Lirikan päiväkirja osa 1

Heräsin aamulla varhain ja tähyilin ikkunasta missä se Laura oikein viipyy aamuruokineen. On se kumma ettei se ole vieläkään oppinut että meikämammalle pitää olla sapuska HETI turvan alla kun herään. Ehkä jos ensi kerralla hörisen vielä tuplasti kovempaa heinien jaossa voi sen paksuun kalloon takoa hieman järkeä.

Jossakin vaiheessa tuo laahusti talliin tukka pystyssä ja ei ottanut kuuleviin korviinsakaan hienovaraisia vihjailevia hörähdyksiäni pitää kiirettä. Mikään ei voita kunnon kaura-annosta ja söinkin antaumuksella ja osa ehkä saattoi tipahtaa turvastani Lauran hiuksiin. Mitäs siivoaa karsinaa samaa aikaa, oma vika! Sain myös kokeiltavaksi jotain perin kummallista: mustan rätin selkääni jonka jälkeen kummallinen lämpö levisi lihaksiini. Ensin olin hyvin hämmentynyt mutta totesin kuitenkin tämän olevan hyvä juttu ja jatkoin syömistä.

Kymmenen maissa me lähdettiin taas aamulenkille. Olipas ihan eri vetreä kävellä kun lihakset olivat sopivan lämpimät! Tepsuttelin kentälle Laura kyydissäni ja heti piti aloittaa työnteko ihan tosissaan. Yritin kovasti viestiä että olisin mieluummin halunnut kävellä ihan vain pitkin ohjin ja katsella maisemia mutta eihän tuo taaskaan mitään ymmärtänyt. Jos ihan vähän yritin lintsasta, heti tuli napaus kannuksesta kylkeen ja pakkohan se oli totella. Puolessa välissä itsekin jo innostuin, Lauran sanojen mukaan olin saanut takajalat pyllyn alle ja ryhdikkyyttä liikkeeseen. Teimme paljon laukkaharjoituksia ja niistähän meikätyttö tykkää! Saa mennä lujaa, ainakin yleensä, nyt kuitenkin oli emäntä saanut kunnianhimoisuuskohtauksen ja jouduin vähän väliä kokoamaan ja lisäämään. Vaihtoakaan en saanut diagonaalilla tehdä vaikka se on yksi suosikeistani, oli vain pakko jatkaa vastalaukkaa ja mikäs sen luonnottomampaa voi olla, kysynpä vaan?!

Hikikin ehti tulla ja kotiin kävelimme reippaasti jotta en vilustuisi. Yritin taas huijata Lauraa kun lähdettiin kentältä: kävelin muka tooosi rentona ja kiltisti kohti kotia ja sitten yhtäkkiä ihan varoittamatta syöksähdin täyteen vauhtiin ja yritin kirmata mummolaan (mielessäni hekumoin jo sokerilla mikä siellä odottaisi). Tuo perhana olikin osannut odottaa tätä ja kiskaisi minut ohjista pysähdykseen!! Ja aivan kun se ei olisi riittänyt, se kehtasi käyttää hämmennystäni hyväksi ja nappasi kannuksen kylkeen ja pakotti jatkamaan kotiin päin. Byhyy, hyvästi jää ihana sokerini.

Sain tallissa taas tuon mystisen kankaan selkääni ja nautin olostani, varsinkin kun sain vielä sitä odottamaani sokeria kiitokseksi, ehkä voin antaa anteeksi tuon edellisen. Päiväheinät olivat jo onneksi odottamassa ja silmät puoliummessa nautiskelin ja söin.

Iltapäivällä Laura tuli loimittamaan minua paksumpaan vilttiin ja pihalle mentyäni huomasin avonaisen trailen, jee, pääsen reissuun! Menin niin lujaa kyytiin että emäntä ei meinannut mukana pysyä, nimittäin sattumalta näin heinäverkon odottelevan kutsuvasti. Tunnin ajomatka päättyi entiselle kotitallilleni jossa minulle tuttuun tapaan laitettiin uudet kengät jalkaan. Käyttyäydyin omasta mielestäni oikein hienosti, ihmettelin kyllä miksi kengittäjä oli niin pahantuulisen ja hikisen näköinen, eihän minun jalka nyt mitään paina. Ja sitäpaitsi, täytyyhän sitä nyt hieman nojata kun itse väsähtää. Välistä jouduin luimistamaan tuimasti ja narskauttamaan hampaita kun naapurikarsinan nuori könsikäs yritti tehdä liian läheistä tuttavuutta. On se nyt pirskatti vie niin että vaikka en enää tämän tallin vakioasukki olekaan, minun arvovaltaista asemaa ei kukaan kyllä vie!

Kotiin päästyämme menin takaisin omaan ihanaan karsinaani ja sain iltasapuskat ja pääsin nukkumaan. Mikäs sen mukavampaa onkaan kuin oikaista itsensä oikein pitkäksi kyljelleen ja kuorsata niin että otsatukka pölisee!

Moikka murut ja muistakaa syödä kunnolla, se on kerta kaikkiaan maailman parasta hommaa!