Ensimmäinen oma koirani oli Mona. Se oli norjanharmaan ja siperianhuskyn sekoitus ja aivan älyttömän dominoiva narttukoira! Se tuli meille kun olin kymmenen vanha, tietysti sitä edellytti kova vanhempien pehmistystyö. Kun tätini koira sitten sai pennut ja luovutusikä koitti, kävimme hakemassa Monan kotiin. Ihan ensimmäisenä tuli tietysti sota nimestä, mikä herttaiselle tyllerölle ristimänimeksi? Äiti olisi kovasti halunnut nimetä sen Vilhelmiinaksi joka taas siskoni ja minun mielestä oli mitä ääliömäisin vaihtoehto. Arvata saattaa että äiti jäi auttamattomasti vähemmistöön ja niin pennusta tehtiin Mona.
Mona oli aivan mahdottoman sievä pentu, oikea kaunotar! Mutta pirhana että sillä penskalla olikin luonnetta. Se rökitti kaikki kaverit ja oli itsepäinen kuin mikä. Ja jestas, että se osasi olla oikea draamaqueen, kerran jos toisenkin se osasi vedättää meitä oikein olan takaa. Tietenkin minä nuorena tyttönä tein miljoonat virheet ja uskon että se olisi osannut esimerkiksi ohittaa toiset koirakot nätisti näillä tietotaidoilla mitä on tähän päivään mennessä karttunut. Innostuimme harjoittelemaan tottelevaisuuskoulutusta, omatekoiset agilityesteetkin löytyivät ja mätsäreissä käytiin aina kun vain kyyti liikeni. Lenkkeiltiin päivittäin ja vielä tänä päivänäkin minulta löytyy Monan hoitovihko, jonne kirjoitin tunnollisesti lenkkien mitat, koiran käyttäytymisen sekä mahdolliset hoitotoimenpiteet harjauksista hierontaan. Lukioaikana koirainnostus hieman laantui ja Mona sai tyytyä vähemmän aktiiviseen elämään verrattuna alkuvuosiin.
Monan braavuritemppuhin kuului syvästäkin vedestä herkkupalojen "sukeltaminen", tämän tempun nappasimme siskoni kanssa Hopeanuoli-piirretyistä (haloo, pitihän Hopeanuolenkin sukeltaa omat ruokansa!). Lisäksi se osasi kieriä, ryömiä, leikkiä kuollutta ja mitä nuita kaikkia nyt onkaan. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty mutta onneksi ne eivät koiralle kohtaloksi koituneet. Mitä nyt yhden oksansilmun veti sieraimeensa eikä se irronnut ennen avaavia lääkkeitä ja mieletöntä aivastelukohtausta. Kaiken kaikkiaan Mona tartutti minuun ikuisen metsästyskoira-innostuksen ja edelleenkin samantyyppiset koirat miellyttävät silmää eniten.
Toinen koira elämääni ilmestyi avopuolisoni avustuksella. Joni pitää eläimistä aivan yhtä paljon kuin minäkin ja eräänä päivänä tyyppi saapui kotiin kainalossaan koiranpentu. Olisi kuulemma lopetettu ja kuulin että myös Jonin kaveri oli napannut tämän pennun siskon mukaansa. Pentu ristittiin Viljoksi, vaikkakin sekin oli narttu. Se vain näytti Viljolta! Se oli mustavalkoinen ja luppakorvainen ja puri kuin hyeena.
Se oli joutunut edellisessä isäntäperheessä melkoisen höykytyksen kohteeksi kun lapset leikkivät sen kanssa vähemmän hellästi ja näin ollen ainoa mitä se osasi, oli puolustautua viimeiseen asti hampaillaan. Onneksi tämä kamala tapa jäi pian menneisyyteen ja Viljosta tuli kaikkien lellikki. Se asui pitkään anoppilassani meidän opiskellessa tahoillamme ja kun viimein muutimme takaisin kotipaikkakunnallemme, lähti Viljo meidän mukaan.
Sen kanssa kävimme tottelevaisuuskurssit ja kovasti harjoittelimme nimenomaan tokoa. Jossain eläkepäiviensä vaiheessa se muutti takaisin anoppilaan toisen koiranvanhuksen kaveriksi ja siitä tuli eritoten "papan" lellikki. Viimeisinä vuosinaan se oli oikea matami, arvonsa tunteva rouvashenkilö. Viljo ja sen elinkumppani Roni lopetettiin viime vuonna kotiin kun toisella ei enää pää pelannut ja Viljolla alkoi fysiikka sanoa sopimuksen irti. Siinä oli sellainen koirapariskunta jotka jättivät isot tassunjäljet sydämeeni.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on suomenajokoira Humu. Tämä hurmaava herra oli Karon silloisen miesystävän koira jonka kanssa sain harrastaa niin paljon kuin sielu sieti. Humun kanssa käytiin elämäni ensimmäiset viralliset koiranäyttelyt kun se oli pentu. Rohki-Hallin pentunäyttelyssä "esiinnyttiin" kaikkea muuta kuin mallikkaasti, mutta hauskaa oli!
Kun Humu kasvoi, siitä tuli poikkeuksellisen kaunis koira ja se pärjäsi hienosti näyttelyissä. Kävimme sen kanssa rallytokon- sekä tapakasvatuskurssin ja koiran luonne oli mitä parhain. Valitettavasti se jouduttiin lopettamaan kolmen vuoden iässä ja ikävä tätä koiraa on suunnaton.
Tänä päivänä minulla on onneksi neljä uskollista ystävää jotka pitävät vanhojen jo edesmenneiden kavereiden ikävän loitolla. Kaksi näistä on tietysti omia, Reino ja Rymy ja kaksi lainakoiria, Kira ja Kätkä. Jos olette tarkkasilmäisiä, huomaatte varmasti yhtäläisyyden lähes kaikkien koirien kohdalla: Reino, Rymy ja Mona muistuttavat kovasti toisiaan, samoin Humu, Kira ja Viljo. Kätkä taas näyttää eniten Ronilta.
Jokainen koiraystävä on ollut minulle omalla tavallaan valtavan tärkeä ja ne ovat opettaneet minulle paljon. Luopumisen tuska on ollut aina suuri, mutta sen kestää kun miettii kuinka paljon ne ovat tuoneet iloa elämääni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti