Keppitreeniä ja trailereita

Täällä taas! Työmoodiin on palauduttu yllättävän hyvin, on ollut tosi kivaa ja aika on mennyt tosi nopsaan. Suosittelen kaikille etsimään sellaisen työn mistä oikeasti tykkää, itsekin muutamassa ei niin-mieleisessä olleena voin sanoa että kun on hyvä työpaikka se auttaa jaksamaan paljon. Tässä on ehtinyt töiden jälkeen kaikkea muutakin, nimittäin viimeinkin löysin Reiskalle ja mulle hyvät ensi kisat ja startataan Oulussa epiksissä ensi viikon tiistaina. Hitto, kyllä vain jännittää! Ei tarvi kuin ajatella kisoja niin on jo vatta ihan sekasin ja perhoset riehuu kuin hullut siellä. Itse esteitä en pelkää, ollaan harjoteltu kolmostenkin ratoja, mutta se miten herra radalla pysyy onkin kysymysmerkki.

Kyllähän tää näin menee kun saa lelun sumppiin!

Eilen ja tänään käytiin kentällä vähän treenamassa ja varustauduin kunnon possufileillä ja hyvällä asenteella. Ensimmäisen kerran kun Reiska päätti lähteä puuhailemaan omiaan eikä tullut luokse eka kutsusta hain sen mitään sanomatta autoon jäähylle ja itse lällättelin kentällä "katsos kun mulla on näin hurjan hauskaa, voi sinäpäs joudutkin olemaan autossa voi harmi!" Reino ulvoi ja haukkui kuin vimmattu että "heiii, minähän vain vähän pelleilin, oikeasti haluan mukaan!". Muutaman minuutin kuluttua hain sen takaisin ja se jaksoi keskittyä jo pidempään. Toisen kerran sen karatessa toistin saman ja kolmatta kertaa ei sitten tarvittukaan. Huippu koira joka meni esteet todella hienosti. Kaikista hauskinta Reinon mielestä oli hieman modattu paikalla olo: jätin sen kentän viimeiseen päätyyn paikalle maahan ja kävelin noin kahdenkymmenen metrin päähän putken viereen ja kun viimein kutsuinkin sitä sanalla "putki" sen korvat meni luimuun ja vauhti kiihtyi varmaan miljoonaan! Hetken pelkäsin että törmääkö se vauhdin hurmassa putken suuhun mutta mitä vielä, sinne sujahti ja elämä oli taas yhtä juhlaa. Rymy kävi samalle illalle vielä noin neljän kilometrin hölkkä/kävelylenkin ja oli oikein tyytyväinen.

Tänään töiden jälkeen pakkasin molemmat koirat autoon ja ajoimme mummolaan. Ensin Reino sai jäädä autoon odottamaan ja kävimme Rymyn kanssa pienen kävelylenkin. Taas rupeaa muutamat herneet kolisemaan yhteen koiran pääkopassa ja se muistaa että ainiin, me ollaan joskus opeteltu kävelemään ihan nätisti hihnassa. Hyvä siitä vielä tulee, sanokaa minun sanoneen. Paljon kärsivällisyyttä ja hemmetin pitkät hermot! Reino sai taas käydä ensin lämmittelylenkin pyörän vierellä ja sitten kävästiin kentällä katsomassa miten se pysyy hanskassa. Tänään ei tarvinnut häkittää kuin kerran ja sen jälkeen jos se yritti livistää paikalta, sen sai takaisin tiukkaäänisellä käskyllä (lue: perkele, TÄNNE JA HETI!) ja tietysti palkkaamalla kun se toimi oikein. Se vastasi ohjauksiin ihan älyttömän hyvin, meni keinunkin monta kertaa, odotti kontaktialueella ja kepit, huh, ne vasta olivatkin jotain! Kumpikaan meistä ei tykkää kepeistä, mutta olen päättänyt hampaat irvessä oppia tykkämään ja saada Reinokin nauttimaan niiden suorittamisesta. Viiimein, viimein se meni niin hyvällä rytmillä ja vauhdilla että meinasin pyörtyä. Superpalkat, lelu, herkkuja ja kehut, oli poika ne ansainnut. Tästä on hyvä jatkaa!

Maanantaina kävin myös ratsastamassa (härtsigyydeli, mulla on tahti ollu taas ihan mahoton!) Pablolla ja hain Oonan mukaan seuraksi. Alku ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan, pihalla eräs tallikaveri lastasi hevostaan ja kun näytti että se ei oikein onnistu, kysyin tarvitseeko hän apua. Kuulemma kyllä ja ja vein ensin Pablon sisälle ja menin ottamaan riimunnarun. Hevonen tuli kyllä koppiin, mutta takajalat jäivät sen verran lastaussillalle että takapuomia ei saatu kiinni. Annoin hevoselle porkkanan kun se oli sisällä ja sitten pyysin sitä hieman vielä eteenpäin. Siitäkös herra suivaantui ja paineli alas. Tämä toistui pari kertaa jolloin päätin että porkkanat saavat luvan riittää, kerran ei hyvällä niin sitten vaikka pahalla. Puolisen tuntia siinä taisteltiin, hevonen hyppi puolittain pystyyn, yritti riistäytyä irti ja oli oikea kunnon sika. Itse henkilökohtaisesti en voi sietää tuollaista käytöstä ja päätinkin että perkele, vaikka tässä menisi koko yö niin tuo elukka olisi kopissa vaikka vasta aamulla jos minusta riippuisi. Oona tuli kaveriksi ja kysyi tarvinko ketjua jonka pyysin erittäin mielelläni. Lopuksi kietaisin sen kielen päältä jolloin älytön tempoilu ja sekoilu talttui, hevonen rauhoittui sen verran että se jäi seisomaan lastaussillan eteen. Tässä vaiheessa olin itse traikussa sisällä ja odotin että se hetken miettii mitä tehdään. Tilanne oli jotenkin niin huvittava: hetken se nyökytteli päätään sen näköisenä että nyt ottaa aivoon ja rankasti, mutta viimein se huokaisi pitkään ja alistuneesti, sen silmät muuttuivat rauhallisemmiksi ja se käveli autoon kuin ei mitään. Taputin sitä kaulalle ja kiitin, laitoimme puomin kiinni ja hevonen pääsi matkustamaan. Kaikista kamalinta oli tässä se, että samaista kaakkia oli lastattu edellisestä päivästä asti ja annettu lopuksi periksi. Eipä ihme että se oli niin röyhkeä. Ja tämä hevonen ei todellakaan pelännyt traileria, se oli puhdasta kiusantekoa koko höpötys, voin kertoa!

Tämän "pienen" alkulämmittelyn jälkeen ratsastin vielä Paapuskan, joka oli aika kiva. Itsestäni tuntui taas vaihteeksi että vatsalihakset ja selkä ei riitä ravissa istumiseen, selkeästi kunnon kohotuksen paikka. Onneksi Oona oli taas mulle huutamassa ohjeita, kiitos vielä tätäkin kautta! On se Pablo hieno hevonen, kertakaikkiaan. Välistä se vain yritti tulla todella törkeästi pohjetta päin ja kun muistutin sitä kannuksella oli hyvä ettei koko hevonen mennyt katosta läpi :) Ei tarvinnut tämän jälkeen enää yhtään kovemmin kertoa mitä toivoin.

Hulmuharja!

Siinäpä nämä muutamat päivät ovat kuluneet, valitettavasti uusia kuvia ei ole, julkaisen Antti-videon kun Krista ehtii sen käsitellä! Öitä ystävät ja kuulemiin!