Olen pohtinut tätä asiaa verrattain lyhyen aikaa, mutta olen huomannut että omassa elämässäni toistuu tietty kaava. Muistan kuinka pienestä tytöstä asti haaveilin omasta hevosesta niin kuin moni muukin ikätoverini. Määrätietoisesti hakeuduin ratsastustunneille, keräsin rahaa leireihin ja kovilla ponnistuksilla sain hoitohevosia ja ratsastettavia. Viimein kun aikuisena yhtäkkiä ymmärsin että nyt minulla on oikeasti taloudellinen mahdollisuus omaan hevoseen, järjestin raha-asiani niin että kuukauden kuluttua minulla oli Lirika. Toinen suuri haave oli oma koti ja talli pihassa. Haimme pankkilainaa ja ostimme talon maalta ja lukuisten rakennuslupa-asioiden jälkeen talli nousi pihaan.
Oma koti |
Oma sauna |
Iloinen ratsukko |
Ensimmäiset harjoituskerrat menivät täysin penkin alle ja ajattelin ettei Reinosta eikä minusta taida olla tähän lajiin. Reino juoksi kentällä täysin holtittomasti ja nuuskutteli, yritti nostaa jalkaa vähäs mihinkin ja esteet eivät olisi sitä vähempää voineet kiinnostaa. Silloin kun hirveällä työllä sain sen kiinnittämään minuun sen verran huomiota että pääsimme kokeilemaan yksinkertaisia ohjausliikkeitä, sekosin itse askelissa ja viuh, koira olikin jo kadonnut paikalta. Kuinka tyhmältä tuntui huutaa kimeällä äänellä, juostaa ja huitoa ja suurinpiirtein heitellä kärrynpyöriä ja koira ei edes vilkaise sinuun. Erään erityisen kamalan treenikerran jälkeen olin valmis lyömään hanskat tiskiin kunnes pidin itselleni puhuttelun. Onko mikään mitä olen tähän mennessä halunnut tullut tuosta vain sormia napsauttamalla? Olinko tosiaan ollut niin sinisilmäinen että kuvittelin osaavani kaiken tuosta vain? Tai no ainakin parin kerran jälkeen? Siinä sitten sisuunnuin ja päätin että vaikka minulla ei varsinaisesti agilitykenttien "normirotuinen" koira ollutkaan, en antaisi sen haitata tahtia. Itseasiassa halusin näyttää kaikille että Reinosta tulee parempi kuin muista ja se vielä yllättää muut. Tämän jälkeen harjoituksissa minulla oli uudenlaista päättäväisyyttä, mutta olin myös rentoutunut sillä tiesin mitä kohti me yhdessä pyrimme ja sen tavoittelu tulisi kestämään kauemmin kuin pari kuukautta tai pari vuottakaan. Reinokin vaistosi ohjaajansa jättäneen takakireän tiukkapipo-asenteen kotiin ja otti mieluummin kontaktia. Toki se vieläkin karkaili, mutta nyt tarvittiin puolta lyhyempi aika saada se takaisin jatkamaan töitä. Kun se keskittyi, palkkasin sitä mahdottoman paljon ja vähän itseänikin siinä sivussa. Yritin kentälle mennessä muistaa että ei ole ollenkaan vakavaa jos kaikki ei heti onnistukaan, mennään pitämään hauskaa ja ainakin me hauskuutamme muita jos ei homma onnistu.
Nyt on harjoitusten aloittamisesta kulunut aikaa vasta noin puolitoista kuukautta ja en voisi olla Reinoon enempää tyytyväinen. Se odottaa mielettömällä innolla että pääsee omaan suoritusvuoroon ja muistaa komentaa minuakin samanlaiseen riehakkuuteen. Se sujahtaa putkeen kuin raketti ja jos en itse muista olla tarpeeksi nopea, se on jo vilahtanut itse etsimään uutta hauskaa estettä! Välistä se toki päättää että rengas hypätään tänään sivusta tai putki onkin muuttunut mörköjen asuinpaikaksi, mutta ehkä se säälii kunnianhimoista omistaajansa kuitenkin vähän, sillä pienen maanittelun jälkeen nekin yleensä menevät hyvin.
Eräs entinen esimieheni lanseerasi sanonnan "tyytyväisyys tappaa kehityksen". Uskallan olla tästä hieman eri mieltä, sillä vaikka ajatus on oikea, niin muuttaisin sanavalintaa niin että tyytyväisyyden vaihtaisin omahyväisyydeksi. Nyt kun me Reinon kanssa saavutamme pikkuhiljaa tavoitteitamme, aijomme olla tyytyväisiä ja riemuita hetken mutta emme ylpisty vaan lähdemme nöyränä taas tavoittelemaan seuraavaa haavetta. Kuka tietää nähdäänkö Reino ja Laura vielä jonakin päivänä isoilla areenoilla, sen aika näyttää!
"Tää on oikeille voittajille, oman elämänsä sankareille,
voitontahdon silmistä näät, tahdonvoimaa täynnä pää.
Tää on rakkautta, hulluutta, draivii
melkein kaiken ton se vaatii
Myös kyyneleitä, verta ja hikee, joskus vannomista Herran nimeen
Tää on niille jotka antaa kaiken, Rocky Balboa Eye Of The Tiger,
Jotka tekee enemmän kuin lupaa, vaikka tulis välillä lunta tupaan
Ei voi kelaa et se tulee noin vaan, pitää olla valmis uhrautumaan
Vaikka hopeetkin jaetaan, vain voittajat muistetaan
Tulin voittamaan en anna minkään seisoo tiellä"
-Cheek/Jonne Aaron-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti