Lee Gibsonin koulutus

Jestas, nyt on pää täynnä uutta tietoa ja innostusta! Meillä oli siis kaksipäiväinen valmennus Pellon Rohki-hallissa ja vetäjänä oli brittiläinen huippuammattilainen Lee Gibson. Keskiviikkona lähdimme Minnan kanssa ajelemaan kohti Pelloa ja minua kyllä suoraan sanottuna hieman jänskätti mitä tuleman pitää. Paikalle päästyämme oli toinen ryhmä vielä lopettelemassa treenejä ja kävimmekin kunnon lämmittelylenkin odotellessa. Hallissa laitoimme koirat häkkiin odottelemaan ja lähdimme kuuntelemaan mikä oli ensimmäinen tehtävä.

Halliin oli tehty valtavan pelottavan näköinen rata ja Lee käski meidän ensin kävellä sen läpi. Ihan liian lyhyen ajan jälkeen jouduimme jokainen vuorollammre tulikokeeseen eli suorittamaan kyseinen hirvitys. Ideana oli vain se, että Lee hieman näkee miten me toimimme ja minkä tasoisia koirat ovat. Reino oli aluksi aivan kuutamolla, meinasi jopa lähteä rallittamaan mutta onneksi sain sen nopeasti hanskaan. Itse rata meni aivan päin prinkkalaa, mutta selvisimme sen kuitenkin enempää itseämme nolaamatta. Eipä sillä, ei kolmostason koirakotkaan sitä kehuttavasti selvittäneet joten ei tarvinut hävetä sen pahemmin.

Iloinen treeniporukka ja koutsi

Tämän jälkeen lähdimme kävelemään rataa yhdessä Leen kanssa joka kävi erittäin seikkaperäisesti läpi kaikki kohdat, näytti linjat millä koiran on optimaalisesti helpoin ja nopein suorittaa esteet. Kontakteille pysähdyimme pitkäksi aikaa ja saimme tähän jokainen valtavan hyödyllisen neuvon. Minähän olen käskyttänyt Reinoa kuin heikkopäinen ennen kontaktia sanalla odota, ja lopussa sama ja jopa seis-käsky. Nyt teimme Leen oppien mukaan niin, että ennen kontaktia hidastin tahtia reilusti, en puhunut kuitenkaan mitään vaan annoin koiran itse huomata että sen kuuluu jarruttaa. Alas tullessa sama homma, itse hidastin puhumatta mitään, niin Reinokin hidasti ja oikeasti odotti minua. Kun se oli haluamassani kohtaa, eli takatassut kontaktilla ja etukäpälät maassa, kehuin sitä suullisesti ja hieman silitin ja kun se oli tarkkaavainen mutta pysyi paikalla annoin sille käskyn vapaa ja sen jälkeen palkkasin herkulla. Tämän opin Lee perusteli sillä, että jos palkkaamme koiran jo kontaktilla sillä parhaimmalla herkulla tai lelulla, se menettää kiinnostuksensa ja tarkkaavaisuutensa ja seuraavalle esteelle eteneminen ei ole hallittua, sillä kontakti ohjaajaan ei ole niin hyvä kuin se voisi olla. Koiran ollessa oikealla paikalla kontaktilla se tietää tehneensä oikein kun sitä kehutaan, mutta se myös tietää että vielä parempaa on tulossa jos se pysyy tarkkaavaisena.

Kappas vain, tämä taktiikka toimi loistavasti sillä vaikka Reino veti täysillä kohti A-estettä, se ei silti ryysännyt sitä miten sattui vaan oikeasti odotti minua alhaalla oikeassa paikassa, enkä kertaakaan käskyttänyt sitä sanallisesti! Eka kerta ikinä kun se meni A:n noin hyvin, jes! Myös kepit menivät jo kivasti, etenkin sinne vienti. Kun Reino tuli putkesta, otin siihen kontaktin ja vasta sitten käskytin sen kepeille. Kävimme vuorotellen rataa pätkissä ja Lee ohjeisti meitä aina vain parempiin suorituksiin. Reinokin keskittyi älyttömän hyvin, olin siitä kyllä tosi ylpeä. Lopuksi menimme koko radan ja eihän se edes niin vaikea ollutkaan kun ei tehnyt siitä vaikeaa. Agility on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista kun sen vain hoksaa.

Päästiin Leen kainaloon Minnan kans :)

Torstaina menimme samaan aikaan hallille ja tällä kertaa Lee oli tehnyt meille hyppyradan, mutta jättänyt hallin toiseen päähän A:n, keinun sekä putken jotta voisimme harjoitella edellisen päivän kontakteja kun odotimme omaa vuoroamme. Aika hyvin oli Reiskalle jäänyt muistiin mitä teimme viimeksi ja jos se teki väärin, laitoin sen takaisin kontaktille oikeaan asentoon ja vapautuksen jälkeen palkka ja sitten koko este uusiksi. Hyppyrata meni kivasti, siinä harjoiteltiin paljon välistä vetoja joissa oikeasti piti vaatia että koira tulee vaaditulle paikalle vastaisella kädellä vietynä. Meillä kävi ensin niin että Reino tuli vähän matkaa vastakkaisen käden suuntaan, mutta sitten omin päin lähtikin seuraavalle esteelle ja näin ollen minä jäin tietysti kelkasta. Kun oikeasti pysähdyin ja odotin että koira on oikealla paikallaan ja vasta sitten vien sen seuraavalle hypylle, alkoi homma luistaa paremmin.

Kepeillä en saanut enää auttaa Reiskaa toisella kädellä kakkosvälissä niin kuin olen tähän mennessä tehnyt. Piti yksinkertaisesti vain luottaa että Reino lähtee hakemaan pujottelun ja sitten vain tukea sitä vieressä. Olin todellakin epäileväinen että kuinkahan käy, mutta Reino ihan oikeasti lähti itse pujottelemaan! Huh huh, tässäkin meikäläinen on itse ollut se este Reinonen oppimiselle ja varmuuden kasvamiselle. Toki se alussa on tarvinnut enemmän apua, mutta jossain vaiheessa täytyy uskaltaa irrottaa ja antaa sille tilaa tehdä itse. Loppuajasta Reino alkoi olla jo todella väsynyt ja se näkyi keskittymisessä. Tässäkin Lee sanoi että minun on pystyttävä pitämään se motivoituneena vaikka se olisikin jo väsynyt ja tämä one meidän suurin haasteemme.

Eniten minua nyt kisoissa jännittää taas se että pysyykö Reino radalla. En saa sen vuoksi kiirehtiä tai höslätä vaan huolehtia että mulla on kontakti siihen ennen kuin voin tehdä mitään. Teen asiat osioissa ja jokaisen jälkeen huolehdin että se kuuntelee minua eikä mieti omiaan. Hmm... helpommin sanottu kuin tehty? Se nähdään sitten sunnuntain kotikisoissa kuinka meidän käy, mutta joka tapauksessa olen kyllä valmennukseen äärimmäisen tyytyväinen!

Kisat

Heissan nassukkaiset, täällä taas! Koneen ääreltä minut on pitänyt poissa kaikki mahdollinen, eli lähinnä koirat, hevoshommat ja sali. Tämähän on siis täysin tervetullut muutos siihen että istuskelen illat koneella ja mutustelen jotain hyvää mutta blogi on jäänyt hieman hunningolle.

 Korjataan tämä tilanne saman tien, eli seuraavaksi selontekoa viime viikonlopun kisoista jossa olimme Reiskan kanssa kokeilemassa mitä se tuumaa Haukiputaan koirahallista. Kisaseurana meillä oli jälleen kerran Minna ja Ella ja matkaan lähdimme heti aamutuimaan sillä rataan tutustuminen alkoi jo yhdeksän jälkeen.

Löysimme perille hyvin ja ensimmäiseksi lähdimme ilmoittautumaan koirien kera. Tämän jälkeen pissalenkille ja tsiikailemaan miltä hallissa näyttää. Reino oli totuttuun tapaan aluksi hieman jännittynyt mutta ei hälyttävissä määrin. Parkkeerasimme laukut sopivaan nurkkaukseen ja tutkailimme tilannetta. Rataan tutustumisen ajaksi nakitimme pari mukavaa katsojaa pitämään koiria ja eikun työn touhuun. Rata ei vaikuttanut pahalta ja takaisin tullessa Reinon ilme oli kyllä ihan priceless: isä oli tullut avovaimonsa ja minun kummityttöni kanssa katsomaan kisoja paikan päälle ja sekös Reiskaa riemastutti. Sen jännitys oli kuin poispyyhkäisty ja se oli jopa harvinaisen innokas kun menimme odottamaan lähtökarsinalle.

Radan alussa oli suoralla linjalla hyppy, rengas josta piti sitten sujahtaa putkeen. Huolta aiheutti rengas, joka oli todella haastava ja varsin moni koira hyppäsikin sen sivusta. Onneksi Reiska oli niin liekeissä että se meni sen loistavasti ja jossain vaiheessa se oli jo niin vauhdikkaana että alkoi jopa örisemään niinkuin se aina tekee kun sillä on kivaa. Se pysyi kuitenkin juuri ja juuri hanskassa, mutta mitä tekeekään Laura? No unohtaa ohjata yhdelle esteelle kokonaan! Hylkyhän siitä tuli ja voi hitto että harmitti. Minnalla ja Ellalla ei juuri paremmin mennyt, Ellakin oli jotenkin ihan out of control ja meno ei ollut sujuvaa. Päätimme vakaasti parantaa menoa seuraavalle agiradalle, joka oli hyvin saman tyyppinen kuin edellinenkin. Lähdin vähän varmemmalla mielellä liikkeelle ja alku menikin lupaavasti: Reino lähti loistavasti mukaan ja A-esteelle tyyppi suorastaan lensi! Valitettavasti sen lento jatkui myös toisella puolen, sillä esteen jälkeen sen tassut levisivät vähän joka ilmansuuntaan ja sitten lähdettiin! Reino rallitti kuin heikkopäinen ympäri kenttää ja örisi aivan hulluna mennessään. Joka kerta kun se oli minun kohdalla se oikein vetasi persuksen alemmas ja kaasu hirtti totaalisesti pohjaan. Arvaatkaapas saiko yleisö hyvät naurut :) Meidän isä oli suurinpiirtein tikahtunut nauruun katsomossa ja ei siinä itsekään kovin vakavana voinut olla.

Kun Reiska oli saanut tarpeeksi rallittelusta se veti loppusuoran ja menihän se lujaa! Huhhuh, kyllä pitää olla huumorintajua tuon ötökän kanssa, se osaa koetella. Minnallekin tuli harmillisesti hylky, joten nyt piti tosissaan ryhdistäytyä. Viimeisenä oli hyppyrata josta itse tykkään kaikista eniten. Matkaan lähdimme Reinon kanssa jälleen kerran ennen Minnaa ja ainakin koira pysyi tällä radalla käsissä, mitä nyt kurvasi ihan väärälle putkelle kun piti mennä suoraa kepeille :) Naurattaa vieläkin kun kuuluttaja tuumasi että "Reino on vakaasti päättänyt suorittaa väärän putken" sillä se tosiaan valui sinne hitaasti mutta varmasti vaikka kuinka kutsuin sitä, oikein jolkottel tyytyväisenä! Loppurata meni hyvin mutta aika laiskasti ja loppuhypyillä jätkä ehti peilata itseään ja tuijotella toimihenkilöitä kun se samalla puolihuolimattomasti hyppäsi viimeiset loikat.

Kaikki toivo laitettiin siis Minnaan, sillä olimme tehneet pyhän päätöksen matkalla: jos jompikumpi tekee hyvän tuloksen, saamme hemmotella itseämme hampurilaisilla ja nyt alkoi herkuttelut olla uhkaavasti vaarassa. Minna lähti matkaan kunnon draivilla ja voi jessus minkä radan ne teki! Vieläkin menee kylmät väreet kun tätä kirjoitan, ne meni niin upeasti. Nollarata ja toiseksi paras aika! Aivan supermahtavaa ja arvatkaa vain huusinko keuhkot tyhjäksi innostuksissani. Käsittämätöntä kuinka mahtavalta voikaan treenikaverin puolesta tuntua, melkein yhtä upealta kuin itse olisi pärjännyt.

Palkintojen jaon jälkeen lähdimme siis huristelemaan takaisin kotiin ja mässytimme kuin pienet possut hesen ateriat nassuun. Upea päivä vaikka itse emme tällä kertaa onnistuneetkaan. Nyt odotettavissa olisi huomenna ja ylihuomenna Lee Gibsonin valmennukset Pellossa ja sunnuntaina sitten kisat, voi apua kuinka jännittää :)

Tuntihommia ja LAUKKAA!

Eilen oli taas minun osaltani pitkästä aikaa tunnit Mellajärvessä ja lähdin matkaan puoli yhdentoista maissa. Ilma oli aivan ihana, aurinko paistoi ja kylmä tuulikaan ei haitannut, onhan tuota aurinkoa jo niin kauan odotettu ettei viitsinyt ihan pikkuasioista napista.

Ensimmäiset tuntilaiset olivat kyydissä puoli kahdeltatoista ja hienosti meni! Oli tosi hauska huomata kuinka keventäminen oli alkeistuntilaisella parantunut huomattavasti viime kerrasta ja hevosen hallinta yhtäaikaa ei tuottanut ongelmia.

Jihaa!!

Toisella tunnilla issikkaori Forkku kokeili muutaman kerran voiko hän poistua paikalta kesken kaiken, mutta päättäväinen ratsastaja ohjasi sen aina takaisin kentälle. Otimme sen pari kertaa myös liinaan jonka jälkeen se ilmeisesti huomasi että vastaan taistelu on täysin turhaa ja tyytyi kohtaloonsa. Hienosti se meni muiden mukana ravit ja kaikki ja lopputunti sujui kommelluksitta.

Okei, oli siellä vähän kylmä...

Tällä tunnilla kaikki saivat laukata, sillä pohja oli hyvä ja kokeilimme jopa Taaken kanssa vaikeampaa askellajia, ruunallahan ei ole laukattu kentällä ratsastajan ollessa selässä oikeastaan yhtään. On haettu enemmän voimaa työskentelyyn ravissa ja käynnissä ja kun se nyt jaksaa jo hyvin, oli aika kokeilla mitä se sanoo laukasta.

Mia sai sen tosi hienosti nostamaan laukan helpompaan suuntaan ja kun tuntilaiset lopettelivat en malttanut olla kiipeämättä itsekin kyytiin kokeilemaan. Krista auttoi maasta käsin vähän ja niin vain saimme hienoja nostoja. Myös vaikeampaan suuntaan onnistui ja helpommassa se pystyi jopa pyöristämään ylälinjaansa hienosti. Emme ottaneet kuin puoli kierrosta kerrallaan jonka jälkeen poika sai ihan mahdottomasti kehuja! Vitsi miten kiva laukka sillä onkaan, ei yhtään niin maahan sidottu kuin Antilla. Kyllä tuosta vielä ratsu tulee ja hieno sellainen, sanokaa minun sanoneen.

Huijaaa!! Kädet sylissä ja kypärä silmillä!

Kiitoksia pollelle!

Kolmannella tunnilla mukana oli Antti, Taake ja ylläpidossa oleva suomenhevosruuna Taneli joka on myös entinen ravuri ja aivan raakile ratsun hommissa. Tiedän kuitenkin että Krista on rauhallinen ja taitava ratsastaja joten en ollut lainkaan huolissani siitä miten Taneli käyttäytyy. Aluksi se oli todella huolestuneen näköinen ja otti muutamia lähtöjä, eli ehkä kolme askelta lujempaa kuin "apua, mikä tuolla oli, huija ko säikähin!" ja rauhoittui sitten työntekoon. Hienosti poika puksutti muiden joukossa ja jopa sillä saatiin mukavat laukkapätkät. Näiden jälkeen se selkeästi rentoutui ja tuumaili että ei tämä nyt niin kauhean pelottavaa tainnutkaan olla. Hihhih, Krista oli yhtä hymyä selässä koko tunnin, taisi olla kivaa :)

Ihana Taneli

Onko pikkusen hauskaa? :)

Itselläni oli koko ajan olo että minäkin tahdon selkään! Hieman kadoksissa ollut ratsastusmotivaatio sieltä nostaa taas päätään, ihanaa! Pitää ottaa ja lähteä seuravaana vapaana ratsastamaan, samalla on kiva testata onko minun kuntosaliprojektista mitään hyötyä istunnan kannalta.

Koirarintamalle ei ihmeitä, kävimme Reinon kanssa torstaina privaattitreenit sillä kaikki treenikaverit olivat kipeänä ja yhdellä koirista oli juoksut. Eipä siinä mitään, saimme ihan mahtavaa oppia ja pystyimme keskittymään sellaisiin juttuihin mitkä ryhmässä eivät olisi mahdollisia. Kepit menivät ihan loistavasti, huomasi että Reiska oli ehtinyt sulatella oppimaansa kaikessa rauhassa ja nyt se oikeasti suoritti niitä hyvin. Otimmekin oikein tehokeppitreenin verkkojen avulla ja jätkä oli ihan liekeissä omasta osaamisestaan. Harjoittelimme myös kontakteja tosi paljon, olen ottanut suosiolla käyttöön pysäytyskontaktit, sillä minun on pakko saada siihen etumatkaa etenkin kisoissa missä me molemmat ollaan ihan eri tavalla jännittyneitä. Hyvin näkyi Reiska ymmärtävän, pitää vain itse olla jatkossakin yhtä johdonmukainen ja vaatia ne jokaikinen kerta.

Lauantaina meillä onkin sitten seuraavat kisat, tällä kertaa Oulussa. Jänskää, saapi nähä meneekö ne ihan penkin alle kun viimeksi meni niin kivasti :)

Täällä ei sen ihmeempiä olekaan tapahtunut, joten palataan taas myöhemmin uusien kuulumisten kanssa!

Miksi kisata?

Olen vuosien saatossa useasti kysynyt itseltäni miksi ihmeessä haluan päästä kilpailemaan harrastuksissani, lähinnä ratsastuksessa ja koiraurheilussa. Miksi ihmeessä viedä itsensä kerta toisensa jälkeen jännittävään tilanteeseen jossa ainakaan omat hermoni eivät erityisemmin hyvin kestä? Onko mitään järkeä maksaa kalliit ilmoittautumismaksut, vuokrata kuljetuskalusto ja maksaa polttoaine kun kotiin tuomisina ei rahallista hyötyä ole. Mitään takeita menestyksestäkään ei tietysti voi olettaa joten miksi sitten kilpailla?

Puhutaanpas ensin ratsastus-urheilusta. Minulle oli Lirikan ostaessani alusta asti selvää että me tähtäämme kisoihin. Miksi, sitä en silloin sen suuremmin ajatellut. Nyt kun pohdin tätä jälkeenpäin, huomaan että tarvitsen kiintopisteen ja tavoitteen mitä kohti pyrin. Jonkun joka innoittaa ja saa yrittämään päivästä toiseen uudestaan vaikka on aikoja jolloin mikään ei onnistu. Kun tietää mitä kohti edetään sitä vaatii itseltään asioita aivan eri tavalla. Ei riitä että pohkeenväistö meni sinnepäin, sillä sitä tietää että se ei kisoissa riitäkään. Hiotaan siirtymiset viimeisen päälle sujuviksi ja pehmeiksi, niistä napsitaan paljon pisteitä kotiin. Ratsastetaan kulmat joka harjoituksessa kunnolla sekä huolehditaan että ratsastusradan tiet tehdään oikeissa pisteissä. 

Kun ratsastajalla on päämäärä johon määrätietoisesti pyrkii, sitä huomaa yhtäkkiä ratsastavansa huolellisemmin, enemmän ajatuksen kanssa ja mikä tästä seuraa? Hyvin ja oikein liikkuva hevonen jonka kanssa on mukava harrastaa. Vaikka itse kisoihin ei koskaan pääsisikään on jo yhteinen matka harjoitusten läpi vaivan arvoista.

Koiraurheilussa pätee aika lailla samat kohdat kuin ratsastuksessakin, ainakin omalla kohdallani. Kun päätin alkaa harrastamaan agilityä oli itsestään selvä että alamme kisata. Tiesin että tie on pitkä ja sinne ei helpolla päästä, etenkään karhukoiran viettien kanssa, mutta koska olin päättänyt että kisataan niin sitten tehdään kahta kovemmin töitä!

Lainaus syyskuulta 2013

"Ensimmäiset harjoituskerrat menivät täysin penkin alle ja ajattelin ettei Reinosta eikä minusta taida olla tähän lajiin. Reino juoksi kentällä täysin holtittomasti ja nuuskutteli, yritti nostaa jalkaa vähäs mihinkin ja esteet eivät olisi sitä vähempää voineet kiinnostaa. Silloin kun hirveällä työllä sain sen kiinnittämään minuun sen verran huomiota että pääsimme kokeilemaan yksinkertaisia ohjausliikkeitä, sekosin itse askelissa ja viuh, koira olikin jo kadonnut paikalta. Kuinka tyhmältä tuntui huutaa kimeällä äänellä, juostaa ja huitoa ja suurinpiirtein heitellä kärrynpyöriä ja koira ei edes vilkaise sinuun. Erään erityisen kamalan treenikerran jälkeen olin valmis lyömään hanskat tiskiin kunnes pidin itselleni puhuttelun. Onko mikään mitä olen tähän mennessä halunnut tullut tuosta vain sormia napsauttamalla? Olinko tosiaan ollut niin sinisilmäinen että kuvittelin osaavani kaiken tuosta vain? Tai no ainakin parin kerran jälkeen? Siinä sitten sisuunnuin ja päätin että vaikka minulla ei varsinaisesti agilitykenttien "normirotuinen" koira ollutkaan, en antaisi sen haitata tahtia. Itseasiassa halusin näyttää kaikille että Reinosta tulee parempi kuin muista ja se vielä yllättää muut."

Niinpä niin, tänä päivänä kisaamme ykkösissä eli toki vielä alokasluokassa mutta kisataan kuitenkin. Olemme lähes joka viikko käyneet Pellossa harjoituksissa, ilmoittautuneet karmeassa jännityksessä itsemme ensimmäisiin möllikisoihin ja koko ajan katse suunnattuna eteenpäin ja seuraaviin tavoitteisiin. Tuntuu että jos en olisi asettanut omaa rimaa korkealle, olisi kisainnostus tai vaikka koko harrastus saattanut loppua, sillä Reino ei ole helppo koira ja itse en ole erityisen pitkäjännitteinen.



Summa summarum, tavoite jossa oikeasti mitataan osaamista ja yhteistyötä saa treenitkin muuttumaan laadukkaammiksi. Sitä haastaa itseään yhä parempiin suorituksiin ja kun onnistuu, sitä innostuu ja taas toisinpäin. Näin ainakin meillä!

Mitä mieltä te rakkaat lukijat olette kisaamisesta ja tavoitteiden asettamisesta? Kertokaa omia kokemuksianne ja konsteja, olisi mukava kuulla!

Raunon treenit

Viime sunnuntaina meillä oli Pellossa poikkeuksellisesti treenit ja vetäjänä oli Tornion kisoissakin tuomaroinut Rauno Virta. Jännityksellä odotimme mitä tuleman pitää, sillä vaikka olen Raunon tavannut ennenkin en ole ikinä hänen koulutuksessaan käynyt. Lähdimme Marin kanssa hyvissä ajoin ajelemaan, sillä lunta tuiskutti ja oli kova tuuli eli ei mikään ihanteellinen ajokeli. Perille päästyämme veimme ensin treenikassit sisälle ja lähdimme säätä uhmaten lämmittelylenkille. Takaisin tullessamme laitoimme koirat häkkiin odottamaan ja aloimme tutustua rataan joka oli edellisen ryhmän jäljiltä valmiina. Kauhulla ajattelin että tuota me ei kyllä ikänään selvitä mutta onneksi kävimme koko radan läpi kohta kohdalta ennen suorituksia.

Täytyy kyllä sanoa että Rauno on todellakin asialleen omistautunut ja pitkän linjan agilitykisajaa joka osaa ottaa huomioon pienimmätkin seikat. Monissa kohdissa minulle ei olisi tullut mieleenkään sellaiset ohjaukset mitä Rauno esitti. Loistava esimerkki tästä oli alla oleva tilanne:

Ensimmäisenä näkyvän esteen jälkeen piti seuraava tehdä takaakiertona ja siitä putkeen. Osa tekisi sen niin että kierrättäisi koiran esteen vasemmalta puolen ja saisi näin ollen lyhyemmän reitin putkelle ja oletettavasti lyhyemmän ajan. Paitsi että aika ei olisikaan nopeampi, päinvastoin. Toiselle esteelle oli paljon järkevämpää tehdä saksalainen ohjaus eli ohjata koira vasemmalta puolelta esteen taakse, vetää se yli vasemmalla kädellä ja lähettää se putkeen siitä. Matka on pidempi, mutta vauhti ei missään vaiheessa pääse pysähtymään ja koira pääsee heti toisen esteen jälkeen kiihdyttämään täyteen vauhtiin. Ensimmäisellä taktiikalla vauhti tyssää täysin toisella esteellä kierrättämiseen ja koira ei saa täyttä turboa päälle ennen putkea.

Toinen mahtava juttu oli myös se ekun Rauno kertoi meille miksi koira usein pudottaa ensimmäisen riman. Kun se jätetään lähtöön ja kutsutaan hyppyyn ja ohjaaja lähtee kesken hyppäämisen juoksemaan, voi käydä niin että koiralle tulee kiire perään ja se vetää itsensä mahdollisimman nopeasti maata kohti jotta pääsisi nopeammin perään. Tästä seuraa usein se, että takajalat vetävät riman mukaansa ja siitäpä se viitonen kisoissa otetaan. Ei ole muuten käynyt mielen vieressäkään!

Reino suoritti aluksi laiskasti, mutta Rauno opetti minua rytmittämään ohjaustani niin että se pitää Reinon mielenkiinnon yllä. Nopeita spurtteja, kepeillä rauhallista suorittamista ja kun kaikki on taas kasassa, uusi spurtti jne. Myös meidän vaisut kepit saivat selityksen: olen kuulemma itse kuin jäykkä tikku ja näytän siltä että kepit puraisevat minua hetkellä minä hyvänsä :) Ilmankos Reiska on ollut todella haluton ja passiivinen niitä tekemään! Rauno näytti sen kanssa muutaman kerran miten ne kepit mentiinkään ja voi jestas mikä ero oli koirassa! Se heilutti häntää ja oli ihan intopiukeana. Onneksi se onnistui myös minun kanssani ja nyt tiedän miten parannan niitä jatkossa.

Treenit olivat todella antoisat ja toivottavasti saamme Raunon jatkossakin meitä koutsaamaan. Tänään sitten Arin treeneihn, kivaa! Videoita treeneistä myöhemmin, ne ovat vielä Marilla mutta lataillaan ne sitten joku kerta tänne.

Siis kyllä se meikäkin vain osais aksata jos joskus päästettäs, pirhana!!

Kissa-agilityä parhaimmillaan, WAU! 

Work, Sweat, Feel!

Täällä taas! Karvaiset ystäväni Rymy ja Reino saivat kertoa oman mielipiteensä ja näkemyksensä asioista vaikka en kyllä ihan kaikkea allekirjoitakaan joten nyt on taas minun vuoro :)

Täällä ovat hevoskuviot jääneet hetkeksi vähemmälle ja olen keskittynyt enemmän kotiin, koiriin ja perheeseen. Lisäksi aloitin joulukuun puolessa välissä pienoisen elämäntaparemontin josta olen halunnut olla hissukseen, sillä mulla on turhan usein käynyt niin että innostun, laihdutan ja pläts, sitten homma hajoaa käsiin. En haluaisi jojoilla enää vaan tehdä pysyvän muutoksen ruokailu- ja liikuntatottumuksiini. Aluksi liityin Keventäjät-nettipalveluun joka on minulle jo entuudestaan varsin tuttu. Siinä asetetaan ensin tavoitteet mihin pyritään ja missä ajassa, kirjataan omat tiedot rehellisesti ja aletaan täyttää ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa. Idea on hyvin yksinkertainen, eli merkitsen joka ikisen ruuan mitä syön, palvelu laskee minulle kilokalorit ja kertoo kuinka paljon päivässä saan niitä syödä jotta paino putoaa asettamassani ajassa tavoitteeseen. Kun liikun, merkitsen sen liikuntapäiväkirjaan joka laskee myös kulutetut kalorit jotka vähenevät syödyistä kaloreista. Saan tällöin syödä hieman enemmän jos haluan ilman omantunnon tuskia.

Alku ei sujunut erityisen hyvin, kalorit menivät monta kertaa yli. Oli niin ihana juoda saunaolut tai mässätä hyvää ruokaa yli äyräiden. Olin kuitenkin tällä kertaa itselleni armollinen enkä turhautunut heti alkuunsa vaan yritin vieläkin lujemmin. Tässä vaiheessa Mari innosti minut mukaansa salille ja päätin lähteä puhtaasti sen vuoksi että haluan parantaa istuntaani ratsastaessa. Sattuipa niin että hurahdin treenaamiseen ja nyt olen kulkenut jo useamman viikon ja innostus sen kun kasvaa. Tähän olen lisännyt kävelylenkkien rinnalle juoksun joka oli helppo aloittaa Rymyn kanssa. Se antaa sopivasti vetoapua ja ei tule sellaista äh-en-jaksa-juosta-fiilistä vaan askel on kepeä. Tietenkään tästä ei ole yhtä suuri hyöty kuin ilman koiraa juostessa, mutta tärkeintä mulle on se, että tulee ylipäänsä lähdettyä. Lisäksi saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun Rymy pääsee vauhdikkaammille lenkeille. Reinon kanssa käymme yleensä juoksulenkin jälkeen palauttavan kävelyn.

Tässä vanha kuva, taitaa olla noin kuusi vuotta sitten napsastu. Uusia saatte ihan kohta!

Tällä hetkellä vietän tipatonta helmikuuta joka kyllä alkoi jo tammikuussa ja se näkyy ehkä selvimmin koko kropassa: turvotus laski tosi nopeasti ja painonlasku nopeutui. Kiloja ei ole näinä lähes kahtena kuukautena tippunut kuin 2,5 mutta senttejä sitäkin enemmän. Vyötäröltä on lähtenyt 12 cm ja tunnen olevani fyysisesti ja psyykkisesti paljon paremmassa kunnossa. Lisäksi syön todella paljon vihanneksia, kalaa, broileria ja naudan- sekä hirvenlihaa. Proteiinirahkat ovat nykyisin yksi suosikkivälipalani, samoin hedelmät. Olen jättänyt entiset herkkuni lämpimät leivät pois lähes kokonaan ja ei ole kyllä ikävä! Onneksi en erityisemmin pidä makeasta joten karkkihyllyn ohitus ei ole tuottanut ongelmia, sipsihylly senkin sijaan :) Sallin itselleni kuitenkin herkuttelupäiviä jolloin syön surutta herkkuja. Arki on kuitenkin se tärkein ja kun se on kunnossa niin saa joskus vähän syödäkin!

Tästä tullaan tavoitteeseeni eli haluan että minusta tulee nopeampi ja notkeampi ohjaamaan Reinoa aksaradalla ja ettei kisoissa vauhti jää ainakaan minusta kiinni. Ratsastaessa kehon hallinta on myös äärimmäisen tärkeää ja jotta harrastaminen olisi niin hevoselle kuin minullekin mukavampaa, täytyy minun tehdä töitä sen eteen.

Tietysti turhamainen saa ja pitääkin olla, nimittäin mikäs sen kivempaa kuin mahtua vaatteisiin ja näyttää hyvältä. Vaateostoksilla on ihan erilaista käydä kun ei tarvitse itkeä sovituskopin armottomissa valoissa omaa kroppaansa. Ei sillä, vielä on paljon tehtävää mutta nyt ollaan oikeilla jäljillä. Tänään taas salille ja pikkuhiljaa myös takaisin hevostelun pariin!

Rymy

Jahas jahas, mieki olen päässy viimein konheen äärelle, ei sitä oikein millään joutais ko ommaa häkkiä pittää vahtia ettei pikkulinnut pääse vahingossakhaan syöhmään minun sapuskoita! Mutta pitemmittä puhheitta, mie olen Rymy, ehta lapin mies! Tai joo, olenhan mie alkujaan ruottalainen, niin ainaki äiskä sanoo mutta Suomessa mie olen syntyny, tarkemmin sanottuna Pessalompolossa. Minun eka perhe on ihan mahtava ja onneksi mie saanki käydä niitä moikkaamassa aina silloin tällöin. Siellä se minun äitimuori Saaga ja iskä Jyri asustaa, samoin muutampi sisaruksista joista minun suosikki on kyllä ehottomasti Rommi! Se on minua aika paljon pikkusempi, voipi johtua kyllä siittä ko met emmä muitten kans meinanneet päästä sitä maitobaarille niin usein....hupsis.

Aina välistä net näyttelyissä haluaa kattoa minun hamphaat. Mikä ettei, ne onki aika komeat!

No mutta joo, mie olen siis kohta kaks vuotta eli iso jätkä siis. Tykkään ihan hirmusesti juoksemisesta ja äiskä ostiki semmosen uuden potkurin joka on mukavan keveä menehmään. Harmi vain että siinä on jarrut, muuten mie oisin voinu kuskata mammaa miten huvittaa, pyh. Käyhään myös monesti niin lenkillä että äiskän-köntys juoksee perässä niin että mie olen valjaissa ja hihna sen vyötäröllä, on kyllä aika huijausta sanon mie.

Aika jees on myös juosta tuon minun velipojan kanssa pihalla, varsinki ko se enhää pääse minua karkuun, olen meinaan aika hurjan nopea jo! Meillä on semmonen kierros pihassa mitä met juoksema ja hauskinta on hypätä kilpaa ison ojan yli, etenkin niin että nappaan ilmalennon aikana Reiskaa hännästä kiinni, hihhih! Pienenä mie en aina päässy sitä yli ja humpsahin useammanki kerran sinne paskasen ojan pohjalle. Isi ei kauheasti tykänny, se joutu nimittäin pesehmään minut joka kerta.

Näittäkö, näin mie ruukaan saalistaa!!

Minun kans mamma ei harrasta olleenkaan sitä agilityä, kuulemma olen ihan liian iso ja kömpelö. Enkä mie ees oikeasti ole, se taitaa käyttää sitä vain tekosyynä ko ei ole jaksanu minua kouluttaa yhtä hyvin ko Reinoa. Mutta mie saanki sitte tehä kaikkea muuta hauskaa missä ei komenneta niin kauhean paljon. Nykysin ko mullaki on takana jo ne pahimmat teini-iän metkut niin olen kuulemma jo ihan mukava koira. MUKAVA?! Vain MUKAVA? Siis miehän olen ihan mahtis tyyppi, en ole ikinä pahala päälä, minua ruukaa aina vain naurattaa ja en suutu mistään (okei, paitsi Reinolle). Joskus olen niin iloissani etten tiiä miten päin mie olisin ja silloin nuo ihmiset aina purskahtaa hillittöhmään nauhruun ko olen niin mutkalla ja riemuissani.

Syöminen on minun päivän kohokohta. Ko mie näin että iskä tai äiskä tullee kippo käessä kohti minun häkkiä tehen tasajalkahyppyjä joskus myös kierteellä. Kuulemma tämän takia mulla on usein lantio jumissa, mutta en mie voi sille mittään että olen niin innoissani, tuohaanhan sieltä mulle sapuskaa!

Mie olen kuullu että jokku piettää meitä lapin tyyppejä vähän juntteina ko met puhuma täälä hoon päältä, mutta minun motto onki että sole poka mikhään, näytän vain vähän tätä isoa purukalustoa niin kyllä net etelän pellet hiljenee :)