Hevosihmiset, hirviöitäkö?

Mikäs sen parempi ajatusten tuuletuspaikka olisikaan kuin oma blogi? Tänään on tapahtunut paljon, mutta se ei sinänsä saanut mulle kimmoketta kirjottaa tästä aiheesta. Tilanteita ja tapahtumia on monia joista etenkin me hevosihmiset varmasti tunnistamme osan ja ehkä jopa itsemme.

Tänään puhuin viimeksi erään ystäväni kanssa joka soitti minulle varsin pahalla mielellä ja murheissaan. Tallikaveri oli tuumannut ei niin hyvin menneiden kisojen jälkeen kyseiselle ystävälle että hänen pitäisi ostaa tyystin erilainen hevonen halutakseen menestyä. Kyllä, tällainen kommentti olisi voinut olla oikeasti ihan hyväntahtoinen ja rakentava, mutta kun ei ollut. Hevonen on hieno ja osaava ja ratsastaja on mennyt sen kanssa paljon eteenpäin joten tällainen kommentti ei ollut mitenkään perusteltu. Kommentin sanoja halusi selvästi pahoittaa ratsastajan mielen, muuta perustetta tälle ei ollut. Onko syynä kateus, huono itsetunto vai mikä, sitä en tiedä, mutta en vain voi ymmärtää ihmisiä jotka haluavat aiheuttaa toiselle tarkotuksella pahaa mieltä. Mitä siitä loppujen lopuksi saa itselleen? Onko itsellä jotenkin parempi mieli kun on saanut ensin lytätä toista maanrakoon?

Toinen erittäin hyvä esimerkki sattui muutama vuosi sitten kisoissa ollessani katsomossa. Radalla oli silloin nuori nainen suhteellisen uuden hevosensa kanssa ja kuulin kuinka eräs porukka arvosteli ratsastajaa kovaan ääneen. Hevonen oli kuulemma laihtunut ja tiputtanut kaikki lihaksensa kun oli uudelle omistajalle päätynyt. Ja voi taivas miten huonosti heillä radalla meni, eihän tuota voi edes katsoa! Tuon tason hevonen ja ei sen paremmin mene ja mitähän lie vielä. Voin kertoa että meinasin vaipua häpeästä maan rakoon sillä ratsastajattaren ystävät istuivat kyseisen porukan vieressä ja kuulivat joka sanan. Toivoin vain että minua ei yhdistetä samaan sakkiin ja että he olisivat kyllin ystävällisiä jättääkseen moiset puheet omaan arvoonsa eivätkä kertoisi niitä kyseiselle ratsastajalle.

Onhan näitä esimerkkejä vaikka ja kuinka paljon ja kyllä, tunnustan että minäkin olen varmasti syyllistynyt selän takana pahan puhumiseen ja toisten arvostelemiseen. Se ei ole kaunista käytöstä ja haluankin päästä siitä kokonaan eroon. Vanha sananlasku pitää edelleen erittäin hyvin paikkaansa: "Se mitä et voi sanoa päin toisen kasvoja on sellainen asia mitä ei pidä puhua myöskään selän takana". Jos minun mielestäni joku ratsastaa huonosti, uskon että kyseisen ihmisen valmentaja kertoo hänelle miten parantaa suoritustaan. Ei ole välttämättä minun asiani puuttua asiaan ellei apuani nimenomaan pyydetä. Miksi en ajattelisi jostain toisesta mieluummin jotain hyvää kuin jotakin pahaa? Jos joku hoitaa hevosensa eri tavalla kuin minä, se ei välttämättä ole huonompi tapa. Mitä minä voisin oppia häneltä ja voinko minä antaa hänelle jotain omista vahvuuksistani. Niin kauan kuin hevonen voi hyvin ja ei mennä eläinsuojelullisesti arveluttaville poluille kannattaa miettiä tuleeko juuri minun sanoa asiasta mitään ilkeää? Tai vielä pahempaa, verhoilla ilkeä kommentti "rakentavaksi kritiikiksi" kun se sitä ei oikeasti ole.

Jos toista oikeasti haluaa auttaa, sen tekee silloin oikeasti ystävällisesti ja lopputuloksellaan ei pyri loukkaamaan toista eikä korostamaan omaa paremmuuttaan. Jos katsot ratsastusvideota ja ainoa mitä keksit siitä on kommentti jossa kerrot ratsastuksen olevan rumaa, jätä se sanomatta. Sen sijaan mieti mikä voisi olla sellainen asia mistä voisit sanoa jotain positiivista. Tällä en tarkoita sitä että pitää hehkuttaa kaikkea minkä näkee, vaan esimerkiksi sanoa että että hieno juttu, vaikka ette ole vielä aivan valmiita ratsukkona, näkee että olette työskennelleet yhdessä tavoitteiden saavuttimiseksi tai että vau, istuntasi on parantanut valtavasti, jatka samaa rataa! Ei se ole keltään pois että antaa positiivista palautetta, päinvastoin! Itselle tulee hyvä mieli ja todennäköisesti palautteen saaja saa vielä aimo annoksen lisää treenimotivaatiota.

Suomessa vallitsee kamala lynkkauskulttuuri ainakin mitä hevosharrastukseen tulee. Kaikkien pitää kilpailla kaikesta, kellä on hienompi hevonen, talli, ratsastusvaatteet, traileri tai mitä vielä. Miksi ei vain voi nauttia siitä omasta harrastamisestaan? Toki kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet rahallisesti, mutta helpottaako se oma olo sillä että mollaa niitä joilla on materialistisesti asiat paremmin? Kaikilla heilläkin on omat ongelmansa vaikka se ei aina siltä meistä "tavallisista tallaajista" tuntuisikaan.

Argh, en edes tiedä mistä tämä kaikki kumpuaa, mutta pakko päästä avautumaan! Tai joo, tunnustetaan, tiedänhän minä... Seuraavana kotiläksynä ja muistutuksena, kaikkia asioita ei pidä myöskään netissä jakaa vaikka kuinka harmittaisi, toinen opetus tälle iltaa ;)

Puskailijat Mintin valmennuksessa

Nyt on kaksi puskamopoilijaa käynyt ihan oikeassa kouluvalmennuksessa ja voi pojat että olikin mukavaa! Lähdin aamulla ajamaan kohti pohjoista vähän ennen yhdeksää ja matkalta poimin kyytiini Oonan. Siitä jatkoimme kohti Mellajärveä ja voi kamala että tiet osasivat ollakin karmeassa kunnossa! Onneksi pääsimme perille ehjin nahoin ja Krista olikin laittanut pojat jo melkein valmiiksi. Ei muuta kuin hepot autoon ja vielä kahvit nassuun ja menoksi.

                       

Taitaa Lauraa vähän jänskättää :)

Perillä olimme jo tuntia ennen meidän valmennusaikaa ja Mintti olikin juuri ajanut pihaan ja kävimme häntä heti moikkaamassa. Onneksi ystävällinen tallin omistaja Henna lupasi laittaa hevoset karsinoihin jossa laitoimme ne valmiiksi. Hieman alkoi jännittää siinä vaiheessa kun lähdettiin kävelemään maneesille, onneksi paikat olivat kuitenkin tutut joten se ei saanut aikaiseksi ylimääräisiä sydämen tykytyksiä! Saimme molemmat korvanapit jotta Mintin ääni kuuluisi ilman huutoa ja ne osoittautuivatkin tosi tehokkaiksi kapineiksi, mieki tahon tuommoset kotiin :)

Ai mitenniin vatsa eessä ja istun tuoli-istunnassa :)

Aluksi puhuttiin hieman näistä meidän karvakorvista ja Mintti ei olisi uskonut Anttia jo parikymppiseksi, aika hauskaa :) Kävimme läpi perusasioita ratsastuksesta ja mitä hän piti tärkeänä. Aluksi haimme rentoa käyntiä hevonen pitkässä ja mahdollisimman avoimessa muodossa. Keskihalkaisijalla tarkastettiin onko hevonen rehellisesti suora ja saimme oivallisia vinkkejä kuinka suoristaa tarvittaessa. Kun Antti oli vinossa toiseen suuntaan, painoin toisen jalan hieman alaspäin jolloin sain sen omaa painopistettä muuttamalla korjattua hevosen suoraksi. Tämä tehtävä toistettiin muutamaan kertaan. Samalla Mintti selitti kuinka tärkeää on saada hevonen pitkälle kaulalle ja avoimeen muotoon ja siihen auttoi se että ajatteli eteen, ikään kuin työntäisi hevosen kaulaa kädellä eteenpäin. Lisäksi piti pyytää pohkeella eteenpäin ja Antti vastasi tosi hienosti pidentämällä askeltaan ja kävelemällä kunnolla selkä mukana työskentelyssä, aika huikea fiilis!

Possujuna

Seuraavaksi jatkoimme työskentelyä ympyrällä, jossa oli edelleenkin tärkeintä hevosen suoruus. Istunnan mielikuvaksi saimme tiskirätin jota puristetaan. Kyllä, ihan oikeasti, piti ajatella että yläkroppa on hieman kohti ympyrän sisäpuolta (ei kuitenkaan liioitellusti, vaan samassa linjassa hevosen lapojen kanssa) mutta lantio ajattelee hieman ulospäin, ihan kuin kroppa olisi tiskirätti jota puristetaan ja väännetään keskeltä eri suuntiin. Vatsalihakset tuli pitää tiukkana ja käden piti edelleen ajatella eteen samalla kun pohje pyysi takajalkoja kohti kättä. Uskomatonta mutta tämä toimi aivan loistavasti! Joka kerta kun Antti tahtoi vasemmassa kierroksessa heittää takaosaa sisälle, se korjasi hienosti kun tein edellä lueteltujen oppien mukaan. Ne jotka Antin tietävät, etenkin sen edellisen "ratsastusminän" tietävät että se hevonen ei ole helppo, eikä taatusti suora! Eikä etenkään rento ja tahdikas, mutta kappas kummaa, pienillä asioilla päästiin taas eteenpäin.

Antti ravasi isosti ja rennosti ja oli suorastaan nautinto ratsastaa sillä! Minttu muistutti minua tämän tästä puuttellisista vatsalihaksista, eli tahdon kauhean helposti pukata mahan eteen ja istun tuoli-istunnassa minkä itsekin huomasin varsinkin kuvia katsoessani. Laukannostotkin kokeiltiin, ja sain niihinkin hyviä vinkkejä. Nyt on kuitenkin niin, että Antti saa edelleenkin vielä opetella käyttämään tukilihaksistoaan käynnissä ja ravissa ennen kuin aletaan treenaamaan sen enempää laukkaa. Nyt se herpaantuu, nostaa niskan ja laskee selän joka aiheuttaa sille epämukavan tunteen ja se ei pysty siinä vielä rentoutumaan. Haetaan sille voimaa ja taitoa ja aletaan laukkaharjoitteet alusta asti ihan uudestaan, tätä mieltä olen kyllä. Kun perusta on kunnossa, siihen on hyvä rakentaa!

Saimme paljon vinkkejä, apua ja myös positiivista palautetta! Mintti oli todella ystävällinen ja mukava mutta vaati tekemään töitä. Itselleni jäi erittäin positiivinen tunne hänestä ja kokemus että hän tietää mistä puhuu, sillä tulokset jota saatiin Antin kanssa aikaiseksi puhuvat puolestaan. Kristakin oli tyytyväinen Taakeen ja Mintin oppeihin ja luulen että pyrimme kyllä pääsemään seuraavan kerrankin valmentautumaan kun hän tänne taas tulee.

Puskailjat ja ex-ravurit :)

Elämäni hevoset

Facebookissa kiertänyt haaste sai minutkin ajattelemaan jo menetettyjä ja vielä elämässä mukana olevia karvaturpia, kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä, ratsastajana sekä hevosenkäsittelijänä. Kaikilla niillä on ollut jotain annettavaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämässäni on ollut paljon hevosia, mutta nämä jotka nostan tähän kirjoitukseen ovat vaikuttaneet kaikista eniten.

1. Grey Mister Y

Muistan kun tallille saapui uusi yksityishevonen, kimo angloarabi Grey. Se tuli mukaan tunneille ja alkuhuumassa kaikki halusivat ratsastaa sillä, mutta into loppui pian kun ruuna paiskoi tuntilaisia kentälle tasaiseen tahtiin. Loppujen lopuksi se jäi pelkästään omistajansa käyttöön ja jossain vaiheessa hänkään ei halunnut sillä enää mennä. En muista miten ihmeessä päädyin koko hevosta hoitamaan, olin silloin kymmenen vuotias pikkunassikka jolta ilmeisesti kysyttiin haluanko hoitohevosen? Jestas, kaikki unelmat kävivät toteen, viimeinkin ihan oma hoitohevonen! Silloin ei paljoa kiinnostanut se että ruuna oli kamala ratsastettava, olisin varmaan ilosta pomppien hoitanut vaikka kolmipäistä ja yksijalkaista hevosta.

Alku oli kivikkoista kuten kuvitella saattaa. En edes muista kuinka monta kertaa tipuin, mutta loppujen lopuksi hevonen hyväksyi minut ratsastajakseen. Olin pienikokoinen, hyvä että jalat ylsivät satulansiiven alapuolelle mutta se ei menoa haitannut. Maastoonkin toki piti päästä, mutta nämä yritelmät tahtoivat kariutua joka kerta kun hevonen löi jarrut pohjaan. Päättäväisenä tyttönä en sitä tietystikään voinut hyväksyä ja aikamme tapeltuamme ruuna peruutti lehmien sähköaitaan pahki. Siitä seurasi elämäni kamalin pukkikohtaus josta en ihme kyllä tippunut. Tämän jälkeen mentiin haluamaani suuntaan ja olin oikein ylpeä itsestäni.

Greyllä oli myös todella inhottava tapa ryöstää taluttaessa ja itsekin opin kantapään kautta että hanskat on aika hyvä keksintö hevosta taluttaessa. Aluksi sillä käytettiin aina ketjua turvan ympärillä mutta sitkeällä harjoittelulla saatoin taluttaa sitä pelkästään päitsistä kesälaitumelta talliin. Kesän sitä hoidin ja ratsastin ja pidin kuin omaa kunnes tuli todellisuus vastaan: ei kukaan maksa hevosen kuluja ja pidä sitä pelkästään hoitajaa varten. Greytä yritettiin myydä useaan otteeseen, mutta ei sitä kukaan huolinut. Loppujen lopuksi se päätyi teuraaksi ja itkin sitä pitkään. Sain pienen maistiaisen mitä olisi omistaa hevonen, kaikkine vaikeuksineen ja onnistumisineen.

2. Mira III

Mira ostettiin meille Lirikan seuraneidiksi jolla oli tarkoitus myös ajaa. Neiti oli erittäin lahjakas raviponi, ja suurin odotuksin toin sen talliin. Kuten ilmeisesti kaikkien hevosteni kanssa, alku ei tämänkään kaverin kanssa ollut helppo. Se oli älyttömän läheisriippuvainen Lirikasta, ei puhettakaan että sen olisi voinut jättää tarhaan edes siksi aikaa kun toisen hevosen vei sisälle, aidoista tultiin läpi joka kerta. Kun Lirika lähti lenkille, jäi poni seisomaan takajaloillaan karsinaan ja hirnumaan sydäntäsärkevästi perään. Se ei aina halunnut antaa kiinni tarhasta ja se osoitti mieltään yrittämällä tulla korvat luimussa päälle. Tämä kaamea tapa saatiin kitkettyä onneksi välittömästi ja siihen loppui sen uhittelut ihmistä kohtaan.

Mira inhosi ratsastusta joten se puoli jäi vähemmälle. Ajaessakin se aluksi halusi kääntyä vain kotiin ja se osasi kyllä paljon temppuja jolla se yritti karistaa minua kärryiltä. Kamalin kokemus mihin jouduttiin oli ehdottomasti rekkaonnettomuus. Eräänä aurinkoisena lauantai-aamuna lähdimme ajamaan ja vastaan ajoi iso rekka. Katsoin jo kaukaa että aika lujaa tullaan ja poni alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä. Huidoin kuskille molemmilla käsillä että hidastaa, ilman tulosta. Tie oli kapea ja kun rekka vain lähestyi edelleen lujaa, poni hyppäsi pystyyn ja kääntyi takajaloillaan ympäri keskelle tietä. Aina sanotaan että onnettomuustilanteissa kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja se pitää kyllä paikkansa. Näin kuinka rekan keula lähestyi ja Mira seisoi takajaloillaan. Ehdin nähdä kuskin ilmeen ja ajattelin että nyt me kuollaan. Kuin ihmeen kaupalla kuski sai väistettyä sen verran että alle emme jääneet, mutta ponin kavio tarttui kyydissä olleisiin tukkeihin ja nykäisi meidät tulosuuntaan. Onneksi kavio lipsahti puiden välistä irti ja rekka jatkoi matkaansa pysähtymättä. Poni oli aivan shokissa, samoin minä. Onneksi mukana ollut Karolina soitti heti Jonille kotiin joka tuli trailerin kanssa meitä hakemaan. Reissun saldo oli kavioluunmurtuma, järkytys, shokki, oikeudenkäynti ja ikuinen pelko rekkoja kohtaan.


Mira opetti käsittelemään pieniä mutta sitäkin hankalampia poneja ja ymmärtämään niiden pientä kieroutunutta sielua.

3. Lirika

Olen jo moneen otteeseen Lirikan ja minun tarinan kertonut, mutta tässä pieni kertaus. Tutustuin tammaan sattumalta kun menin kysymään tallipaikkaa mahdolliselle vuokrahevoselle Buckmannin tallilta. Tuulan kanssa juteltuani päädyin katsomaan laitumelle Lirikaa, isoa latvialaista tammaa joka oli palailemassa mammalomilta takaisin ratsun hommiin. Päädyin vuokraamaan tuota kaunisilmeistä lempeää tammaa ja sen kanssa opin aivan valtavasti. Tuulan ohjauksessa ratsastin viikottain, joskus jopa useamman kerran viikossa ja loppukesästä päädyin viimein siihen luonnolliseen ratkaisuun mikä oli muhinut jossain alitajunnassa jo pitkään: nyt on aika omalle hevoselle. Teimme kaupat tammasta ja elämä jatkui samalla mallilla, Tuulan tallilla oli hyvä olla. Harjoittelimme hyppäämistä, toisin sanoen minä harjoittelin ja Lirika haukotteli esteiden pienuutta tylsistyksissään. Nuo pari vuotta ovat muokanneet minua eniten hevosenkäsittelijänä ja ratsastajana, sain hyvää oppia ruokinnasta, ratsastuksesta ja kaikesta mahdollisesta. Lisäksi sain myös hyviä ystäviä jotka ovat edelleen elämässäni mukana.

Ostettuamme talon Kainuunkylästä päädyimme ratkaisuun että rakennamme oman tallin. Naapurin kiusanteon vuoksi Lirikan muutto meille hidastui paljon, mikä ei näin jälkikäteen harmita sillä aivan alussa en olisi varmaan ollut valmis vielä ottamaan hevosta kotiin. Alku kotona oli aivan kauheaa, Lirika jännitti ja stressasi kaikkea ja minua pelotti ratsastaa sitä. Viimein sitkeällä totuttelulla uuteen paikkaan pääsimme oikeasti nauttimaan siitä että lähdimme yhdessä maastoon tai treenasimme kentällä. Lirika oli erittäin herkkä mahastaan ja se oireili kaiken stressin sen kautta. Opin mitä on hoitaa ähkyistä hevosta, kuinka tarkkaan pitää ruokinta ja rutiinit suunnitella. Tulin huomaamaan mitä on taluttaa hevosta keskellä yötä pitkin pihaa ja rukoilla että sen tila paranee. Kuinka kamalaa oli odottaa eläinlääkäriä joka saapui usean sadan kilometrin päästä, kuinka kylmä oli nukkua heinäpaalien päällä toppaloimeen kääriytyneenä ja vahtia sairasta hevosta.

Vastapainoksi kaikelle tälle oli niitä hienojakin hetkiä: kuinka ihanaa oli kiivetä Huitaperin vaaran loputtomia rinteitä, kävellä rauhallisesti kylän pyörätietä kentälle ja treenata koulua. Ihanaa oli pulahtaa myös Torniojokeen uimaan ja Lirikan pelkurikin oppi siitä viimein nauttimaan. Loppuaika meillä oli hyvin rauhallista, tajusin viimeinkin että se mitä tamma tarvitsi viimeisenä vuotenaan oli lepo, rauha ja stressitön elämä yhdessä ponikaverinsa kanssa. Lirika lähti viime huhtikuussa taivaslaitumille ympärillään sille kaikista rakkaimmat ihmiset. Mulla ei oikeastaan ole ikävä niitä yhteisiä aikoja, sillä niihin mahtui liian paljon pelkoa ja stressiä, mutta itse hevosta kaipaan välistä aivan mielettömästi. Se oli kerrassaan älyttömän lempeä tamma, pitkiä hetkiä olimme päät vastakkain ja silloin tunsin sellaista yhteyttä hevoseen mitä ei ole aikasemmin eikä sen jälkeen tapahtunut. Lirikan merkitys elämääni oli ja on edelleen valtava, se opetti lukemaan pieniä merkkejä hevosen kivusta ja sitä kuinka tärkeä ihmisen osa on niiden elämässä, niin hyvässä kuin pahassa.

Mitä meille kuuluu?

Meillehän kuuluu periaatteessa oikein hyvää. Lupasin hieman valaista mitä meidän viime kisoissa Haukiputaalla tapahtui, joten tässä tulee! Radat vaikuttivat varsin mukavilta ja täysin suoritettavissa olevilta, mutta kuten viimeksi Pellon kisojen jälkeen aavistelinkin, Reino oli päättänyt että rallittelu omaan tahtiin on paljon mukavampaa kuin minun kanssa työskentely. Ensimmäisellä radalla se kävi ensin moikkaamassa tuomaria ja toimihenkilöä jonka jälkeen se suoritti pari estettä ja karkasi. Tämän jälkeen keskeytin radan ja vein koiran pois. Toisella radalla päästiin ehkä kolme estettä ja herra lähti taas painelemaan ja sama homma, laulu seis. Kolmas rata lähti varsin rauhalliseen ja mukavaan tahtiin, mutta Reino repesi täysin puomille mentäessä ja siinäpä oli sitten meidän kisat taputeltu. Olin äärimmäisen pettynyt ja harmissani (tietysti, kukapa ei olisi ollut) ja kotimatkan mietin että tuleeko tästä kisaurasta oikein mitään.

Kuvan laatu on surkea, mutta voi Reinoa <3 Ja iskää <3

Illan velloin itsesäälissä ja pahassa mielessä ihan luvan kanssa, mutta luojan kiitos meillä on maailman paras koutsi joka sai taas pienen toivon kipinän syttymään. Tehtiin sotasuunnitelma jota ollaankin sovellettu treeneissä oikein onnistuneesti: joka kerta kun Reinon huomio herpaantuu edes hetkeksi ja sitä ei kiinnosta minun pyynnöt ja käskyt niin se joutuu häkkiin jäähylle. Ensimmäinen treenikerta kisojen jälkeen olikin aluksi minun osaltani lähes kokonaan istumista ja toisten suoritusten katsomista, mutta loppuajasta Reiska sai pienen valaistumisen että hei, täähän on varsin tylsää kun joutuu vain häkissä hengailemaan. Silloin kun se keskittyy niin sehän on aivan super! Täytyy vain itse muistaa olla tarkkana ja huolehtia että ei hyväksy pienintäkään herpaantumista vaan vie sen samoin tein jäähylle.

Päätettiin myös että R ei pääse kisaradoille ennen kuin treenit alkavat olla varmaa kauraa, turha lähteä pilaamaan hyvin menneitä treenejä vain siksi että haluan kisata. Kun pohjatyö tehdään hyvin voin myöhemmin nauttia kisaamisesta ilman pelkoa siitä että pysyykö tuo kakara radalla vai ei.

Rymyn kanssa ollaan tottistelu tasaiseen tahtiin ja etenkin häiriössä toimiminen on parantanut suurin harppauksin. Kieltämättä aina joskus väsyttää heti töiden jälkeen pakata koira autoon ja ajaa yhteistreeneihin, mutta ilman kovaa työtä ei voi odottaa tuloksia. Kotona treenataan rauhassa kaikkea vaikeampaa ja porukassa kerrataan tällä hetkellä vielä niitä helpompia juttuja. Viime harjoituksissa se keskittyi minuun jo aivan mahtavasti, sillä koiralla on työmotivaatio kyllä kohdallaan!

Kropparemppakin on edistynyt: olen käynyt salilla reippaasti ja on hauska huomata että jo vain on kunto ja lihakset parantuneet verrattuna parin kuukauden takaiseen äheltämiseen. Olen aloittanut taas varovaisen hölkän, jossain vaiheessa reisilihas meinasi sanoa sopimuksen irti, mutta nyt sormet ja varpaat pystyyn että se pysyy hyvänä jotta pystyn jatkamaan puolimaratonille treeniä! Syön edelleen kerran viikossa jotain hyvää, muuten olen pyrkinyt mahdollisimman terveelliseen ruokavalioon liikunnan ohella. Keventäjien kolmen kuukauden jakso on nyt ohi ja kunhan palkka napsahtaa tilille viimeinen päivä niin uusin jäsenyyden vielä seuraavalle kolmelle kuukaudelle. On aivan ihanaa kun on paljon pirteämpi ja kevyempi olo. En halua kuitenkaan näyttää nälkiintyneeltä kurjelta, joten painonpudotus on maltillista ja lihasten kasvatus ja kropan kiinteyttäminen on itse laihtumista tärkeämpää.

Hevostelu on jäänyt vähemmälle kuten olette varmaan saattaneet huomata, johtuen ihan siitä syystä että minulle ei ole yhtään omaa hevosta mutta koiria sitä vastoin kaksi. Tällä tarkoitan sitä, että yhdessä välissä huomasin käyttäväni kaiken aikani muiden hevosten hoitamiseen ja ratsastamiseen omien koirieni kustannuksella. Aikaa on kuitenkin rajallisesti ja vaikka hevostelu onkin aivan ihanaa on minun pakko laittaa omat lemmikkini etusijalle.

Joka tapauksessa sunnuntaiksi olen lupautunut lähtemään Kristan kanssa Rautiahon Mintin valmennukseen Hirvaalle, se on sellainen tapahtuma jota ei voi jättää väliin! Vitsit kuinka kivaa, taidetaan napata Oonakin mukaan ja jos se jaksaisi olla niin kiltti ja kultainen ja napata muutaman kuvan, niin saadaan siitäkin sitten postausta aikaiseksi. Ratsuna mulla on tietysti Antti ja Krista lähtee humpailemaan Taaken kanssa, saas nähdä mitä siitä seuraa kun kaksi maalaistoopea lähtee ex-ravureiden kanssa valmentautumaan, saas nähdä!

Hieno Antti ja ihana kesä!

Omi omenainen

Niinkuin viime kerralla lupasin, nyt tulee taas vaihteeksi hevospostausta. Kävin noin viikko sitten Jennan luona ratsastamassa Omppua ja ilma oli mitä kauhein, räntää tuli vaakatasossa ja tuuli ujelsi. Siitä viis, Rymyn koulutuksen jälkeen kentälle vain sillä kyllä hevosen pitää osata työskennellä joka säällä ja nuorena se on vitsa väännettävä. Omi oli poikkeuksellisen säpsy ja talutin sitä taas ensin molempiin suuntiin muutaman kierroksen jonka jälkeen kiipesin kyytiin.

Aluksi se oli jäykkä ja valmis pakenemaan pienintäkin rasahdusta etenkin kentän toisessa päässä, mutta kun itse pysyi rentona ja rauhallisena se hallitsi itsensä juuri ja juuri, pari puolen askeleen lähtöä se ehti ottaa ennen kuin antoi takaisin kiinni. Vielä kun naapurin pappa tuli kömyämään läheisen postilaatikon viereen lumilapionsa kanssa, oli Omi sitä mieltä että menehän Laura ihan yksiksesi sinne kulmaan, meikäpoika ei uskalla! Kyllä se kuitenkin mielensä rohkaisi ja viimein se oli niin rentoutunut että saatoimme aloittaa työt töltissä ja ravissa. Alla video!

Omi harjoittelee

Tänään ei löytynyt niin rytmikästä ja reipasta tölttiä mitä se on aiemmin tarjonnut, mutta se että se suoritti pyydetyt tehtävät pienestä jännityksestä huolimatta mallikelpoisesti olin oikein tyytyväinen. Vielä se tahtoo punkea ulkoapuja päin, tähän voi tosin olla osasyynä myös satula joka ei aina ole ihan tasapainossa siellä selässä. Parempaan päin kuitenkin koko ajan mennään, se on muuten hyvin herkkä istunnalle, siirtymiset sujuvat pelkästään istuntaa sulkemalla ja avaamalla, mahtava poni!

Pohjan ollessa varsin pitävä, päätin kokeilla myös laukkaa molempiin suuntiin. Hienosti se nosti ja oikeaan suuntaan laukka pyöri oikein hienosti. Vasemmassa se yllätti minut täysin pukittamalla ja meinasinkin tuiskahtaa kaulalta alas mutta onneksi sain apinoitua itseni takaisin kyytiin. Sama homma seuraavassa nostossa ja keinuhevospukittelu sen kuin jatkui. Loppujen lopuksi kun sain sen laukkaamaan pätkän ilman turhia pukkeja kiitin ja lopetin homman siihen. Pitää tarkastaa ensi kerralla juoksuttaessa mitä se siinä tuumaa vasemmasta kierroksesta ja sitten tutkia varusteet ja tietysti myös oma istunta. Mullahan on aina ollut heikko kierros vasen, joten voi olla että se vaikuttaa siihen jotenkin. Yhtäkaikki, olin aika tyytyväinen poniin ja Jenna käveli sillä vielä itse loppukäynnit.

Pabloa harmittaa kun ei saa tulla kameran linssiin kiinni :`D

Menen sitten tänne!

No okei, tämän kerran!

Viikko sitten kävin myös pitkästä aikaa Pabloilemassa ja voi vitsi että olikin ehtinyt tulla ruunaa ikävä! Laittelin sen kaikessa rauhassa valmiiksi ja käpsyttelimme maneesille. Oli ihan mahtava yllätys että pystyin istumaan hyvin jopa Oonan koulusatulassa mikä on ollut meikäläiselle erittäin haastavaa. Lihaskunnon parannuksen myötä pystyin keskittymään muuhunkin kuin vain siihen että pystyn istumaan ravissa. Pablo oli oikein kivan tuntoinen ja kun taas muistin lopettaa kaiken kädellä säätämisen ja keskityin jalalla ratsastamiseen niin se oli aivan ihana!

Reiskan viime kisoista sitten myöhemmin, vieläkin ottaa niin päähän että en ole henkisesti valmis niitä analysoimaan, tarvin vielä hengähdystaukoa :)

Myydään!

Nyt olisi heppatavaraa taas myynnissä!

Sonnenreiter Softshell takki (koko 38-40)

* väri vaaleansininen

* kunto hyvä

Hp. 40,-

Tässä takki ja sen väri

Tarkempaa kuvaa mallista

Königs ratsastusaappaat

* 49 cm korkeus
*37 cm pohkeen leveys
* menee 38-39 jalkaan

Se on jämpti se, tokokoira nimittäin!

Kisat on taas vaihteeksi kisailtu ja tällä(kin) kertaa jäimme ilman tulosta, molemmissa tapauksissa on peiliin vilkaisun paikka. Lähdin hyvissä ajoin kuten yleensäkin ajamaan Pelloon ja ehdimme käydä Minnan kanssa kunnon lämppälenkin. Reino ehti kävästä myös hallissa, mutta älkää kysykö miksi en tajunnut että olimme todella alkupäässä lähtölistaa ja jouduin älyttömällä hopulla hakemaan koiran ja suit sait sukkelaan lähtöpaikalle. Reinon tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että se on aivan keskittymätön ja sekava kun ei ole ehtinyt tokoilla ja vähän rentoutua. Ei siinä mitään, menoksi vaan. Ensimmäiset esteet menivät ihan ok, jopa kepit jotka olivat heti toisena. Reino oli kuitenkin juuri sellaisella fiiliksellä että se hieman haahuili omiaan ja näistä tulikin sitten kolme kieltoa ja hylky.

Kolmosluokan ohjaajat tutustumassa rataan, etualalla tuomari Lee Gibson

 Toiselle radalle lähdin huomattavasti rauhallisemmin ja alku sujuikin loistavasti. Putkelle lähetyksen jälkeen ehdin miettiä pari sekuntia mihin seuraavaksi ja pam, Reino käytti tilaisuuden hyväksi ja lähti kuin raketti putkelta omille ralleilleen. Voi perhanan perhana, kyllä sapetti. Se kyllä tuli takaisin ja homma jatkui hyvällä sykkeellä mutta minkäs siinä enää auttoi, hylky mikä hylky. Positiivista tässä kaikessa oli kuitenkin se, että yhtään kontaktivirhettä ei tainnut tulla, se jopa odotti minua A-esteellä joka kerta vaikka oli aikamoisen liekeissä.

Ensin olin aika pahoilla mielin ja maani myynyt, mutta kun puhuin Leen kanssa tauolla tästä rallittelu-ongelmasta, sain taas uutta toivoa. Hän sanoi että Reino on vielä todella kokematon koira ja kun itse olen jännittynyt kuin seiväs, se ottaa minuun väkisinkin etäisyyttä ja purkaa stressin rallituksella. Minun pitää olla itse rennompi ja leikittää sitä enemmän lähdössä ja saada hyvä yhteys koiran kanssa. Jos se seuraavissa kisoissa tekee saman, silloin on laulu seis ja pois radalta jotta se ei saa palkkiota tuollaisesta käytöksestä. Harmittaahan se kun haluaisi jatkaa, mutta hylky siinä on jo jokatapauksessa otettu joten mieluummin näin alussa muutama kesken jätetty kisa kuin loppuelämän sama ongelma.

Väsynyt rallittelija

Nyt ollaan Reiskan kans treenattu kotona tosi paljon kepeillä. Ostin aurauskeppinipun ja laitoin ne oikeiden keppivälien mukaisesti pystyyn. Samalla kun käydään pihalla otetaan niitä eri suunnista ja harjoitellaan lähettämistä. Kyllä huomaa että se selkeästi nyt tietää mitä tarkoittaa kepit-käsky ja hakee sinne itse. Varmuutta on tullut myös suorittamiseen ja sitä myötä sitten myös vauhtia. Kun se menee varmasti ja hyvin helpoista kulmista sisään ilman että minun tarvii auttaa sitä ruvetaan harjoittelemaan vaikeampiakin kulmia.

Nyt on myös Rymy päässyt toden teolla töihin. Eräs ilta tottistelin sen kanssa ihan huvin vuoksi sisällä ja huomasin että härtsigyydeli, sillähän on potentiaalia vaikka ja mihin. Hermorakenne on kunnossa ja motivaatiota riittää. Lisäksi se on pohjattoman ahne ja tykkää leluista, eli helppo motivoida. Perusasiat on tehty sen kanssa todella rauhassa joten tästä on helppo jatkaa. Lähdimmekin maanantaina käymään Jennan luona joka lupasi meitä ohjata. Aloitimme ihan vain sillä että hihnakäytös kuntoon, se ei saa porsastella hihnassa ollenkaan. Pari kertaa jouduin komentamaan kovemmin mutta yllättävän nopeaa se huomasi että nyt mamma alkaa ihan oikeasti vaatimaan ja on tosissaan. Kentälle päästyämme näytimme Jennalle perusasennon josta saimme kiitosta, se oli ok. Seuruukin oli hyvällä mallilla, vielä mennään imuttamalla, mutta se tekee sen todella intensiivisesti ja tarkasti. Jenna ohjeistikin että mieluummin aivan pieniä pätkiä ja käännöksiä kunnolla entä kuin kävellä posmottaa menemään ja toivoa että koira ehkä kolme metrin välein vilkaisee sinua. Totta, jos koira seuraa yhden hyvän askeleen, se seuraa myös seuraavat kymmenen, mutta jos ei tee sitä kunnolla askeltakaan on turha haaveilla siitä kymmenestä.

Aloimme treenata myös liikkestä seisomista. Se meni ihan ok, pari kertaa Rymy tarjosi istumista mutta Jennan ohjeiden mukaan hetken harjoiteltuamme se jäi siististi paikalle seisomaan. Nyt ollaan jo siinä pisteessä että se pysähtyy eikä ota askeltakaan ja voin kävellä pari askelta siitä kauemmas ja palata sitten takaisin palkkaamaan. Paikalla olokin kokeiltiin ja hienostihan tuo napotti paikallaan. Täytyy aivan puuta koputtaa, sillä se ei nuuski maata, tuijottele omiaan eikä piippaa. Luoksetulo meni vauhdikkaasti, siihenkin olin oikein tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan minulla on kuulemma ihan todella potentiaalinen toko-koiran alku, jes! Eilen kävimme myös yhteislenkillä muutaman koirakon kanssa ja muutaman kerran kovemmin joutui taas komentamaan ennen kuin Rympe muisti että ainiin, me kävellään sivulla hihna löysällä. Hienosti käyttäytyi, ei rähinöinyt tai haukkunut.

Mulla on jotenkin niin positiivinen mieli nuista koirista että huija! Vaikka Reinolla onkin rallitusongelma, päätin ottaa sen haasteena ja mehän saadaan se homma kuntoon!

Mutta seuraavassa postauksessa enempi sitten hevosasiaa, nyt olen käynyt pitkästä aikaa Pabloilemassa ja tietysti Jennan ja minun ystävyys- ja avunantosopimus sisältää Ompun ratsastuksen, siitä seuraavan kerran sitten!