lauantai 8. joulukuuta 2012

Lunta tulee!

Apua, onpas ollut taas kirjoitustaukoa! Eli viimeksi jäimme siihen että olin lähdössä iloisin mielin kurssille koirien kanssa ja lupailin videomateriaaliakin. Se nyt jäi, sillä Lirika otti ja sai pienen kaasuähkykohtauksen torstai-iltapäivänä ja onneksi edellinen eläinlääkäri oli jättänyt kipulääkettä varoiksi tällaisia tilanteita varten. Hain tamman saman tien sisälle kun näin sen käyttäytyvän kummallisesti ja tuuppasin tarvittavan annoksen lääkettä sille suuhun. Sidoin sen karsinaan kiinni ja ja jäin vahtimaan että se ei käy makuulle. Joka ainoa kerta tätä ennen olen taluttanut sitä tuntitolkulla, mutta Rovaniemen eläinlääkäri Jutta Kasvi kertoi minulle tärkeintä olevan se, että hevonen ei pääse makuulle. Toki kävelytys saa monesti suoliston paremmin toimimaan, mutta Lirikalla lanta kulkee normaalisti, ainoastaan kaasua kehittyy niin paljon että vatsa menee todella kipeäksi. Helpoiten tästä selvitään kipulääkkeellä ja sillä että hevosta ei päästä maahan.

Istuskelin sen kanssa noin tunnin ennen kuin uskalsin käydä sisällä ja senkin jälkeen kävin kurkkaamassa sen voinnin puolen tunnin välein. Yö meni hyvin levottomasti vaikka Lirika näyttikin hyvältä jo heti tunnin jälkeen kohtauksesta. Halusin joka tapauksessa köydä kurkkaamassa sitä tunnin välein ja niinhän siinä kävi että sairastuin itsekin. Aamulla oli vatsa niin krampissa että en tiennyt miten päin olisin ollut. Miten niin lemmikit ja omistajat ovat samanlaisia?!

Kuva Elina Jarmas
Epäilen että yhtäkkinen kylmyys ja liian kylmä vesi saivat aikaan tämän kipukohtauksen, olisi itse pitänyt olla tarkempi. Tämän jälkeen olen pitänyt sillä kahta ulkoloimea päällekäin, alla on 150 gramman kevyttoppis, päällä 300 gramman toppaloimi ja olin oikein tyytyväinen keksintööni, nyt ei tarvisi erikseen ostaa sille 450 gramman ulkoloimea. Kunnes.... eilen hain hevosia sisälle ja eiköhän Lirika ollut piehtaroinut ihan tosissaan ja koko päällimäinen loimi oli mytyssä sen niskassa! Toinen yritti kurkkia loimen alta sillä ilmeellä että tule nyt perhana auttamaan! Ei muuta kuin Wahlstenille soittoa ja muutaman päivän sisällä saamme mammalle uuden paksun toppaloimen.



Koirien kanssa olemme käyneet viime maanantaina näyttelyharjoituksissa ja ne osoittautuivat uskomattoman hyödyllisiksi. Saimme paljon hyviä vinkkejä koirien oikeanlaiseen esitykseen ja pojatkin tuntuivat tykkäävän. Torstaina kävimme toko-kurssilla ja rata alkaa mennä todella hyvin, kun olin itse päässyt yli turhasta hösyämisestä ja jännittämisestä!



Nyt on ihanan raukea olo, aamulla kävin Lirikan kanssa mukavalla kävelylenkillä jossa menimme pääosin pitkin ohjin sillä kelien vuoksi ratsastustaukoa on ehtinyt tulla jopa kolme viikkoa. Hevonen tuntui joka tapauksessa oikein mukavalta ja se tuli mielellään kuolaimelle ja polki takasilla kivasti alleen. Kävimme Jonin kanssa tyhjentämässä myös lantalan jonka jälkeen teimme lasagnea päiväruuaksi. Tämän jälkeen Humun ja Nemon kanssa lenkille jossa opetin Humua menemään valjaissa potkurin vierellä ja hyvinhän poika oppi. Vielä omat koirat potkurilenkille ja sen jälkeen talli siivoamaan. Nyt onkin mukava istahtaa hetkeksi koneelle ja vain kuluttaa aikaa.

torstai 29. marraskuuta 2012

Pakkaspäivä

Viimeinkin tuli pakkasta, nyt olisi jopa toiveita lumisateesta! Eilisen päivän touhusin kaikenlaista kivaa, aamulla heti hevosten ruokinnan jälkeen lähdin pitkästä aikaa anoppilaan aamukahville ja vein 10-vuotiaalle synttärisankarille takkukamman lahjaksi. Kyse on siis koirasta, ei ihmislapsesta! Epäilen että Roni ei niin kauheasti lahjaansa arvostanut, mutta hetken sen pitkiä karvoja selvitellessäni huomasin sen jopa ajoittan nauttivan toimenpiteestä mitä se ei ole ikinä kampauksen aikana tehnyt, päinvastoin! Nyt ei kampa juuttunut ikävästi takkuihin, vaan selvitti ne koko matkalta ilman että tarvi repiä ja nykiä. Ehkäpä lahja oli sittenkin sille mieleinen.

Ronia naurattaa


Kotiin palattuani päästin tammat tarhaan ja pienestä lumimäärästä riehaantunut poni päätti päästellä täyttä laukkaa. Huonostihan siinä kävi, sillä ohuen lumikerroksen alla on edelleen liukasta jäätä ja poni-parka oli kuin hämähäkki luistimilla kun se veti kylkimyyryä läheiseen pensaaseen pahki. Nolona se hiippaili tarhaan ja lähti muina naisina nuuskimaan eilisiä heinänjämiä.



Puolen päivän aikaan lähdimme Karon kanssa käyttämään Humua ja Nemoa lenkillä. Pojat ovat olleet nyt kohtalaisen vähällä liikunnalla ja varauduimme superhepulilenkkiin! Onneksi ne riehuivat vain alkumatkan ja vaikka molemmat ovatkin oppineet hihnakäyttäytymisen salat, välistä mentiin siima kireällä ja vauhti kiihtyi kuin huomaamatta. Kotimatkalla molemmat olivat jo hieman rahoittuneet ja mekin saatoimme keskittyä juttelemaan ja nauttimaan kirpeästä pakkassäästä.

Ratsastamaan en uskaltanut mennä, täällä on pohjat vielä niin älyttömän huonossa kunnossa että siinä rikkoo vain hevosen. Lirika on selvästi alkanut kerätä virtaa, se ei millään malttaisi odottaa loimen riisumista, yrittää vain mokoma rynnätä ruokakipolle ja tuhisee loukkaantuneena jos sitä komentaa. Muutenkin se on hätäinen ja kärsimätön eikä oikein malta keskittyä.

Tänään olisi tarkoitus lähteä taas Rally-toko kurssille, tämän jälkeen on enään kolme kertaa jäljellä. On ollut yllättävän mukavaa treenailla pilke silmäkulmassa saman henkisten ihmisten kanssa, kukaan ei harjoittele veren maku suussa vaan kaikilla on hauskaa. Humu ja Nemo saivat viimeksi oikein kehuja, ohjaajat eivät olisi kuulemma ikinä uskoneet että metsästyskoirat pärjäisivät niin hyvin! Tietysti pitää vielä muistaa että pojat ovat kaiken lisäksi vielä täysiä kakaroita, Humu täyttää nyt vasta puoli vuotta ja Nemokaan ei ole kuin kuukautta vanhempi. Toisekseen ne eivät edes ole meidän omia koiriamme ja emme pääse treenaamaan niitä kuin kerran pari viikossa, täytyy olla todella tyytyväinen että ne toimivat näin hyvin!



Nyt kuitenkin takaisin Täydellisten naisten pariin, täytyy kerätä voimia illan treenejä varten, hyvällä tuurilla saatte nähdä siitä videomateriaalia seuraavassa postauksessa!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Väsyneitä pohdintoja

Minusta on tainnut tulla aikamoinen erakko. Aina ennen olen ollut suorastaan supersosiaalinen ja kavereita ja tuttuja on ollut joka kulmalla. Päivittäin olen nähnyt usemapaakin ystävää ja mielelläni olen järjestänyt myös saunailtoja ja jos jonkinmoisia illanistujaisia. Puhelin on pirissyt kiitettävään tahtiin usempaan kertaan päivässä ja juttua on riittänyt. Viime aikoina olen kuitenkin jollain tavalla vetäytynyt kuoreeni, töistä kotiin tullessani olen halunnut olla vain omassa rauhassani, tehdä hevoshommat, hengailla koneella ja lukea hyviä kirjoja. En soittele läheskään niin paljon ystävilleni kuin aikaisemmin (mistä moni on varmaan salaa hieman helpottunut!), tuntuu että minulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa ja ihmisiä ei taatusti jaksa kiinnostaa jokapäiväiset työasiani. Toisaalta olen jollain tasolla helpottunut: minusta on ikävä myöntää, mutta hyvin usein minä olen se joka ottaa yhteyttä, käy ja soittelee kuulumisia lähes jokaisessa kaverisuhteessa (ehkä olen vain ollut niin yliaktiivinen että kukaan ei ehdi ennen minua!) ja nyt kun on vain rauhoittanut aikaa itselleen on jotenkin vapautuneempi olo.



Tämä on varmaan tällainen synkän kauden ajanjakso, kunhan saan taas akut ladattua täyteen saatan hyvinkin heittäytyä samalla tarmolla myös sosiaaliseen elämääni. Nyt on vain helpompi hengailla lemmikkieni kanssa, ne jaksavat kuunnella höpötystäni loputtoman pitkään eivätkä loukkaannu jos olen pitkiä aikoja hiljaa pahalla mielellä. Mikäs sen parempi lohdutus ja mielenkohottaja kuin oman hevosen lempeä tönäisy turvalla? Joskus olen saattanut viettää pitkiä aikoja ihan hiljaa Lirikan kanssa otsat vastakkain kesken karsinansiivouksen ja joskus juttelemme, toinen matalasti hörähdellen ja toinen omia asioitaan ääneen pohtien. Sohvalla köllötellessäni saan takuuvarmasti kaksi kissakaveria viereeni jotka kerjäävät rapsutuksia ja hellyyttä. Mitään ei tarvitse puhua, saa vain olla.

Kuva: Elina Jarmas


Ehkä se on niin, että vastapainoksi pirteälle ja sosiaaliselle työminälle tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta vapaa-aikanani. Haluan voida vapaapäivänäni vaikka nukkua koko päivän jos siltä tuntuu, hillua yöhousuissa iltaan saakka ja ratsastaa lenkkareissa ja tuulihousuissa metsään ilman että kukaan puhuu mitään. Onneksi Joni ymmärtää tällaisen itsenäisyyden tarpeen eikä ahdista ja tukahduta. Meillä on molemmilla omat harrastuksemme joihin kuluu aikaa, mutta yhteiset hetket ovatkin sitten ihania.

Toivottavasti ulkona valostuisi lumen myötä, tämä pimeys aiheuttaa varmaan monelle meistä synkkiä ajatuksia ja väsymystä, koitetaan jaksaa jouluun, silloin ainakin luulisi ihmisten olevan iloisella juhlamielellä. Itse ainakin päätän viimeistään silloin hieman piristyä ja nauttia perheen ja sukulaisten kohtaamisesta, liika erakoitumenkaan ei tee hyvää!

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Häpeälliset huvitukset

Olen monesti miettinyt että taidan harrastaa poikkeuksellisen noloja juttuja vapaa-aikanani. Kaikki tuntemani ihmiset kertovat sivistyneesti harrastavansa teatteria, elokuvia, stand-uppia, hienojen suomalaisten teosten lukemista jne. Päätinpäs koota teille kaiken kattavan listan maailman hauskimmista ja samalla noloimmista harrastuksista ikiniä!

1. Sweet Valley High-kirjat

Luin näitä joskus yläaste-ikäisenä ja muutama vuosi halusin huvin vuoksi lukea ne uudestaan. Yllättäen tykästyin hauskoihin, joskin lapsellisiin kirjoihin tosissani ja sain melkein hermoromahduksen kun huomasin että viideskymmenes kirja (miten niin koukuttunut ja maaninen lukija?!) oli sarjan viimeinen suomenkielinen teos. Menin jopa niin pikälle että katsoin muutaman kirjasarjasta tehdyn jakson youtubesta ja Joni nauroi itsensä kipeäksi!



2. Harlequin kirjat

Voi miten mainioita aivot narikkaan-kirjoja nämä ovatkaan! Etenkin vanhat kirjat (nykyiset kaupassa myytävät ovat täyttä schaissea) ovat sitä parhautta: tyypillisessä juonessa nainen ei ensin voi sietää ylimielistä, mutta rikasta miestä ja jossain vaiheessa nämä kuitenkin päätyvät yhteen. Muistan kuinka joskus siskoni ja tätini kanssa luettiin näitä hiihtolomalla kilpaa, se oli ihanaa aikaa se. Nykyäänkin omistan pinkan kyseisiä kirjoja ja luen niitä aina paremman puutteessa uudestaan ja uudestaan.





3. Pollux-kirjat

Pienen pienenä heppatyttönä kuuluin Pollux-hevoskerhoon jonka mukana saapui pino kirjoja. Ihanimpia näistä oli ehdottomasti Wonder-kirjasarja ja aikuisiällä metsästin sarjan kaikki osat haltuuni ja olen lukenut ne varmaan sata kertaa. Joka kerta jaksan liikkuttua Wonderin voittaessa Kentucky Derbyn, kuvitelkaa!




4. Sipsit ja dippi

Jeps, uskokaa tai älkää, luen tämän harrastuksiin: sipsi on minulle yhtä paha addiktio kuin monelle on tupakka. Maailman parhaat sipsit ovat ehdottomasti Manhattan-sipsit ja niiden kanssa American-dippi. Valehtelematta minulla kestää maksimissaan 15-20 minuuttia kunnes koko satsi on tuhottu. Jotta yhtään pisaraa herkullisesta dipistä ei jää syömättä, kaivan lusikalla ja sormilla kaiken mahdollisen kermaviilipurkista! Tämä jos mikä on noloa!



5. Näkymättömät hevoset

Luojan kiitos tämä on sentään mennyttä aikaa, pakko oli kuitenkin lisätä listaan. Lapsina meillä ei ollut mahdollisuutta ratsastaa useammin kuin kerran viikossa, joten jostakin oli lisähevosteltavaa keksittävä. Fiksuina ja erittäin mielikuvitusrikkaina tyyppeinä keksimme itsellemme näkymättömät hevoset. Samat pollet olivat meillä vuodesta toiseen, järjestimme estekilpailuja joissa estekorkeus oli jopa 115cm, herran pieksut mitkä jalkalihakset meillä olikaan! Kouluratsastuksen kûr-ohjelmia hiottiin musiikin tahtiin päiväkausia ja yhdessä tehtiin maastolenkkejä. Voin vain kuvitella kuinka isällämme on ollut naurussa pitelemistä kun olin eräänä talviaamuna kertonut tohkeissani shetlanninponitammani varsoneen auto(hevos)talliin ja raahasin hänet kädestä pitäen katsomaan. Niinkin lapsellista touhumme olikin, se on ehdottomasti parhaita muistojani sillä se yhdisti monta hevoshullua pikkutyttöä ja liikuntaa tuli ainakin harrastettua!

Minä tuo pieni ja pirullinen keskellä


Tässäpäs näitä tulikin, suurin osa liittyy lukemiseen, se onkin aina ollut yksi suurimpia intohimojani kautta aikojen. En usko löytyvän kovin helposti niin lapsellista kirjaa että en sitä jostain syystä lukisi. Uskon kuitenkin että juuri nämä pöhköt harrastukseni pitävät minut (pelottavan) nuorekkaana ja usein huomaan tulevani äärimmäisen hyvin toimeen nuorempien kanssa.

Älkäämme siis antako sisäisten lapsiemme kadota vaan päästetään ne valloilleen aina silloin tällöin, se on aika ajoin erittäin virkistävää!

Haastan jokaisen lukijan kertomaan yhden nolon harrastuksen nykyisyydestä tai lapsuudesta, lupaan etten naura (ainakaan kovin paljoa!) :)


lauantai 24. marraskuuta 2012

Pimeää ja pelottavaa

Tämä synkkyys ja lumettomuus alkaa jo masentaa. Aamulla töihin lähtiessäni oli niin pimeää että eteensä ei nähnyt ja illalla kotiin ajaessa sama juttu. Päätin kuitenkin urheasti (tai tyhmänrohkeasti) lähteä ratsastamaan ja varustauduin otsalampulla ja heijastimilla. Lirikalla oli alusta asti virtaa ja kun jatkoimmekin normaalin ratsastusreittimme ohi, se yritti lyödä liinat kiinni ja kiepahtaa vauhdilla takaisin. Luojan kiitos olen jo niin tottunut noihin sen oikkuihin että en niistä pahemmin jaksa enää stressata vaan sain sen tälläkin kertaa lähes saman tien lopettamaan temppuilun ja jatkamaan matkaa.




Pahaksi onneksi otsalamppuni simahti kesken kaiken ja emme nähneet enää yhtään mitään! Palasimme takaisin ja päätimme kiertää hieman lyhyemmän reitin valaistun pururadan kautta. Kohtalaisen jyrkkä rinne oli inhottavan jäinen ja liukas mutta onneksi selvisimme ylös kunnialla. Jossain vaiheessa minä joka karskisti viime postauksessa mainostin olevani tottunut kaikenlaisiin luonnoneläimiin, aloinkin tuntea hiipivää pelkoa selkäpiissä. Joka puolella oli pelkästään pimeää, hiljaista ja pienetkin rasahdukset saivat aistini valppaiksi. Siinä vaiheessa kun olin jo ajanut itseni lähes paniikinomaiseen tilaan jostakin kuului kaamea matala ja kumea mörähdys. Siinä vaiheessa säikähdin niin älyttömästi että olin valmis karauttamaan karkuun, purskahtamaan itkuun tai soittamaan palokunnan ja poliisin paikalle! Hetken päästä kuului uusi mörähdys ja voi luoja, se olikin Lirikan maha joka päästi niin pahan äänen! Kyllä hieman nauratti oma käytös mutta siitä huolimatta tulimme sääoloihin nähden kohtalaisen reippaasti kotiin. Vannoin että en taatusti lähde enää seikkailemaan umpimetsikköihin pimeässä vaan odotan että lunta tulee edes vähän.

Onneksi hevoset ovat tänään saanet jo olla tarhassa, ulkoiluun laitumella ne saavatkin tyytyä parempia kelejä odotellessa!

Nyt jo vähän naurattaa...

torstai 22. marraskuuta 2012

Red Riding Hood

Kainuunkylässä kuohuu: eilen oli nähty kaksi sutta läheisessä Kierivaarassa, samoin kylän pyörätiellä. Koirat ovat olleet haluttomia lähtemään ulos ja ihmiset pelkäävät lemmikkiensä puolesta.
Itse en juurikaan hysteriaan ole sortunut, mutta voin tunnustaa että helpostus oli suuri, kun olin jättänyt hevoset eilen talliin Oulun reissun ajaksi, ainakaan ne eivät säikähtäisi ja juoksisi aitojen läpi maantielle.


Kuva: Seppo Nykänen/Yle


Kiistämättä aihe saa aikaan kiihkeää keskustelua: milloin pitää oikeasti pelätä (tällä tarkoitan lähinnä lemmikkieläinten puolesta) ja milloin kaatolupa on aiheellinen? Itse olen sitä mieltä että susi kuuluu Suomen luontoon ja nimenomaan sinne metsään. Silloin kun se piipahtelee pihoissa milloin missäkin tai jolkuttelee pyörätietä pitkin, on syytä miettiä eläimen vaarallisuutta. Siihen on syynsä miksi emme useinkaan törmää metsässä suteen, karhuun tai muuhunkaan petoeläimeen: se väistää ihmistä viimeiseen asti. Minkälainen sielunmaisema onkaan sudella joka tulee muina miehinä pihaan ja lenkkeilee samoja pyöräteitä ihmisten kanssa?

Tänään lähtiessäni ratsastamaan mietin hetken mahdollista kohtaamista susien kanssa, kuinka Lirika käyttäytyisi? Karkuuttaisiko se täyttä laukkaa kotiin, pysyisinkö itse selässä vai hyppäisikö se mahdollisesti auton alle. Susia ei onneksi näkynyt, pysyttelin tällä kertaa mahdollisimman lähellä asutusta ja pidin itsestäni meteliä. Harmittaa vain kovasti, sillä nyt en uskalla pariin päivään laittaa hevosia tarhaamaan, mutta uskon ja toivon että hukat ovat ohikulkumatkalla ja jatkavat paremmille maille.

Jos harmaaturkit päättävät kuitenkin jäädä meidän pihoillemme hengailemaan voin kertoa että ei niiden kohtalo ole varmasti hyvä. Minun on pakko pystyä jättämään hevoset tarhaamaan työpäiväni ajaksi ja se ei onnistu jos aitauksen liepeillä pyörii petoeläin. En halua pelätä että ne syövät koiramme pihasta heti kun silmä välttää tai muutenkaan lietso ihmisiin kamalaa susivihaa enempää. Susi on uljas eläin jolla on yhtäläinen oikeus elää kuin meilläkin, mutta häiriintyneitä yksilöitä ei kannata jättää vaaraksi.

Kenenkään on turha tulla tässä vaiheessa väittämään kuinka me ihmiset olemme vieneet susilta elintilaa, se ei tässä tapauksessa todellakaan pidä paikkaansa. Asumme syrjäisellä maaseudulla, metsää ja lääniä on vaikka muille jakaa. Olen tottunut siihen, että pururadalla ja metsässä lenkkeilessäni vastaani voi tallustella karhu, susi, kettu tai muu metsän otus. Rajanvetona minulla onkin se, että kun poistun pihasta ja ratsastan metsään, olen eläinten reviirillä ja on minun tehtäväni väistää niitä. Silloin kun (peto)eläimet saapuvat vahingosa meidän pihaamme, on niiden syytä poistua sieltä hyvin vikkelään.

Kuva: Robesus Inc



lauantai 17. marraskuuta 2012

Minäkö tv-sarja addikti?!

Vuosia sitten ostin ihka ensimmäisen tv-sarja boksin ja sen jälkeen olinkin täysin koukussa. Ensin katsoin yhden jakson jonka jälkeen oli luontevaa siirtyä seuraavaan ja siitä taas seuraavaan. Hiukan evästä nassuun välillä ja taas sarjan lumoihin. Kun viimeinen jakso sitten loppui, olo oli tyhjä ja levoton. Etsin seuraavaksi sarjan jossa olisi valmiina jo monta tuotantokautta jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään, saisin nauttia sarjan henkilöiden kiehtovasta ja kiihkeärytmisestä elämästä viimeiseen asti. Tätä on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta eikä loppua näy.

Rimakauhua ja Rakkautta (Cold Feet)

Maanmainio brittiläinen sarja jossa seurataan lähiössä asuvien tuikitavallisten ihmisten elämää. Sarja on hyvin realistinen, suorastaan karu ja kaunistelematon. Adam, vahvalla irlannin murteella puhuva naisten mies (omasta mielestään!) saa aikaan uskomattomia tilanteita ja paras kaverinsa Pete elää Jenny-vaimonsa kanssa taiteillen parisuhteen ja lapsenhoidon välillä. David ja Karen taas elävät yläluokkaisemmin ja heidän ystävänsä Rachel on sinkku mainostoimistotyöntekijä, kaunis ja ihana ihminen. Kaikkien näiden ihmisten elämät kietoutuvat tavalla tai toisella yhteen ja siitä alkaa vuosien ystävyys, myös katsojan ja hahmojen välillä. Sarjaa tuotettiin viisi kautta ja viimeisistä jaksoista ei kuivin silmin selviä. Tämä ei menetä koskaan arvoaan, sen jaksaa katsoa vuodesta toiseen aina uudestaan ja uudestaan.




Smallville

Sarja, joka aluksi herätti lähinnä hilpeyttä ja katsoin sitä vain laiskojen sunnuntaiden ratoksi. Tämä oli se kuuluisa monen kauden sarja, muuten olisi sitä varmaan koskaan ostanutkaan. Alkuun päästyäni en vain voinut lopettaa, Clark Kentin salaisuus ja epätoivoinen rakastuminen Lana Langiin olivat yksinkertaisesti kiduttavan koukuttavia. Hetkittäin kyllä mietin miten ihmeessä Lana selvisi ilman vakavia aivovaurioita, niin usein typykkä iskeytyi seikkailuissa tajuttomaksi! Loppua kohden sarja hieman laimeni, mutta on kuitenkin katsomisen arvoinen.





Täydelliset naiset (Desperate Housewives)

Paljon hypetetty, loistavilla näyttelijöillä varustettu sarja ei pettänyt odotuksiani. Wisteria Lanen juonenkäänteet saavat jokaisen nenä kiinni ruutuun, Gabrielle, Lynette, Bree ja Susan tarjoilevat niin uskomattomia naurunpurskahduksia kuin kyyneleitä ja voin sanoa että harmitti mielettömästi viimeisen jakson jälkeen: miksi, MIKSI tämän piti loppua!




True Blood

Siskoni kehui sarjaa, samoin ystäväni, mutta jostain syystä en millään saanut aikaiseksi alkaa seuraamaan kyseistä tuotantoa. Viimein otin itseä niskasta kiinni (okei, muuta ei ollut sillä hetkellä katsottavaksi..) ja aloitin ensimmäisen jakson. Aluksi olin että ei hemmetti, mitä junttienglantia siinä väännettään ja voi jeesus, näyttelijätkin ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kolmannessa jaksoissa aloin olla jo täysillä mukana, Sookien ja muiden kuviot alkoivat käydä yhä kiinnostavammaksi ja vampyyriaiheesta saatiin aivan uusi näkökulma ja niinhän siinä kävi että malttamattoma odotan että jenkkilässä aloitettaisiin uusi kausi mahdollisimman pian!





Vampyyripäiväkirjat  (Vampire Diaries)

Perinteinen tarina: ihminen rakastuu vampyyrin. Se saa kuitenkin yllättävän ja varsin mehukkaan käänteen kun vampyyrimiehen kuuma veli saapuu kuvioihin. Damon, ilkeä, sarkastinen ja syntisen komea veli kannattelee tarinaa uskomattomalla henkilöhahmollaan jättäen päänäyttelijät täysin varjoonsa. Voin vannoa että ainakin puolet naiskatsojista seuraa sarjaa pelkästään katsellakseen kuola valuen Damonia!






Greyn anatomia (Grey`s Anatomy)

Toinen paljon julkista kiitosta saanut tuotos ja hukkaan ei mennyt nekään kehutt! Ensimmäisestä jaksosta lähtien olin niin koukussa kuin olla voi! Perinteistä lääkärisarjaa on maustettu niin uskomattoman hyvillä hahmoilla sekä toinen toistaan kummallisimmilla potilailla että eihän tuosta voi olla pitämättä. On aivan mahtavaa elää samalla lääkäriharjoittelijoiden elämää, seurata heidän kehitystään ja jopa minä, joka en ikinä voisi kuvitella olevani hoitoalalla, ajattelin ohikiitävän hetken että hei, mitä jos pyrkisin lääkikseen :) Jos nämä tulee laittaa järjestykseen, tämä tulee kirkkaana ykkösenä koska vain!



Oma elämäni on nykyään sen verran kiireistä ja raskasta että paras rentoutumiskeino töiden, kotihommien ja hevosten hoidon jälkeen on ehdottomasti hyviin sarjoihin ja elokuviin uppoutuminen. Tätä voin suositella kaikille, tunteet ovat pinnassa, saa itkeä ja nauraa vuorotellen. Muutaman hyvän sanonnankin olen sarjasta jos toisestakin poiminut ja uskokaa tai älkää, ne toimivat myös tosielämässä!

PS. Mitä mieltä olette, tykkäättekö välistä näistä ei-hevosaiheisista postauksista?

torstai 15. marraskuuta 2012

Itsetuntoa etsimässä

Tänään oli taas päivä jolloin tuli pohdittua elämää ja asioita monelta kantilta. Aamulla sain itselleni äärimmäisen hyvän fiiliksen ja päätin että ja hittojakos, olen tyytyväinen itseeni virheistäni huolimatta ja jos en muille kelpaa niin sille ei voi yhtään mitään. Päätin ottaa kritiikin, jota aika ajoin saan, pystypäin ja anteeksi pyytelemättä. Olen yritteliäs, ahkera ja ystävällinen ihminen mutta en ole valmis antamaan ihmisten kävellä ylitseni tai kohdella minua epäreilusti. En ole myöskään valmis katselemaan sivusta muiden paskaa kohtelua ja uskallan sanoa sen myös ääneen. Aina tästä ei seuraa hyvää, mutta se on piirre jota en itsessäni halua koskaan muuttaa. Se on jotain mikä tekee minusta suoraselkäisen ja rohkean ihmisen, asia joka on monelle meistä vaikea: olisi helpompaa katsoa toiseen suuntaan eikä saattaa itseään hankaluuksiin toisten vuoksi. Aina peruskoulusta lähtien olen puolustanut koulukiusattuja ja myöhemmin aikuisiällä myös työkavereitteni oikeuksia. Tästäkin syystä olen vuosien mittaan saanut paljon kuraa niskaan, myös niiltä ihmisiltä joita olen yrittänyt auttaa.

Temperamenttini on suuri voimavara, mutta myös kirous. Se on saattanut minut moneen pulaan, mutta oikein valjastettuna se on eteenpäin ajava voima lähes kaikessa. Etenkin nuorempana minulla kuohahti monesti hieman yli, sanoin asioita mitä kaduin jälkeenpäin ja maailmankuvani oli liiankin mustavalkoinen. Nyt hieman vanhempana olen tasaantunut sen verran että kaikista pienimmät asiat eivät välttämättä saa minua tulistumaan, mutta edelleenkin tarpeeksi epäoikeudenmukaisesti kohdeltuna minusta saa varmasti hankalan vastuksen. Kuitenkin tuntiessani saavani arvostusta, kiitosta ja innostusta saan itsestäni irti paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella.

Tämän päivän työelämässä arvostetaan suorittamista, mitä nopeammin, enemmän ja halvemmalla, sen parempi. Ollaanko kuitenkaan valmiita tarjoamaan työntekijöille tarpeeksi kannustusta, apua ja tarvittaessa empatiaa ja joustavuutta? Muistetaanko että työntekijä on ihminen, jolla on kotona omat murheensa ja ilonsa jotka vaikuttavat jokapäiväiseen työntekoon? Huomataanko tarpeeksi ajoissa jos joku väsyy ja ei enää kykene tai jaksa? Mitä tehdään silloin kun toinen on romahtamispisteessä ja ei saa töitään ajoissa hoidettua? Huudetaanko hänelle ja vaaditaan lisää vai kysytäänkö mikä on vialla? Korvataanko hänet uudella? Itse olen vuosien varrella kokenut näistä edellisestä kaikenlaista ja jokaisesta hetkestä olen oppinut jotakin. Kannattaako itseään polttaa loppuun vai osata ottaa itselleen aikaa silloin kun se on tarpeen. Tulee tunnistaa milloin vaatimukset ovat epärealistiset eikä arvottaa itseään sen mukaan mitä jonkun toisen mielestä sinun pitää olla. Jokaisen tulee osata itse kiittää itseään hyvän ja onnistuneen suorituksen jälkeen ja katsoa peiliin nähdäkseen siellä jotain mitä itse arvostaa. Aika ajoin on hyvä myös sulkea korvansa kaiken maailman hölynpölyltä  (parhaiten tässä tepsii nyökkäillä ja hymyillä ja mielessään lauleskella "tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä" :)  ja jatkaa taas eteenpäin.

Itse kannustan ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita. Tulee myös olla tietoinen omista oikeuksistaan ja puolustaa niitä tarpeen tullen. Öykkäröidä ei tarvitse, ei edes jos vastapuoli huutaa sinulle pää punaisena. Paras on pysyä itse kohteliaana mutta jämäkkänä, silloin tietää että itse on voiton puolella.

Tämän tekstin lukeneita kehotan miettimään omia voimavarojaan, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan ja miten ne voi pitää tasapainossa menettämättä omanarvontuntoaan, saamatta burnoutia tai olematta ylimielinen ja ilkeä. Ei ole ihan helppoa.


Photo Minsku Kerttula

lauantai 10. marraskuuta 2012

Maastoilua ja muuta kivaa

Tänään heräsin epämääräiseen tunteeseen: olenko myöhässä töistä vai miten ihmeessä olen nukkunut näin rauhaisasti. Syy selvisi hetken mietinnän jälkeen, mulla on ruhtinaalliset neljän päivän vapaat! Kävin toki aamulla ruokkimassa hevoset ja sitten pelailin hetken tietokoneella ja söin aamupalaa ja päätin lähteä aamuratsastukselle. Lunta tuli vaakasuorassa mutta sehän ei meitä hurjapäitä haitannut laisinkaan vaan lähdimme luontoäitiä uhmaten kohti tuttuja maastoreittejä. Viime kerrasta viisastuneena laitoin Lirikalle kanget, sitä ei meinannut saada edes pysähtymään, niin virtaisa se oli. Alkumatkasta edes kankiohjasta kiinniottaminen ei tuottanut minkäänlaista vastareaktiota, hevonen oli niin innoissaan ja menossa että olisi aivan sama olisiko suitsia päässä ollutkaan. Ravattiin pari kilometriä niin pinkeänä että jokainen askel ravisteli minua ihan tosissaan. Meidän "laukkamäessä" päästin tamman hieman irrottelemaan ja menimme todella lujaa lumen lentäessä niin kovasti silmiin että eteensä ei nähnyt! Onneksi huomasin hevosen hieman hiljentäessä Karon ja koirien tulevan vastaan ja sain juuri ja juuri Lirikan hurjan vauhdin rauhalliseen raviin. Koiraparat, molemmat olivat sydänhalvauksen partaalla kun iso hevonen jylistää kohti kauheata laukkaa!

Photo Minsku Kerttula
Kävimme Lirpan kanssa vielä kiipeilemässä ja palasimme samoja jälkiä takaisin hieman rauhoittuneempana. Nyt tamma tuli jopa kuolaintuelle ja pureskeli kuolainta vaahdon räiskyessä ryntäille. Pitkällä tiepätkällä päätin antaa sen hieman laukata, tarkoitus oli mennä hillitysti ja pyöreänä mutta Lirika oli sitä mieltä että pöh ja pah moiselle mammaroinnille, minä haluan mennä lujaa! Puoli kilometriä jaksoin sitä pidellä ja kun nousin kevyeen istuntaan se lähti kuin raketti eteenpäin! Ei siinä auttanut kuin antaa toisen juosta sydämensä kyllyydestä ja sen jälkeen ravailtiin ja venyteltiin eteen-alas. Olipas kyllä lenkki, muuta ei voi sanoa!

Kotiin tultuamme loimitin Lirikan ja kuivasin pään ja kaulan pyyhkeellä josta muori nautti täysin rinnoin, oikeastaan pidin pyyhettä paikallaan ja Lirppa hinkkasi itseään siihen autaallinen ilme naamallaan. Poni katsoi niin haikeasti meidän touhuja että päätin ottaa myös sen pienelle lenkille. Valjastin sen ja hölmistyneenä se seurasi minua pihalle ja antoi hienosti laittaa kärryt peräänsä. Kävimme ihan pienen lenkin mutta poni oli aivan riemuissaan!

Illalla kävin siivoamassa vielä karsinat ja nyt olisi elokuvaillan aika, Karo tulee meille jonkun kauhupätkän kanssa, ihanaa!

Nauttikaahan muruset ihanasta talvikelistä niin kauan kuin sitä kestää ja hevostelkaa täysin rinnoin!


Photo Minsku Kerttula

perjantai 2. marraskuuta 2012

Pohdintoja

Inspiroiduin eräästä hetki sitten lukemastani keskustelusta miettimään omaa tilannettani: miten minun tallini toimisi täysihoitopaikkana muille?

Olettaen meillä olevan yksi karsinapaikka lisää voisin hyvinkin kuvitella ottavani vuokralaisen talliini. Alla lista niistä asioista mitä olisin valmis tarjoamaan ja minkälaiset säännöt meillä pätisivät.

1.) Hevoselle olisi tarjolla tilava karsina purukuivituksella, juoma-automaatilla ja suolakivellä varustettuna.

2.) Mahdollisuus kokopäivätarhaukseen. Hevonen saisi tarpeen tullen tarhata pihatarhassa aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, kesällä erillisellä kesäniityllä kellon ympäri.

3.) Ruokinta tapahtuisi neljä kertaa päivässä, heinät pikkupaaleissa olevaa kuivaheinää, illalla kivennäinen, kaura ja pellava. Tarhassa jatkuvasti vettä tarjolla.

4.) Loimitus sään mukaan: pakkasella kunnon toppaloimi, hieman lauhemmalla kevyt toppaloimi ja sateella pelkkä ulkoloimi. Kuivatusloimen vaihtomahdollisuus.

5.) Lämmin tila varusteille ja loimille sekä pesupaikka. Kenttä kilometrin päässä tallista ja erinomaiset maastot.

Siinäpä se kokonaisuudessaan olisi, minkäänlaiseen suojaruljanssiin en olisi valmis lähtemään. Normaali loimitus ja muu hoito olisi mahdollista toteuttaa, mutta muut jutut saisi joku muu kyllä hoitaa.

Laskeskelin hinnan olevan noin 300-350 euroa jotta se kattaisi kaikki kulut ja myös työstä jäisi jotain käteen.

Tällainen pieni mietintä näin perjantai-illan ratoksi, hyvää viikonloppua kaikille lukijoille!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Syysflunssa

Blääh, tarttuihan tämä hemmetin flunssa minuunkin vaikka kuinka yritin sitä vastustaa. Töissä on lähes kaikilla jonkin sortin lentsua ja keskiviikkona alkoi tuntua pientä kurkkukipua, torstaina oli jo melkoisen kurja olo. Joka tapauksessa päätin käydä ratsastamassa ja Lirika meni oikein kivasti. Itsekin alkaa päästä jo istumaan hieman paremmin ja hetkittäin tuntuu että meidän meno voisi jopa näyttää harmoniselta.

Päivä meni sitten kotihommia tehden, kävimme Jonin kanssa tyhjentämässä lantalan ja vein hevoset laiduntamaan mummolaan. Sain ihan mukavia kuvia molemmista, etenkin poni näyttää mukavalta ruskalehtien keskellä.








Illalla meillä oli ensimmäinen kerta Rally-toko kurssista Torniossa. Haimme pojat ajoissa ja lähdimme ajelemaan kohti Torniota. Kumpikin koira käyttäyi heti alusta asti oikein mallikelpoisesti, huomaa että runsaasta harjoittelusta on ollut hyötyä. Rally-toko ei ehkä ollut aivan minun juttuni, mutta yhtä kaikki, toki kurssi suoritetaan loppuun kunnialla. Tämän jälkeen alkaa sitten ihan normi toko johon näillä näkymin osallistumme. Henkilökohtaiset tavoitteeni Humun kanssa olisi hyvä näyttelymenestys, sillä se on hyvästä suvusta ja sai ensimmäisestä näyttelystään erinomaiset arvostelut. Toisena haluaisin suorittaa sen kanssa myös tokon alokasluokan kokeen, uskon että koira suoriutuu siitä hyvin, harvoin olen nähnyt noin rauhallista ja keskittymiskykyistä ajokoiraa. Maanantaina menemmekin molempien poikien kanssa Tornion kennelkerhon järjestämään näyttelyharjoitukseen jotta saisimme hyviä vinkkejä ja kokemusta jatkoa ajatellen.





Lirika on nyt vapaalla kaksi päivää, sekin oli eilen hieman räkäinen joten parempi antaa sen levätä. Huomenna ajattelin käydä sillä treenamassa puolisen tuntia jos olo antaa myöten. Nyt pitäisi ottaa rauhallisesti ja levätä mikä on minulle henkilökohtaisesti todella vaikeaa, en pysty istumaan paikallaan kovinkaan pitkään kun on tottunut lähes koko ajan olemaan liikkeellä.

Pieniä ilonaiheitakin on: olen laihtunut tasan kaksi kiloa! Aivan ihana tunne, nyt kun vielä saisi loput 11kg pois niin se olisi sitten siinä. Täytyy vain muistaa liikkua paljon ja syödä oikein, onneksi olen kyennyt vastustamaan sipsin himoani ja karkkia en ole syönyt miesmuistiin. Sitten kun olen oikein hoikka laitan tänne todistusainestona oikein kunnon teiniposekuvia :)




torstai 11. lokakuuta 2012

Lirikan päiväkirja osa 1

Heräsin aamulla varhain ja tähyilin ikkunasta missä se Laura oikein viipyy aamuruokineen. On se kumma ettei se ole vieläkään oppinut että meikämammalle pitää olla sapuska HETI turvan alla kun herään. Ehkä jos ensi kerralla hörisen vielä tuplasti kovempaa heinien jaossa voi sen paksuun kalloon takoa hieman järkeä.

Jossakin vaiheessa tuo laahusti talliin tukka pystyssä ja ei ottanut kuuleviin korviinsakaan hienovaraisia vihjailevia hörähdyksiäni pitää kiirettä. Mikään ei voita kunnon kaura-annosta ja söinkin antaumuksella ja osa ehkä saattoi tipahtaa turvastani Lauran hiuksiin. Mitäs siivoaa karsinaa samaa aikaa, oma vika! Sain myös kokeiltavaksi jotain perin kummallista: mustan rätin selkääni jonka jälkeen kummallinen lämpö levisi lihaksiini. Ensin olin hyvin hämmentynyt mutta totesin kuitenkin tämän olevan hyvä juttu ja jatkoin syömistä.



Kymmenen maissa me lähdettiin taas aamulenkille. Olipas ihan eri vetreä kävellä kun lihakset olivat sopivan lämpimät! Tepsuttelin kentälle Laura kyydissäni ja heti piti aloittaa työnteko ihan tosissaan. Yritin kovasti viestiä että olisin mieluummin halunnut kävellä ihan vain pitkin ohjin ja katsella maisemia mutta eihän tuo taaskaan mitään ymmärtänyt. Jos ihan vähän yritin lintsasta, heti tuli napaus kannuksesta kylkeen ja pakkohan se oli totella. Puolessa välissä itsekin jo innostuin, Lauran sanojen mukaan olin saanut takajalat pyllyn alle ja ryhdikkyyttä liikkeeseen. Teimme paljon laukkaharjoituksia ja niistähän meikätyttö tykkää! Saa mennä lujaa, ainakin yleensä, nyt kuitenkin oli emäntä saanut kunnianhimoisuuskohtauksen ja jouduin vähän väliä kokoamaan ja lisäämään. Vaihtoakaan en saanut diagonaalilla tehdä vaikka se on yksi suosikeistani, oli vain pakko jatkaa vastalaukkaa ja mikäs sen luonnottomampaa voi olla, kysynpä vaan?!



Hikikin ehti tulla ja kotiin kävelimme reippaasti jotta en vilustuisi. Yritin taas huijata Lauraa kun lähdettiin kentältä: kävelin muka tooosi rentona ja kiltisti kohti kotia ja sitten yhtäkkiä ihan varoittamatta syöksähdin täyteen vauhtiin ja yritin kirmata mummolaan (mielessäni hekumoin jo sokerilla mikä siellä odottaisi). Tuo perhana olikin osannut odottaa tätä ja kiskaisi minut ohjista pysähdykseen!! Ja aivan kun se ei olisi riittänyt, se kehtasi käyttää hämmennystäni hyväksi ja nappasi kannuksen kylkeen ja pakotti jatkamaan kotiin päin. Byhyy, hyvästi jää ihana sokerini.



Sain tallissa taas tuon mystisen kankaan selkääni ja nautin olostani, varsinkin kun sain vielä sitä odottamaani sokeria kiitokseksi, ehkä voin antaa anteeksi tuon edellisen. Päiväheinät olivat jo onneksi odottamassa ja silmät puoliummessa nautiskelin ja söin.

Iltapäivällä Laura tuli loimittamaan minua paksumpaan vilttiin ja pihalle mentyäni huomasin avonaisen trailen, jee, pääsen reissuun! Menin niin lujaa kyytiin että emäntä ei meinannut mukana pysyä, nimittäin sattumalta näin heinäverkon odottelevan kutsuvasti. Tunnin ajomatka päättyi entiselle kotitallilleni jossa minulle tuttuun tapaan laitettiin uudet kengät jalkaan. Käyttyäydyin omasta mielestäni oikein hienosti, ihmettelin kyllä miksi kengittäjä oli niin pahantuulisen ja hikisen näköinen, eihän minun jalka nyt mitään paina. Ja sitäpaitsi, täytyyhän sitä nyt hieman nojata kun itse väsähtää. Välistä jouduin luimistamaan tuimasti ja narskauttamaan hampaita kun naapurikarsinan nuori könsikäs yritti tehdä liian läheistä tuttavuutta. On se nyt pirskatti vie niin että vaikka en enää tämän tallin vakioasukki olekaan, minun arvovaltaista asemaa ei kukaan kyllä vie!

Kotiin päästyämme menin takaisin omaan ihanaan karsinaani ja sain iltasapuskat ja pääsin nukkumaan. Mikäs sen mukavampaa onkaan kuin oikaista itsensä oikein pitkäksi kyljelleen ja kuorsata niin että otsatukka pölisee!

Moikka murut ja muistakaa syödä kunnolla, se on kerta kaikkiaan maailman parasta hommaa!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Arjen pieniä iloja

Nyt on lähes kaksi viikkoa siitä kun hevoset "muuttivat" toiselle laitumelle ja voin kertoa että alkaa käydä raskaaksi. Töissä on ollut iltavuoroa toisen perään ja aamut menevät kiireessä jotta kaiken ehtii tehdä ajallaan. Tässäpä teille Lauran päiväohjelma vol.1.

KLO 6.30. Herätyskello soi, päätä särkee julmetusti. Ajatuksena lähteä aamuruokinnan jälkeen ratsastamaan mutta hetken kuulosteltuani totean sateen ropisevan kattoa vasten, joten päätän unohtaa moiset urheilusuoritukset ja yritän jatkaa unia. Ei onnistu, päässä jyskää liikaa. Katson hetken elokuvaa ja lähden ruokkimaan kaksi kerjäävää kissaa ja jatkan siitä talliin.

KLO 7.30. Siivoan karsinat, lakaisen käytävän ja kannan heinäpaalin iltaa varten käytävälle. Hevoset jäävät rouskuttamaan aamuruokiaan tyytyväisinä ja päätän tehdä virkistävän aamulenkin jos se helpottaisi huonoon oloon. Kävelen ja välistän hölkkään anoppilaan ja otan molemmat koirat kävelylle. Voi kuinka onnellisia karvaiset toverini ovatkaan ja möyrivät märässä heinikossa sydämensä kyllyydestä!

KLO 8.30. Aamukahvin aika. Märät ja pahalta haisevat koirat valloittavat "mummolan" sohvat ja itse istahdan juomaan sumpit ja vaihtamaan viimeisimmät juorut. Koirat saavat oman osansa aamupalasta, suolakeksit häviävät ahneisiin suihin.

KLO 9.00. Kävelen takaisin kotiin ja menen syömään aamiaista. Elämäntaparemontin mukaiset herkut, salaattia ja kaksi ruisleipää ja takaisin talliin. Loimitan molemmat, Lirika saa jo välikauden kevyen toppaloimen niskaansa ja ponille puetaan hieno tähtisadeloimi. Kävelemme hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa kohti mummolaa. Hevoset menevät mieluusti laitumelle ja itse hyppään pyörän selkään ja ajelen kotia kohti. Täytän heinäpussit, menen sisälle vaihtamaan vaatteet ja siistiytymään. Pienen hienosäädön jälkeen olen valmis ja heinäpussit autoon nakattuani ajelen takaisin anoppilaan ja vien hevosille vettä ja jätän murmeleideni eväät laitumen lähelle.

KLO 10.00-11.00. Ajelen töihin ja puolessa välissä matkaa pysähdyn tankkaamaan. Ja aivan kuin ei kamala päänsärky jo riittäisi, hämmennyn totaalisesti tutun asiakkaan minulle heittämästä kysymyksestä ja jysäytän itseäni auton ovella päähän. Viisi minuuttia silmissä näkyy tähtiä ja kirosanoja lentelee. Selviydyn töihin ilman enempiä onnettomuuksia.

11.00-12.30. Setvin työsähköpostin ja muut rästihommat ja yritän saada päivän käyntiin. Siivoilen osastoa ja palvelen asiakkaita.

13.00-13.30 Päivän paras hetki: ruokatunti! Käymme työkaverinin kanssa hakemassa ihanaa kotiruokaa läheisestä supermarketista ja syömme ja höpötämme muutaman muun työtoverin kanssa puoli tuntia.

13.30-17.00 Vaihtelevia työtehtäviä asiakkaiden palvelemisesta hevosen kenkien pussittamiseen. Väsyttää ja päänsärky ei meinaa millään mennä ohi.

18.30-19.00. Hyvä ystäväni tulee ostoksille ja pidättelen häntä mahdollisimman kauan, sillä olen viimeisen tunnin töissä yksin ja on tylsää! Höpötämme ja nauramme kaikkea mahdollista ja loppuaika meneekin nopeasti.

19.00-20.00 Kotimatka pimeässä ja tihkusateessa. Pysähdyn puolivälissä matkaa kauppaan hakemaan ruokatarvikkeita ja kotona olen klo 20.00.

20.00-21.00. Onneksi Joni vie minut autolla mummolaan hakemaan hevosia. Kävelen kohti pimeää laidunta huudellen polleille ja hetken päästä kuulen hirveää kimeää huutoa. Ensin ajattelen väsyneillä aivoillani sen olevan poni, kunnes rekisteröin kissan kamalan huudon ja hetken päästä tihulainen juokseekin kohti metsää. Hevoset seuraavat perässä portille innokkaina lähtemään kotiin. Kävelemme hiljakselleen kilometrin matkan ja mielessäni kiitän hyvää järjenjuoksuani: onneksi siivosin karsinat jo aamulla! Hevoset ruokittuani menen sisään syömään, Joni on tehnyt ihania tortilloja.

22.00.-23.00. Hetki telkkaria ja sitten saunomaan. Tämän jälkeen pieni hetki koneella blogia päivittämässä ja sitten nukkumaan. Huomenna olisikin sitten vapaapäivä, eli tarkoituksena olisi hoitaa kaikki ne asiat mitä ei työpäivien aikaan ikinä ehdi.

Photo by Minsku Kerttula


Tällainen on normaali iltavuoropäiväni, yleensä pyrin vielä ratsastamaan mutta nyt oli kerrassaan niin kurja ilma että parempi oli jäädä sisälle! Vaikka päivääni mahtuu paljon ihania hetkiä lemmikkieni kanssa ja tapaan paljon mukavia ihmisiä, voin kertoa että kannattaa miettiä muutaman kerran ennen kuin siirtää hevosensa täysihoitotallilta kotiin. Täytyy olla valmis luopumaan paljosta ja pitää jaksaa pinnistellä silloin kun kaikkein eniten tekisi mieli kömpiä peiton alle. Palkintona toki saa paljon, täysin erilaisen suhteen omaan hevoseen mutta kannattaa ihan oikeasti miettiä riittävätkö omat voimat kaikkeen tähän ja vähän enempäänkin.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Onni on....

Voiko ihminen olla näin hävyttömän onnellinen? Seuraako tästä välitön romahdus ja itkua ja hampaiden kiristystä? Haluan uskoa että ei. Miksikö olen onnellinen, se on hyvä kysymys.

Lähdetään liikkeelle siitä tosiseikasta että en ole kovinkaan varakas ihminen. Lottoan usein ja haaveilen jättipotista joka helpottaisi arkisia ongelmia ja tekisi unelmien toteuttamisen mahdolliseksi. Valittelen usein ongelmia joista toiset ovat isompia kuin toiset. Tänään hetki sitten huomasin että loppujen lopuksi millään edellä mainituista asioista ei ole todellista merkitystä sillä lista hienoista asioista elämässäni on pitkä.

Ensimmäinen ja tärkein asia on perheeni. Minulla on mitä ihanimmat vanhemmat jotka ovat jaksaneet tukea minua pienestä lapsesta läpi teinivuosien hirmumyrskyjen tähän nykyiseen hetkeen. Äiti on aina puhelinsoiton päässä ja jaksaa kuunnella, samoin isä joka on auttanut myös taloudellisesti. Pikkuveljeni haluaa edelleenkin tulla meille kylään ja käydä kanssani koiratapahtumissa ja hevoshommissa sekä patistaa minua harrastamaan liikuntaa. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää uintireissu hulvattoman hauskassa seurassa (mm. heittää pallolla kuntouimaria päähän, vahingossa tietenkin!).

Isosiskoni Paula on parhaita kavereitani. Kenelläkään muulla ei ole yhtä samanlainen huumorintaju kuin meillä kahdella, saatamme repeillä mitä pöljemmille jutuille joita muut voivat katsoa hieman kieroon. Välimatkasta huolimatta pidämme yhteyttä monta kertaa päivässä, puhumme puhelimessa varmaan kaksi tuntia joka päivä.

Kaikkien näiden perheenjäsenteni lisäksi minulla on avopuolisoni Joni jonka kanssa olemme taivaltaneet teinivuosista lähtien. Monet riidat ja itkut on koettu, mutta niin myös parhaimmat hetket ikinä. Myös Jonin perheestä ja sukulaisista on tullut omiani ja anoppi onkin minulle se varaäiti.

Lemmikkini ovat myös ihana asia elämässäni. Mikään ei ole mukavampaa kuin nukkua pienen lämpimän kissan kanssa ja aamulla herätä yhdessä aamupalalle. Hevosten hörinä ja se yhteenkuuluvuus joka on saavutettu vuosien mittaan, sitä ei voita mikään. Pitkät lenkit koirien kanssa sateisissa metsissä kera hyvän ystävän. Kainuunkylä, josta on tullut minulle enemmän koti kuin Ylitorniosta koskaan.

Vaikka joskus tuntuu siltä että maailma kaatuu niskaan on minusta ihana kertoa kuinka olen juuri tässä hetkessä onnellisin pitkään aikaan!


lauantai 29. syyskuuta 2012

Koirailua kerrakseen

Kerrankin voin hyvillä mielin aloittaa postauksen täydellisen positiivisena. Kaksi viimeistä päivää ovat olleet aivan ihania kokemuksia täynnä! Eilen työpäivä meni todella nopeasti ja en ehtinyt pitää kuin yhden kymmenen minuutin tauon mikä ei liiemmin haitannut, taas muistin miksi tykkään tehdä tuota työtä. Onneksi olin aamuvuorossa joten ehdin kotiin jo neljäksi ja heti kotiin päästyäni laitoin Lirikan valmiiksi juoksutukseen ja lähdimme molempien karvanassujen kanssa kohti kenttää. Poni on kyllä tosi koominen, se kävelee hyyyyvin hitaasti ja liina on niin pitkällä kuin vain mahdollista ja Lirika taas kiirehtii mahdottomasti kun se ei ikinä malttaisi odottaa että ollaan jo perillä. Meidän yläpuolella pitäisi vilkkua valo "LEVEÄ ja PITKÄ KULJETUS ":)



Kentälle päästyämme poni heittäytyi heti piehtaroimaan ja sillä välin juoksutin Lirpan molempiin kierroksiin pari minuuttia ja vain ravissa. Se liikkui puhtaasti ja mielellään, joten uskon että tässä ollaan paranemassa hyvää vauhtia. Juoksutuksen jälkeen menimme mummolan laitumelle ja vanha tamma oli niin innoissaan että melkein repaisi suitset rikki lähtiessään kiitämään kuin paraskin laukkahevonen kohti vihreää, hullu tyyppi.

Jätimme Karon kanssa hevoset laiduntamaan ja lähdimme hakemaan suosikkipoikiamme Humua ja Nemoa lenkille ja koulutukseen. En kuollakseni muista olenko jo niistä ehtinyt kertoa, joten taustatietona sen verran että molemmat ovat Karon poikaystävän koiria, puolivuotiaat Suomenajokoira ja Itäsiperianlaika. Humu (ajokoira) on minun koulutuksessa ja ehkä maailman suloisin otus! Se oli jo ehtinyt pitää ikävää ja ulvoi tullessani sen häkille, raukkaparka :)

Molemmat koirat menivät todella hyvin, hihnakäyttäytyminen alkaa olla jo hanskassa, Humu ottaa kontaktia todella hyvin ja seisoo käskystä hienosti paikalla. Aloitimme istumisharjoitukset ja naksuttimiseen ehdollistamisen ja se tajusi idean lähes heti, on se vaan hieno koira. Nauroinkin omistajalle että älä sitten ihmettele jos koira on joku päivä kadonnut häkistä, voi löytyä meiltä :)

Tänään lähdin aamulla hevosten ruokkimisen ja karsinoiden siivoamisen jälkeen kohti Oulua siskoni luokse, tarkoituksena esittää heidän koiransa Arsi ensi kertaa match showssa. Paula oli ihan varma että Arsi ei osaisi käyttäytyä ja nolaisi meidät mutta voi kuinka väärässä hän olikaan! Arsi oli ihan super, tämä oli henkilökohtaisesti paras esiintyminen näyttelyissä koiran kanssa ikinä! Harmi että Arsi ei ole oikea paperikoira ja ei ehkä rakenteellisesti paras mahdollinen, joten sijoituksia ei tippunut mutta hällä väliä! Poika oli niin säpäkkä ja hieno koko ajan että olin mahdottoman tyytyväinen.



Nyt olen siivonnut vielä illalla karsinat uudestaan ja ruokkinut tammat ja hetken päästä saunaan. Toivottavasti hyvä vire jatkuu vielä huomenna, on ollut niin mukavia päiviä että näitä soisi kyllä lisää!

torstai 27. syyskuuta 2012

Sataa sataa ropisee

Otsikkokin sen kertoo, täällä sataa kaatamalla! Heräsin aamulla ennen kuutta ja reippaana tyttönä kissat ruokittuani siirryin hoitamaan pikkueläimet. Hetken ihmettelin missä mahtaa olla mustista gerbiiliveljeksistä neljäs tyyppi ja kääntelin pesämökitkin ympäri. Yhtäkkiä huomasin purujen alta pilkottavan pienen jalan ja sieltähän se löytyi, valitettavasti hengettömänä :( Olisikohan sydänkohtaus, sillä en ollut tuntenut siinä minkäänlaisia kasvaimia ja ulkoisia vaurioitakaan ei ollut. Eihän siinä muu auttanut kuin kerätä se sieltä pois ja siivota terraario ennen töihin lähtöä.
Päivä meni kuitenkin oikein rattoisasti ja reippaasti ja kotiin saavuttuani heitin tammoille päiväheinät ja lähdin sen jälkeen sisälle hoitamaan vielä muutaman työsähköpostin.



Ainiin, en ehtinyt aiemmin kertoakaan että Lirikan kömpelys otti ja liukastui viime perjantaina tarhassa ja oli täysin jalaton kaksi päivää. Ensin olin ihan kauhuissani että nyt sattui pahemmin mutta onneksi vaiva näytti paikallistuvan vain lavan alueen lihakseen. Tietenkään lihasvammat eivät ole leikin asia nekään, mutta parempi niin päin kuin jalka poikki. Lirika oli karsinalevossa neljä päivää, jätin siltä kaikki rehut pois, annettiin kipulääkekuuri ja kylmättiin jalkaa aamuin illoin. Neljäntenä päivänä se olikin niin virtaa täynnä että hyvä jos ei karsinasta karannut! Käytin sitä kävelemässä ja annoin sen kulkea kentällä vapaana ja siellähän vanha rouva intoutui revittelemään ihan kunnolla, hyvä ettei meihin katsojiin takakavioilla osunut! Luulen ja toivon että vamma ei ollut niin vakava kuin aluksi pelättiin.



Tiistaina kävi myös eläinlääkäri raspaamassa molemmilta hampaat. Lirikahan ei taaskaan hyväksynyt toimenpidettä muuta kuin vahvasti rauhoitettuna. Kyllä siinä eläinlääkäriäkin hetken päästä jo hieman hymyilytti, noin vanha ja silti noin temperamenttinen ja luonteikas! Kovasti se sai kehuja hampaistaan, kuulemma erinomaiset ikäisekseen mikä oli oikein hienoa kuulla. Ponilla ei ollut juuri mitään sanomista hampaissaan kun taas Lirikalla oli muutama piikki vasemmalla niin kuin epäiltiinkin. Puolen vuoden päästä sitten uusi tarkistus!



Nyt ollaan oltu ihan kävelytyskuurilla molempien kanssa, mennään puolen kilometrin matka mummolaan laitumelle, oma tarha on sen verran mutavellinä ettei sinne viitsi laittaa. Tänäänkin päiväheinien jälkeen köpsyteltiin laitsalle pariksi tunniksi, itse kahvittelin anoppilassa ja treenasin koirien kanssa tokoa ja hauskaa oli!

Nyt olisi vielä iltaruokinta ja sen jälkeen pitääkin melkein kömpiä nukkumaan, huomenna on näet aamuvuoro, seitsemäksi pitäísi olla jo reippaana töissä.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ihana vapaa

Tänään heräsin ihanaan tunteeseen: vapaapäivä! Kävin kaikessa rauhassa ruokkimassa tammat ja menin sitten takaisin lämpimään sänkyyn köllöttelemään ja lukemaan. Puoli yhdentoista maissa kiskaisin ratsastushousut jalkaan ja lähdin takaisin talliin laittelemaan Lirikaa valmiiksi ratsastusta varten. Otin sen käytävälle ja samalla kun harjailimme se näki mitä satulahuoneen ja autotallin puolella tapahtui. Hetken mielijohteesta päätin letittää sen harjan ja tuolilla taituroidessani Lirika töykki vähän väliä ja vaati halauksia ja rapsutuksia. Oli tainnut halipula iskeä kun koko viikkona ei ole ehtinyt kunnolla sen kanssa olla.




Viimein se oli valmis ratsastusta varten ja lähdimme kohti kenttää. Se oli alusta saakka energisen oloinen ja kentälle päästyämme otin sen heti raviin ja pyysin liikkumaan kunnolla eteen. Se vastasi mukavasti ja teimme paljon isoja ympyröitä, avoja ja sitten laukkatyöskentelyä. Teimme laajaa kahdeksikkoa ja ylitimme keskihalkaisijalla puomin joka (tietysti!) piti joka kerta hypätä. Lopuksi harjoittelimme diagonaalilla vaihtoja ja lopuksi Lirika intoutui vaihdosta niin paljon että riistäytyi käsistä, teki vaihdon omahtoisesti ja teki perään kuuden pukin sarjan :) Ei siinä voinut kun nauraa, mummeli innostui tosissaan! Lopuksi se ravasi isoa ja tahdikasta raviaan ja olin todella tyytyväinen!



Ratsastuksen jälkeen harjasin ponin ja se sai seikkailla hieman irti tallissa ja satulahuoneessa. Se tutki kaikkea mahdollista kunnes löysi kaurasäkin jolloin se oli pakko viedä takaisin karsinaan. Tammat jäivät syömään sisälle kun lähdin käymään kylällä asioilla. Hain Ylitornion Lakkapäältä purua ja sen jälkeen menin käymään kotikotona.








Iltapäivällä tytöt pääsivät tarhaan syömään päiväruokia ja itse olen pessyt pyykkiä ja siivoillut kämppää. Nyt pitäisi lähteä iltatalliin ja sen jälkeen olisikin telkkarin edessä rentoutumista, huomenna on nimittäin aikainen nousu Pellon koiranäyttelyyn jonne olen lupautunut handleriksi, saas nähdä minkälainen katastrofi siitä seuraa!