Puhutaanpas ensin ratsastus-urheilusta. Minulle oli Lirikan ostaessani alusta asti selvää että me tähtäämme kisoihin. Miksi, sitä en silloin sen suuremmin ajatellut. Nyt kun pohdin tätä jälkeenpäin, huomaan että tarvitsen kiintopisteen ja tavoitteen mitä kohti pyrin. Jonkun joka innoittaa ja saa yrittämään päivästä toiseen uudestaan vaikka on aikoja jolloin mikään ei onnistu. Kun tietää mitä kohti edetään sitä vaatii itseltään asioita aivan eri tavalla. Ei riitä että pohkeenväistö meni sinnepäin, sillä sitä tietää että se ei kisoissa riitäkään. Hiotaan siirtymiset viimeisen päälle sujuviksi ja pehmeiksi, niistä napsitaan paljon pisteitä kotiin. Ratsastetaan kulmat joka harjoituksessa kunnolla sekä huolehditaan että ratsastusradan tiet tehdään oikeissa pisteissä.
Kun ratsastajalla on päämäärä johon määrätietoisesti pyrkii, sitä huomaa yhtäkkiä ratsastavansa huolellisemmin, enemmän ajatuksen kanssa ja mikä tästä seuraa? Hyvin ja oikein liikkuva hevonen jonka kanssa on mukava harrastaa. Vaikka itse kisoihin ei koskaan pääsisikään on jo yhteinen matka harjoitusten läpi vaivan arvoista.
Koiraurheilussa pätee aika lailla samat kohdat kuin ratsastuksessakin, ainakin omalla kohdallani. Kun päätin alkaa harrastamaan agilityä oli itsestään selvä että alamme kisata. Tiesin että tie on pitkä ja sinne ei helpolla päästä, etenkään karhukoiran viettien kanssa, mutta koska olin päättänyt että kisataan niin sitten tehdään kahta kovemmin töitä!
Lainaus syyskuulta 2013
"Ensimmäiset harjoituskerrat menivät täysin penkin alle ja ajattelin ettei Reinosta eikä minusta taida olla tähän lajiin. Reino juoksi kentällä täysin holtittomasti ja nuuskutteli, yritti nostaa jalkaa vähäs mihinkin ja esteet eivät olisi sitä vähempää voineet kiinnostaa. Silloin kun hirveällä työllä sain sen kiinnittämään minuun sen verran huomiota että pääsimme kokeilemaan yksinkertaisia ohjausliikkeitä, sekosin itse askelissa ja viuh, koira olikin jo kadonnut paikalta. Kuinka tyhmältä tuntui huutaa kimeällä äänellä, juostaa ja huitoa ja suurinpiirtein heitellä kärrynpyöriä ja koira ei edes vilkaise sinuun. Erään erityisen kamalan treenikerran jälkeen olin valmis lyömään hanskat tiskiin kunnes pidin itselleni puhuttelun. Onko mikään mitä olen tähän mennessä halunnut tullut tuosta vain sormia napsauttamalla? Olinko tosiaan ollut niin sinisilmäinen että kuvittelin osaavani kaiken tuosta vain? Tai no ainakin parin kerran jälkeen? Siinä sitten sisuunnuin ja päätin että vaikka minulla ei varsinaisesti agilitykenttien "normirotuinen" koira ollutkaan, en antaisi sen haitata tahtia. Itseasiassa halusin näyttää kaikille että Reinosta tulee parempi kuin muista ja se vielä yllättää muut."
Niinpä niin, tänä päivänä kisaamme ykkösissä eli toki vielä alokasluokassa mutta kisataan kuitenkin. Olemme lähes joka viikko käyneet Pellossa harjoituksissa, ilmoittautuneet karmeassa jännityksessä itsemme ensimmäisiin möllikisoihin ja koko ajan katse suunnattuna eteenpäin ja seuraaviin tavoitteisiin. Tuntuu että jos en olisi asettanut omaa rimaa korkealle, olisi kisainnostus tai vaikka koko harrastus saattanut loppua, sillä Reino ei ole helppo koira ja itse en ole erityisen pitkäjännitteinen.
Summa summarum, tavoite jossa oikeasti mitataan osaamista ja yhteistyötä saa treenitkin muuttumaan laadukkaammiksi. Sitä haastaa itseään yhä parempiin suorituksiin ja kun onnistuu, sitä innostuu ja taas toisinpäin. Näin ainakin meillä!
Mitä mieltä te rakkaat lukijat olette kisaamisesta ja tavoitteiden asettamisesta? Kertokaa omia kokemuksianne ja konsteja, olisi mukava kuulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti