sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Mikä on tärkeintä?

Kuinka aika rientääkään! Lillan täyttää kesällä jo kolme vuotta, Reino ja Rymy juhlivat molemmat jo seitsenvuotis-kekkereitään. Syksy ja kuluva kevät on mennyt treenatessa sekä kisaillessa. Lilleri nousi kakkosiin tekemällä kaksi hieoa nollarataa Rovaniemellä ja sen jälkeen homma hieman mutkistui. Taisin itse ottaa kovasti painetta onnistumisesta sillä näiden ratojen jälkeen koko koiran käytös kisaradoilla muuttui. Se jännittyi, ei ollut oikein ohjattavissa ja oli kaikin puolin kummallinen. Syytin juoksuja, hormoneja ja kaikkea mahdollista. Viimein tajusin että syy on minussa, mutta en edelleenkän osannut ratkaista tilannetta. Onnea on kuitenkin hyvä valmentaja joka tuntee ja tietää sinut ja koirasi eikä pelkää sanoa asioita ääneen.

Sain hyvää mentaalivalmennusta Raunolta ja ystävältäni Niinalta ja kun olin käyttänyt oman aikani asian sulatteluun, se iskeytyi selkärankaan kuin leka. Viime kisoissa päätin että nyt keskityn täysin koiraan, pidän yllä hyvää fiilistä ja lähden radalle tekemään hommat täysillä. Lillan oli odotetusti alkuun hyvin jännittynyt, mutta en jäänyt sitä murehtimaan vaan ohjasin menemään ja liikuin. Omasta mielestäni etenin tuulen nopeudella mutta videolta paljastuu karu totuus karhun kevätlaukasta :) Joka tapauksessa en jäänyt koiran kanssa yhdessä jännittämään ja niinhän se Lillankin huomasi että oho, ei tässä ole mitään hätää! Karvat laskeutuivat ja se alkoi olla puolen välin jälkeen ihan oma itsensä. En voi alkaa hyssyttelemään, vaan pitää ohjata, käskyttää ja liikkua! Ihan sama tuleeko nolla vai hylky, mutta täysillä vedetään.



Tätä Lillanin ja minun ongelmaa pohtiessani ajattelin että nämä vuodet ovat laittaneet minut ihan tosissaan miettimään asioita. Olen tavannut monia koiria, kouluttanut, treenannut, itkenyt, nauranut ja kironnut. Onnistunut, epäonnistunut, kaatunut ja noussut uudestaan. Olen ollut pahoilla mielin kun Reino ei ole aina ollut ihan samalla radalla aksassa, eikä siitä koskaan tullut sitä ratojen nopeinta ja parasta. Lillan on aiheuttanut harmaita hiuksia lähtöongelmillaan, kontaktihiippailullaan, itsepäisyydellään ja herkkyydellään. Rymy on ollut lähellä montun reunaa aggressiivisella käytöksellään muita koiria kohtaan.

Olenko joskus ajatellut että voi kun olisi helpompaa? Varmasti. Olenko joskus ajatellut että haluan vaihtaa koirani johonkin toiseen, parempaan? En ikinä. 

Se mikä on kuitenkin loppujen lopuksi kaikken tärkeintä, on ystävyys ja hyväksyminen sinun ja koirasi välillä. Te olette tiimi, joka hyväksyy toisensa, heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Koira sen osaa, osaatko sinä? 

Kukaan ei ole täydellinen, meillä jokaisella on hyvät ja huonot puolemme. Se miten suhtaudumme koiramme heikkouksiin ja ikävämpiin puoliin, ratkaisee menestyjät ja sydäntä lämmittävät koirakot, miettikää vaikka Martina Magnoli Klimesovaa ja Kikiä. Ajatellaanpa hetki ohjaajaa. Jos ohjaajalla on heikkouksia ja niihin suhtaudutaan harmitellen, vihaisesti tai pettyneesti, haluaako ohjaaja parantaa ominaisuuksia? Onko siihen mahdollisuuksia? Entä jos hänelle kerrotaan että häntä autetaan ja tuetaan olemaan parempi ja kärsivällisesti annetaan yrittää? Kumpi tuo paremman lopputuloksen?

Uskon, että koira kyllä aistii miten siihen suhtaudut. Jos olet jatkuvasti vihainen, pettynyt ja kärsimättömästi toivot että se olisi parempi, mukavampi, osaavampi, koira kyllä tuntee sinun tunnetilasi. Ja vaikka ei tuntisikaan, motivoiko se sinua itseäsi tekemään töitä yhdessä? En usko.

Lähtökohtaisesti ajattelen että nämä omat koirat on minulle suotu, niiden elämä on itsessään merkityksellinen ja on minun tehtäväni auttaa niitä elämään elämänsä mahdollisimman hyvin ja onnellisesti. Aina ei hommat mene suunnitelmien mukaan mutta se on elämää. Reino, joka on kaikin puolin vaikea, on pakottanut minut omistajana ja ohjaajana miettimään asioita ihan uudelta kantilta. Loppujen lopuksi ukkeli löysi oman uransa rallytokosta jota lähdimme kokeilemaan ihan hömppämeiningillä. Siinä se on onnellinen ja nauttii ja laji sopii sille todella paljon paremmin kuin aksa. Silti minun on koko ajan muistettava että se on Reino joka voi keksiä ihan mitä vain, eikä pettyä siihen jos se ei aina toimikaan niin kuin pitäisi. Ja miksi pettyisin? Se on Reino, juuri niin rakas sen kaikkien erikoislaatuisten oikkujensa vuoksi. Olen onnellinen että olen oppinut hyväksymään sen juuri sellaisena kun se on vaikka ei se aina ole ollut helppoa.



Rymy, joka on todella motivoitunut tekemään tokoa, ei valitettavasti koskaan päässyt starttaamaan kisakentille sillä se osoittautui liian arvaamattomaksi muille koirille. Sinne meni se haave, viemäristä alas ja olihan se vaikea hyväksyä. Sen kanssa lenkkeily pitää tehdä erillään toisista koirista ja onhan se raskasta aina välillä. Erikoisjärjestelyt olivat alkuun todella ärsyttäviä ja kyllä, välillä mietin että onko koko koiran pitämisessa mitään järkeä. Toisaalta, se toimii vain kuin koira, viettiensä varassa ja minä olen vastuussa että se saa elää silti onnellista elämää, se ei ole vastuussa minun onnellisuudestani. Kun siitä yli pääsi, opin pikkuhiljaa nauttimaan sen kanssa muista asioista ja arvostamaan koiraa ihan itsessään. Se on minun personal trainer, potkurikaveri ja juoksupiiskuri, iso halinalle joka tykkää lenkillä pysähtyä juuri tietyssä kohtaa rapsutettavaksi.




Lillan, niin, Lillan. Se on kaikkea sitä mitä olen koiralta aina toivonut. Kuin ihmisen mieli, puhetta vailla. Nopea, reaktiivinen, kiihkeä ja periksiantamaton. Mutta myös herkkä, itsepäinen, vähän hullu. Olen kuitenkin oppinut että täydellinen on täydellistä vasta kun siinä on virhe. Haluanko kaikesta helppoa, siloteltua, valmista? Hajuton, mauton, kenties robottikoira? En todellakaan!




Vaikka meillä on tavoitteita, halua menestyä on aina muistettava mikä on oikeasti kaikista tärkeintä. Jos ette vielä arvanneet niin se ei ole voitto.