Erään hevostytön tarina

Muistan ensimmäisen kosketukseni hevosharrastukseen kuin eilisen päivän: suuri suomenhevostamma katsoo lempeillä silmillään eikä välitä vaikka kahdeksanvuotiaan harjaus ei ole ihan niin hienoa ja oikeaa, se ei välitä vaikka pientä verkkatakkista tyttöä pelottaa kuollakseen harjata takajalkaa pienessä karsinassa. Tuntuu kuin se ottaisi kunnia-asiakseen olla rauhallinen ja kertoa että hevoset ovat oikeasti ihan kilttejä, harjaa vain. Kokemuksen karttuessa erilaisista hevosista pieni tyttö voittaa omia pelkojaan päivittäin ja kymmenvuotiaana hänet tunnetaan pelottomana hevosenkäsittelijänä joka hoitaa ja ratsastaa ne tallin kamalimmat elikot. Silloinkin kun tallin isoin hevonen pilttuussa potkaisee tallikaverin seinään ruhjoen rintakehän ja kylkiluut, sama pikku-Myy ratsastaa edelleen tälläkin hevosella eikä osaa pelätä. Kolmosluokan jälkeinen kesä on koko siihen astisen hevosuran hienoin, silloin pieni Laura saa ensimmäisen hoitohevosen, senkin vain siksi että kukaan muu ei uskalla eikä halua. Joka päivä pikkutyttö pyöräilee yhteensä parikymmentä kilometriä eväät reppuun pakattuina jotta pääsee harjaamaan, ratsastamaan ja tekemään tallitöitä.

Kuinka monta kertaa sama lapsi saikaan kolhuja: hevonen hyppäsi pystyyn tarhasta hakiessa ja sai aikaan niin kipeän palovamman käteen että tuntui kuin koko kämmen olisi tuntikausia tulessa. Pesukarsinaan vieminen oli myös työn takana, hevonen päätti että en mene ja pikku Laura lensi perässä kuin leppäkeihäs lyöden polvensa voimalla seinään. Myy päätti kuitenkin että hevonen on pestävä ja seuraavalla yrityksellä harmaa ruuna varmaan totesi että kun toinen on niin tosissaan ei tässä viitsi enempää kiusata. Maastoon hevonen ei kuitenkaan millään halunnut mennä, mutta pikku Lauran päättäväisyys ei pettänyt tässäkään, Hevonen temppuili ja peruutteli ja lopuksi se törmäsi takapuolellaan sähköaitaan. Sitä kohtausta ei ihan heti varmaan kukaan haluaisi kokea uudestaan, siitä ei ole muuta muistikuvaa kuin että tarrauduin satulaan kuin takiainen ja päätin että irti en päästä vaikka henki menisi, enkä päästänytkään. Maastossa käytiin ja oltiin niin kovin tyytyväisiä!

Taluttaminenkaan ei sujunut aina ihan ongelmitta. Milloin ruuna lähti juoksemaan aikeenaan karata, mutta kunnon hevostytöille oli opetettu että irti ei päästetä. Silloin kun hevonen ihan oikeasti laukkaa ja itse pitää riimunnarusta kiinni voin kertoa että silloin ei enää edes uskalla päästää irti, sillä yhden askeleen mitta kasvaa äkkiä useamman metrin mittaiseksi. Näistäkin kommelluksista selvittiin ja loppukesä oli ihanaa aikaa, hetken oli jopa mahdollista että ruunasta tulee Lauran oma. Niin ei loppujen lopuksi käynyt, sitä kyllä yritettiin myydä muualle, mutta kaikki eivät olleet yhtä sisukkaita tai hulluja että olisivat olleet valmiit tekemään ruunan kanssa tarpeeksi töitä ja se meni teuraaksi. Ikävä oli kova, tämä oli ensimmäinen kerta kun pieni Laura menetti itselleen jotain tärkeää.

Hevosrakkaus oli kuitenkin niin vahva että harrastaminen ei tähän jäänyt. Pikku Laura kävi ahkerasti tunneilla ja leireillä ja päätti vakaasti ystävänsä kanssa että isona he perustaisivat oman tallin. Oma hevonen oli tietysti se mitä kohti koko ajan mentiin, se oli se saavuttamaton unelma. Koko lapsuusajan me leikimme hevosleikkejä, milloin keppihevosilla, näkymättömillä hevosilla, leikkihevosialla ja milloin opettelimme hevosrotuja ulkoa kirjaston kirjoista. Seinät olivat täynnä hevosjulisteita, kaapit pursuilivat hevoslehtiä ja kirjoja ja puheessa vilisi yhtenään nuo nelijalkaiset ystävämme.

Yläasteella tuli pieni tauko joka oli ehkä paikallaan. Muutaman vuoden sai keskittyä ihan muuhun, elää normaalia elämää. Kuitenkin aikuisiällä mielessä oli koko ajan se oma hevonen, mikä olisi ihanampaa kuin oma talli ja oma hevonen. Tässä vaiheessa ajatukset omasta ratsastuskoulusta olivat jo haihtuneet, mutta oman hevosen kaipuu oli vahva. Elämään käveli Lirika ja nyt jo aikuinen Laura oli myyty. Jotenkin se toi mieleen ensimmäisen suomenhevostamman, lempeän ja ystävällisen. Oma siitä tulikin ja silloin heräsi uudelleen ajatus omasta tallista. Uusi koti maalta ja siihen kahden hevosen talli, se tapahtui lopultakin. Jokaisen pienen hevostytön unelma kävi toteen. Kuten jokainen blogin lukija tietää, matka on ollut täynnä kommelluksia ja ihania hetkiä, milloin mennään maastossa onnellisesti laukaten ja milloin kentällä koulukiemuroita selvitellen. Töistä palatessa väsyneenä karsinoita siivoten, hevosia huoltaen, miettien mistä ostetaan seuraava heinäkuorma. Lantala odottaa tyhjennystä lähes joka viikko, hevosten madotukset ja rokotukset odottavat huolehtimistaan. Vapaapäivät menevät siihen että tavoitellaan eläinlääkäriä, kengittäjää, heinäntoimittajaa ja huolehditaan käytännön asioista. Se kaikki muu ihana, milloin siihen jää aikaa? Kun päivän on ollut töissä, illalla tehnyt kaikki pakolliset työt ja huolehtinut myös muut taloustyöt, se ratsastus ja harjailu on lähinnä velvollisuus. Edelleen jo aikuinen Laura rakastaa hevosiaan ja pitää niiden harjaamisesta ja huolehtimisesta, mutta arki on niin kaukana pienen hevostytön unelmasta kuin voi ollakaan.

Miksikö kirjoitin tämän? Meillä kävi pari päivää sitten kaksi pientä hevostyttöä jotka halusivat hoitaa hevosia. Kaikin mokomin, molemmat harjattiin niin hyvin että silmiä häikäisi kaikki se kiilto. Se into ja onnellisuus mikä heistä paistoi oli jotenkin niin liikuttavaa ja muistutti minua omista lapsuusvuosistani vahvasti. He aivan aidostivat rakastavat hevosia ja Lirikan lempeä ilme pienelle tytölle sai palan kurkkuun, tuohan kuin minä ja se suomenhevostamma. He totesivat että olet varmaan todella onnellinen kun sinulla on näin ihanat hevoset! Hetken mietin asiaa ja mielessäni totesin että kyllä, kaikesta huolimatta olen todella onnellinen. Minua on siunattu paljolla hyvällä josta en aina osaa olla tarpeeksi kiitollinen.

Kaikki te pienet ja vähän isommatkin hevostytöt, pitäkää kiinni unelmistanne sillä kovalla työllä ja tahdonvoimalla ne voivat toteutua, ennemmin tai myöhemmin! Nauttikaa kuitenkin lapsuudestanne ja siitä ajasta kun vasta haaveilette omasta hevosesta, näin jälkiviisaana voin kertoa että se oli kuitenkin kaikkein ihaninta aikaa, realismi ja arki ei ole vielä mukana kuvassa ja haaveissa ei tarvitse miettiä arkisia askareita!