopa pysähtyä että mitä hemmettiä hältä oikein tahdotaan. Tässä tilanteessa vain annoin papparaisen miettiä ja hoksata jutun jujun. Kun homma sujui hihnalla, löysäsin remmin pois ja annoin koiran pujotella niin että itse olin vuoroin kummallakin puolella keppejä.

                                  

Kun Kätkällä alkoi olla hyvä vauhti ja varma rytmi, uskalsin ottaa muutaman ohjurin välistä pois. Lopuksi se teki ne hienosti ilman yhtään ohjuria. Tällä tavalla me pääsimme irti siitä ohjaajan tuijottelusta, haukkumisesta ja hitaasta menosta.

Edelleenkin käytän ohjureita säännöllisesti. Etenkin jos harjoittelemme vaikeampia sisäänmenokulmia tai esimerkiksi sitä että voin edistää, irrota tai tehdä vaikkapa takaaleikkausen.

Kisoissakin kepit ovat alkaneet edistyä mutta ihan vielä ei harjoitusten tasolla olla. Tähän ollaan myös paneuduttu nyt oikein ajan kanssa, sillä selkeästi Kätkä ottaa häiriötä kisatilanteesta ja yleisöstä ja se heikentää sen suoritusta silmin nähden. Nyt vain lavastamaan kisatilanteita ja epistelemään niin kyllä se siitä!