Voihan lumisade!

Nyt olen viettämässä toista vapaapäivääni ja olen ihan puhkiväsynyt vaikka kello on vasta yksitoista. Eilen oli hyvä päivä, aamulla kävin ratsastamassa ja Huitaperintiellä oli tosi paljon lunta joten Lirika joutui kunnolla töihin. Kotiin laukkasimme isoa laukkaa ja loppumatkan ravasimme reippaasti. Hevonen vaikutti jaksavan oikein hyvin, joten kunto on selkeästi nousussa.

Ratsastuksen jälkeen katsoin katsomosta Ypäjä-sarjan viimeiset jaksot ja luin loppuun ihan superhyvän kirjan, "Nuoret Vaimot", suosittelen kaikille! Anttu tuli meille neljän maissa ja lähdimme kohti Torniota josta haimme huollossa olleen puhelimen ja kävimme kaupassa. Ajokeli oli kerrassaa hirveä, inhoan inhoan inhoan lumisadetta ja tuulta! Kotiin päästyämme käytimme koirat lenkillä, oli ihan kamalan raskasta kävellä auraamottimilla teillä.

Tänään vein Antun aamulla kouluun ja sen jälkeen olikin varusteiden putsauksen aika. Puhdistin kaikki nahkaiset varusteet oikein erityisen huolellisesti ja siivosinj satulahuoneen. Hevosetkin pääsivät tarhaan nauttimaan lauhasta säästä ja lumi vain pöllysi kun molemmat piehtaroivat antaumuksella.

Kissatkin saivat hieman ulkoilla, ne rakastavat lunta mutta eivät viihdy kovin kauaa kerralla ulkona. Sisäkissat eivät kun ole tottuneet kylmiin ilmoihin.

Tänään olisi ohjelmassa vielä uimaan lähtö, lenkki ja pikkuotusten häkkien siivous, huomenna sitten taas töihin.

Ärsyynnyksen multihuipennus

Joskus osaankin niiiin inhota tuota omaa hevostani. Mur. Viime viikolla olin totaalisesti älyttömässä treenimotivaatiossa, hevonen kulki loistavasti ja oli oikein palkitsevaa ratsastaa, molemmat olivat lenkkien jälkeen hikisiä mutta tyytyväisiä. Kunnes... viime maanantaina lähdin normaalisti maastoreitille treenailemaan ja Lirppa menikin oikein kivasti. Jossain vaiheessa päätin alkaa kaivella puhelinta taskusta ja samalla tipahti hanska. Päätin ottaa sen tulomatkalla ja kun viimein pääsin kohdalle ja aloin sitä raipalla noukkimaan tuo typerä eläin ei voinut pysyä hetkeäkään paikallaan! Se tahti ja pärskyi ja kun yritin kääntää sen takaisin tulosuuntaan, siitä nousi kolmas maailmansota: se rupesi ihan tosissaan uhkailemaan ojaan peruuttamisella mikä on ollut sen mieliharrastus viimeisen puoli vuotta. Tähän mennessä olen saanut sen kuriin rautaisilla pohkeilla ja jämäkillä otteilla, mutta nyt ei auttanut mikään. Yleensähän hevonen varoo kaatamasta itseään, mutta ehei, ei meidän Lirika. Sillä on varmaan jotain itsetuhoisia ajatuksia, sillä vaikka yritin saada sen kävelemään ihan vain sen haluamaan suuntaan se päätti kuitenkin tyyneesti peruuttaa siihen hemmetin syvään ojaan. Luojan kiitos olin sen verran varautunut että olin hyppäämässä alas, mutta perhanan kumisaapas jumittui jalustimeen ja en saanut tarpeeksi vauhtia selästä hyppyyn joten humahdin perseellään tölmyävän hevosen jalkojen tulilinjalle. Tässä vaiheessa tuli hemmetinmoinen kiire ryömiä syvässä lumessa alta pois ja rukoilla että kaviot eivät osu minuun tai että se ei käyttäisi minua astinlautanaan. Onneksi se kiipesi ylös ihan omiaan ja jäi hieman lammasmaisesti tielle seisomaan.

Tarkisitin ensimmäiseksi mahdolliset vauriot, sekä itsessäni ja hevosessa, mutta päällepäin ei näkynyt mitään. Voin kertoa että teki mieli kuristaa se otus siihen paikkaan! Ei siinä auttanut muu kuin pidentää jalustinta noin miljoona reikää ja kiivetä takaisin kyytiin. Käänsin sen juuri sinne suuntaan minne itse olin alunperin halunnutkin ja sitten mentiin kotiin. Näissä tilanteissa on vaikeinta unohtaa hetki sitten sattunut tilanne ja olla reilu hevosta kohtaan. Itseä raivostuttaa ja ottaa päähän, mutta kun hevonen tekee loppumatkasta parhaansa, on pakko laittaa henkilökohtaiset kaunat syrjään ja kiittää silloin kun on tarvis vaikka oikeasti mieli tekisi lätkiä toista päin näköä. Karsinassakin se katsoi niin säälittävästi että minä tein hyvää työtä, miksi et anna sokeria? Pakkohan sitä oli taputtaa ja antaa herkkupala ja vasta sisällä kotona päästin oman ärsyynnyksen totaalisen valloilleen. Otti niin aivoon ja harmitti, sillä tiedän että tuollainen käytös on varsin mahdollista jatkossakin. Kieltämättä vatsassa myllersi aamulla kun lähdin varta vasten samalle lenkille jotta mahdolliset pelot ja möröt saataisiin aisoihin. Onneksi Lirika käyttäytyi varsin mallikelpoisesti, nyt ei tosin tullut konfliktitilanteita. Noh, niihinkin on vain varauduttava ja suhtauduttava terveellä järjellä, haamuja on turha maalailla seinille ja miettiä mitä voisi käydä, mutta uhkarohkea en todellakaan aio olla.

Eilen kävimme treenamassa pellolla jossa oli ihan kiitettävästi lunta. Olo oli kuin valtamerilaivan kyydissä kun Lirika ravasi valtavin askelin! En uskaltanut laittaa sitä liian koville, vaan kävelimme aina hetkittäin ja yhteensä menimme varmaan kymmenen minuuttia jonka jälkeen kävimme auratuilla teillä tekemässä loppuverkat. Luulin että hevonen olisi ihan poikki peltotreenin jälkeen mutta pyh, mokoma oli niin kuuma että sitä sai pidellä ranteet rutisten!



On se niin kaunis, ajatella että se täyttää kohta 23 vuotta!
 

Tänään en ratsastanut ollenkaan, oli todella kurja ilma ja olin sopinut että menen isosiskoni ja pikkuveljenin kanssa uimaan. Oli kyllä ihan superhauskaa, olisi niin ihanaa jos Paulakin asuisi täällä ja voisimme olla tekemissä porukalla useamminkin. Huomenna sitten uusiksi, olen kyllä niin totaalisen hurahtanut tuohon uintiin että oksat pois! Lisäksi ennen uimaan lähtöä sain pitää sylissä pientä kummitytärtäni joka kiitokseksi puklasi ihanat maito-oksennukset paidalleni. On se niin suloinen nyytti että!

Tuonne voisi itsekin kellahtaa nukkumaan!
 

Uh, nyt olen niin supernaatti että lähden lukemaan kirjaa ja köllöttelemään peiton alle, huomenna on aikainen töihin nousu!

Hetken elämää

Eilen oli pakkasta -25 astetta. Lähdenkö ratsastamaan, ööh, en todellakaan! Lirika oli muutenkin hieman räkäinen tänä aamuna, joten parempi antaa sen tyytyä tänään vain tarhaukseen. Oli niin kylmä, että vein hevoset ulkoilemaan vasta kahden maissa ja sisälle ne pääsivät jo viideltä.

Onneksi oli vapaapäivä, joten saatoin keskittyä lepäämään ja hoitamaan pikkueläimiä. Meillä on jäljellä enää kolme gerbiilipoikaa, kaikki ovat jo selvästi vanhoja poikia viiksekkäitä, yksi niistä oli jo niin heikossa kunnossa että se piti juottaa pullosta ja antaa pesään sille ruokaa. Voiko olla mitään hellyttävämpää kuin oikein vanha gerbiiliherra joka hitaasti möyrii paikasta toiseen ja nukkuu pesän alimmaisena toisten hoitaessa kaveria? Päätin käydä myöhemmin illalla vielä vilkaisemassa miten pienet voivat.


Kuuden maissa lähdimme porukalla taas uimaan, mukaan tuli Anttu, Joni, Karo ja jälkimmäisten serkku Marjo. Oli ihana polskia taas tunti ja jopa minä, legendaarisen huono uimari olen viimeinkin oppinut jonkinlaista tekniikka joten uinti ei tunnu enää ollenkaan niin raskaalta. Vesijuoksuun olen myös hurahtanut, se on erinomaista liikuntaa ja siinä voi samalla jutella vierustoverin kanssa päivän asiat.

Uinnin jälkeen veimme Jonin kanssa Antun kotiin ja istuimme siellä syömässä ja kahvistelemassa pari tuntia. Siskoni perheineen oli myös paikalla ja pitihän siinä perheen pienintä jututtaa. Millään en olisi malttanut lähteä kotiin, niin suloinen pieni piika oli!

Kotiin päästyämme kävin lupaukseni mukaisesti katsomassa miten vanha gerbuherra voi ja siellähän se raukka makasi kyljellään. Se tuntui olevan hieman kylmissään, joten otin sen syliin ja tein paperista sille lämpimän pesän missä se sai nukkua. Selvästi huomasi että nyt viedään viimeisiä hetkiä, hengitys oli nopeaa ja katkonaista ja se ei liikkunut juuri lainkaan. En halunnut laittaa sitä enää takaisin, sillä sen veljet eivät osanneet laisinkaan varoa sitä, talloivat vain toisen päältä. Tein sille pesän pieneen kuljetuslaatikkoon ja otin sen mukaan olohuoneeseen jotta voin valvoa sitä. Niinhän siinä kävi että aamuyöstä pieni veti viimeisen henkäyksensä. Ikävä tulee noinkin pientä eläintä, ne ovat kaikista huolimatta ystäviä, pieniä tovereita.

Tänä aamuna oli aivan yhtä kylmä kuin eilenkin, kamalaa. Paulan ja minun suunnittelema kävelylenkki jää todennäköisesti seuraavaan kertaan, sitä paitsi olen eilen jotenkin kummallisesti loukannut kantapääni, se on niin kipeä että sille jalalle ei kestä laskea painoa ollenkaan. Harmittaa, sillä nyt olen taas innostunut liikkumaan oikein kuntoilumielessä. Täytyy toivoa että se paranee nopeasti.

Nyt lähden kuitenkin aamupalalle ja kahvinkeittoon, edessä on vielä pienen ystävän polttohautaus ja jotenkin tuntuu että tarvitsen hieman vahvistusta ennen sitä.

Kainuunkylän hevoselämää

Täällä ollaan taas! En ole pitkiin aikoihin yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan, on tapahtunut niin paljon asioita ja pitäähän sitä joka tapauksessa hoitaa myös työt niin ettei "turhaan" koneella istuskeluun ole oikein ollut aikaa. Hevoset ovat toistaiseksi voineet oikein hyvin, Lirika on ollut hyväntuulinen ja pirteä ja sillä on useimmiten ollut mukava ratsastaa. Muutaman kerran on kyllä ollut suorastaan tuskaista pidellä innosta puhkuvaa jättiläistä ja useimmiten olenkin lopuksi luovuttanut ja antanut sen vain mennä. Kerran mamma haluaa juosta, mikäpäs minä olen sitä estämään. Otin kuitenkin oppia omista virheistäni ja en enää lähde sillä maastoon nivelillä tai ilman gramaania, se kun osaa olla todella vahva halutessaan joten normaalilla kuolaimella minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada sitä ruotuun. Se ei varsinaisesti lähde viemään, mutta lujaa mennään pää pystyssä ja meno on yhtä tappelua. En halua että se kasvattaa itselleen kamalaa alakaulaa, saati jumittaa selkänsä moisen menon seurauksena, joten kanget on suosiollisempi ratkaisu. Kankiketjun ollessa tarpeeksi tiukalla en yleensä joudu edes ottamaan kankiohjaa tuntumalle, vaan saan ratsastaa pelkällä bridongilla ja hevonen on kevyt ja mukava.



Olen saanut paljon kuulla siiitä kuinka hevosen ollessa "liian" kevyt se on usein kuolaimen takana. Olen huomannut tämän myös Lirikalla, sillä on joskus taipumusta painua reilusti kuolaimen alle ja huijata minut uskomaan että se kantaa itsensä ja menee kivasti mutta totuus on sitten toinen. Olen nyt (ainakin omasta mielestäni) oppinut huomaamaan milloin se huijaa ja milloin se tosissaan kantaa: kun se on rehellisesti peräänannossa se on tahdikas, kunnolla pohkeen edessä, kevyt mutta tuntumalla.

Muutama päivä sitten lähdimme maastoon, oli pimeää ja lunta tuli taivaan täydeltä. Päätin kuitenkin ottaa kunnon kuntotreenin ja valoa näytti uusi joululahjaksi saatu otsalamppu. Ravasimme ensin pari kilometriä ja nostin laukan jota jatkoimme seuraavat pari kilometriä.Viimein kun siirryimme käyntiin ja annoin Lirikan hieman hengähtää jolloin hevonen päätti että nyt riittää pimeydessä laukkailu ja vetaisi liinat kiinni. Sen koko olemus ilmaisi suurta haluttomuutta jatkaa eteenpäin. Lisäksi kummallisen muotoinen puu oli niin pelottava, että Lirika oli varma että se syö pieniä hevosia iltapalaksi. Yritin vakuuttaa sille että se ei ole vaarallinen, mutta tamman ilme väitti kiven kovaa että varmasti on. Lopuksi se muuttui todella rasittavaksi ja yritti muutamaan otteeseen pelottaa minut peruuttammalla kohti syvää ojaa, ilmeisesti  vakaana aikomuksena kaataa meidät molemmat kaatuneiden tukkien ja kivien sekaan. Onneksi olen jo niin tottunut sen pöllöilyyn että sain sen takaisin tielle ja sitten peruutettiin monta metriä vauhdikkaasti menosuuntaan! Kyllä se loppujen lopuksi oli sitä mieltä että ehkä se on hieman mukavampaa jatkaa matkaa nokka menosuuntaan päin ja saatuaan pari kertaa näpäyksen raipasta se oli oikein pörheä ja muuttui sen jälkeen oikein unelmahevoseksi! Jos ratsastus olisi aina noin ihanaa ja hauskaa, ei olisi koskaan ongelmia motivaation kanssa.



Tästä lenkistä sainkin mahdottoman motivaatiopuuskan ja olemme treenanneet innoissamme useana päivänä töiden jälkeen. Poniakin olen hoitanut oikein sydämellä, sekin on oppinut nauttimaan harjauksesta ja on niin lutuinen että! Sillä on niin mielettömän pitkä karva että se pitää harjata hiusharjalla! Eilen se päätti leikkiä houdinia sillä hakiessani niitä sisälle se oli jotenkin ihmeellisesti vapautunut riimustaan ja näytti niin tyytyväistä naamaa että hyvä ettei omahyväisyyteen haljennut. Ei kerta kaikkiaan mitään havaintoa miten se on sen tehnyt?!

Tallihommat ovat sujuneet rutiinilla, on ollut mukava höpötellä hevosille karsinoita siivotessa ja niitä ruokkiessa, meistä on viimeinkin muodustunut oma pieni lauma, ei ole (enää!) pienintäkään epäilystä kuka on lauman johtaja. Ei tarvitse olla ilkeä ja kova, lähinnä jämäkkä ja luottamusta herättävä jolloin hevoset tuntevat olevansa turvassa ja niiden ei tarvitse nahistella ja testatata mikä on homman nimi. Älkää käsittäkö väärin, en ole kovin rohkea ihminen ja vieraiden (eritoten vihaisten yksilöiden) lähellä olen lähinnä varuillani, mutta omat hevoset olen oppinut tuntemaan kavioista korviin ja hännänpäähän ja niitä uskallan kyllä käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässäpä oli taas pieni annos meidän kuulumisiamme, pahoittelen että uusia kuvia ei ole.

Kommentoikaa ihmeessä jotain jos luette, miten teillä rakkaat lukijat on talvi ja hevostelut sujuneet? 

Lunta tulee!

Apua, onpas ollut taas kirjoitustaukoa! Eli viimeksi jäimme siihen että olin lähdössä iloisin mielin kurssille koirien kanssa ja lupailin videomateriaaliakin. Se nyt jäi, sillä Lirika otti ja sai pienen kaasuähkykohtauksen torstai-iltapäivänä ja onneksi edellinen eläinlääkäri oli jättänyt kipulääkettä varoiksi tällaisia tilanteita varten. Hain tamman saman tien sisälle kun näin sen käyttäytyvän kummallisesti ja tuuppasin tarvittavan annoksen lääkettä sille suuhun. Sidoin sen karsinaan kiinni ja ja jäin vahtimaan että se ei käy makuulle. Joka ainoa kerta tätä ennen olen taluttanut sitä tuntitolkulla, mutta Rovaniemen eläinlääkäri Jutta Kasvi kertoi minulle tärkeintä olevan se, että hevonen ei pääse makuulle. Toki kävelytys saa monesti suoliston paremmin toimimaan, mutta Lirikalla lanta kulkee normaalisti, ainoastaan kaasua kehittyy niin paljon että vatsa menee todella kipeäksi. Helpoiten tästä selvitään kipulääkkeellä ja sillä että hevosta ei päästä maahan.

Istuskelin sen kanssa noin tunnin ennen kuin uskalsin käydä sisällä ja senkin jälkeen kävin kurkkaamassa sen voinnin puolen tunnin välein. Yö meni hyvin levottomasti vaikka Lirika näyttikin hyvältä jo heti tunnin jälkeen kohtauksesta. Halusin joka tapauksessa köydä kurkkaamassa sitä tunnin välein ja niinhän siinä kävi että sairastuin itsekin. Aamulla oli vatsa niin krampissa että en tiennyt miten päin olisin ollut. Miten niin lemmikit ja omistajat ovat samanlaisia?!

Kuva Elina Jarmas

Epäilen että yhtäkkinen kylmyys ja liian kylmä vesi saivat aikaan tämän kipukohtauksen, olisi itse pitänyt olla tarkempi. Tämän jälkeen olen pitänyt sillä kahta ulkoloimea päällekäin, alla on 150 gramman kevyttoppis, päällä 300 gramman toppaloimi ja olin oikein tyytyväinen keksintööni, nyt ei tarvisi erikseen ostaa sille 450 gramman ulkoloimea. Kunnes.... eilen hain hevosia sisälle ja eiköhän Lirika ollut piehtaroinut ihan tosissaan ja koko päällimäinen loimi oli mytyssä sen niskassa! Toinen yritti kurkkia loimen alta sillä ilmeellä että tule nyt perhana auttamaan! Ei muuta kuin Wahlstenille soittoa ja muutaman päivän sisällä saamme mammalle uuden paksun toppaloimen.

Koirien kanssa olemme käyneet viime maanantaina näyttelyharjoituksissa ja ne osoittautuivat uskomattoman hyödyllisiksi. Saimme paljon hyviä vinkkejä koirien oikeanlaiseen esitykseen ja pojatkin tuntuivat tykkäävän. Torstaina kävimme toko-kurssilla ja rata alkaa mennä todella hyvin, kun olin itse päässyt yli turhasta hösyämisestä ja jännittämisestä!

Nyt on ihanan raukea olo, aamulla kävin Lirikan kanssa mukavalla kävelylenkillä jossa menimme pääosin pitkin ohjin sillä kelien vuoksi ratsastustaukoa on ehtinyt tulla jopa kolme viikkoa. Hevonen tuntui joka tapauksessa oikein mukavalta ja se tuli mielellään kuolaimelle ja polki takasilla kivasti alleen. Kävimme Jonin kanssa tyhjentämässä myös lantalan jonka jälkeen teimme lasagnea päiväruuaksi. Tämän jälkeen Humun ja Nemon kanssa lenkille jossa opetin Humua menemään valjaissa potkurin vierellä ja hyvinhän poika oppi. Vielä omat koirat potkurilenkille ja sen jälkeen talli siivoamaan. Nyt onkin mukava istahtaa hetkeksi koneelle ja vain kuluttaa aikaa.

Pakkaspäivä

Viimeinkin tuli pakkasta, nyt olisi jopa toiveita lumisateesta! Eilisen päivän touhusin kaikenlaista kivaa, aamulla heti hevosten ruokinnan jälkeen lähdin pitkästä aikaa anoppilaan aamukahville ja vein 10-vuotiaalle synttärisankarille takkukamman lahjaksi. Kyse on siis koirasta, ei ihmislapsesta! Epäilen että Roni ei niin kauheasti lahjaansa arvostanut, mutta hetken sen pitkiä karvoja selvitellessäni huomasin sen jopa ajoittan nauttivan toimenpiteestä mitä se ei ole ikinä kampauksen aikana tehnyt, päinvastoin! Nyt ei kampa juuttunut ikävästi takkuihin, vaan selvitti ne koko matkalta ilman että tarvi repiä ja nykiä. Ehkäpä lahja oli sittenkin sille mieleinen.

Ronia naurattaa

Kotiin palattuani päästin tammat tarhaan ja pienestä lumimäärästä riehaantunut poni päätti päästellä täyttä laukkaa. Huonostihan siinä kävi, sillä ohuen lumikerroksen alla on edelleen liukasta jäätä ja poni-parka oli kuin hämähäkki luistimilla kun se veti kylkimyyryä läheiseen pensaaseen pahki. Nolona se hiippaili tarhaan ja lähti muina naisina nuuskimaan eilisiä heinänjämiä.

Puolen päivän aikaan lähdimme Karon kanssa käyttämään Humua ja Nemoa lenkillä. Pojat ovat olleet nyt kohtalaisen vähällä liikunnalla ja varauduimme superhepulilenkkiin! Onneksi ne riehuivat vain alkumatkan ja vaikka molemmat ovatkin oppineet hihnakäyttäytymisen salat, välistä mentiin siima kireällä ja vauhti kiihtyi kuin huomaamatta. Kotimatkalla molemmat olivat jo hieman rahoittuneet ja mekin saatoimme keskittyä juttelemaan ja nauttimaan kirpeästä pakkassäästä.

Ratsastamaan en uskaltanut mennä, täällä on pohjat vielä niin älyttömän huonossa kunnossa että siinä rikkoo vain hevosen. Lirika on selvästi alkanut kerätä virtaa, se ei millään malttaisi odottaa loimen riisumista, yrittää vain mokoma rynnätä ruokakipolle ja tuhisee loukkaantuneena jos sitä komentaa. Muutenkin se on hätäinen ja kärsimätön eikä oikein malta keskittyä.

Tänään olisi tarkoitus lähteä taas Rally-toko kurssille, tämän jälkeen on enään kolme kertaa jäljellä. On ollut yllättävän mukavaa treenailla pilke silmäkulmassa saman henkisten ihmisten kanssa, kukaan ei harjoittele veren maku suussa vaan kaikilla on hauskaa. Humu ja Nemo saivat viimeksi oikein kehuja, ohjaajat eivät olisi kuulemma ikinä uskoneet että metsästyskoirat pärjäisivät niin hyvin! Tietysti pitää vielä muistaa että pojat ovat kaiken lisäksi vielä täysiä kakaroita, Humu täyttää nyt vasta puoli vuotta ja Nemokaan ei ole kuin kuukautta vanhempi. Toisekseen ne eivät edes ole meidän omia koiriamme ja emme pääse treenaamaan niitä kuin kerran pari viikossa, täytyy olla todella tyytyväinen että ne toimivat näin hyvin!

Nyt kuitenkin takaisin Täydellisten naisten pariin, täytyy kerätä voimia illan treenejä varten, hyvällä tuurilla saatte nähdä siitä videomateriaalia seuraavassa postauksessa!

Väsyneitä pohdintoja

Minusta on tainnut tulla aikamoinen erakko. Aina ennen olen ollut suorastaan supersosiaalinen ja kavereita ja tuttuja on ollut joka kulmalla. Päivittäin olen nähnyt usemapaakin ystävää ja mielelläni olen järjestänyt myös saunailtoja ja jos jonkinmoisia illanistujaisia. Puhelin on pirissyt kiitettävään tahtiin usempaan kertaan päivässä ja juttua on riittänyt. Viime aikoina olen kuitenkin jollain tavalla vetäytynyt kuoreeni, töistä kotiin tullessani olen halunnut olla vain omassa rauhassani, tehdä hevoshommat, hengailla koneella ja lukea hyviä kirjoja. En soittele läheskään niin paljon ystävilleni kuin aikaisemmin (mistä moni on varmaan salaa hieman helpottunut!), tuntuu että minulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa ja ihmisiä ei taatusti jaksa kiinnostaa jokapäiväiset työasiani. Toisaalta olen jollain tasolla helpottunut: minusta on ikävä myöntää, mutta hyvin usein minä olen se joka ottaa yhteyttä, käy ja soittelee kuulumisia lähes jokaisessa kaverisuhteessa (ehkä olen vain ollut niin yliaktiivinen että kukaan ei ehdi ennen minua!) ja nyt kun on vain rauhoittanut aikaa itselleen on jotenkin vapautuneempi olo.




Tämä on varmaan tällainen synkän kauden ajanjakso, kunhan saan taas akut ladattua täyteen saatan hyvinkin heittäytyä samalla tarmolla myös sosiaaliseen elämääni. Nyt on vain helpompi hengailla lemmikkieni kanssa, ne jaksavat kuunnella höpötystäni loputtoman pitkään eivätkä loukkaannu jos olen pitkiä aikoja hiljaa pahalla mielellä. Mikäs sen parempi lohdutus ja mielenkohottaja kuin oman hevosen lempeä tönäisy turvalla? Joskus olen saattanut viettää pitkiä aikoja ihan hiljaa Lirikan kanssa otsat vastakkain kesken karsinansiivouksen ja joskus juttelemme, toinen matalasti hörähdellen ja toinen omia asioitaan ääneen pohtien. Sohvalla köllötellessäni saan takuuvarmasti kaksi kissakaveria viereeni jotka kerjäävät rapsutuksia ja hellyyttä. Mitään ei tarvitse puhua, saa vain olla.

Kuva: Elina Jarmas

Ehkä se on niin, että vastapainoksi pirteälle ja sosiaaliselle työminälle tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta vapaa-aikanani. Haluan voida vapaapäivänäni vaikka nukkua koko päivän jos siltä tuntuu, hillua yöhousuissa iltaan saakka ja ratsastaa lenkkareissa ja tuulihousuissa metsään ilman että kukaan puhuu mitään. Onneksi Joni ymmärtää tällaisen itsenäisyyden tarpeen eikä ahdista ja tukahduta. Meillä on molemmilla omat harrastuksemme joihin kuluu aikaa, mutta yhteiset hetket ovatkin sitten ihania.

Toivottavasti ulkona valostuisi lumen myötä, tämä pimeys aiheuttaa varmaan monelle meistä synkkiä ajatuksia ja väsymystä, koitetaan jaksaa jouluun, silloin ainakin luulisi ihmisten olevan iloisella juhlamielellä. Itse ainakin päätän viimeistään silloin hieman piristyä ja nauttia perheen ja sukulaisten kohtaamisesta, liika erakoitumenkaan ei tee hyvää!