Elämäni hevoset

Facebookissa kiertänyt haaste sai minutkin ajattelemaan jo menetettyjä ja vielä elämässä mukana olevia karvaturpia, kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä, ratsastajana sekä hevosenkäsittelijänä. Kaikilla niillä on ollut jotain annettavaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämässäni on ollut paljon hevosia, mutta nämä jotka nostan tähän kirjoitukseen ovat vaikuttaneet kaikista eniten.

1. Grey Mister Y

Muistan kun tallille saapui uusi yksityishevonen, kimo angloarabi Grey. Se tuli mukaan tunneille ja alkuhuumassa kaikki halusivat ratsastaa sillä, mutta into loppui pian kun ruuna paiskoi tuntilaisia kentälle tasaiseen tahtiin. Loppujen lopuksi se jäi pelkästään omistajansa käyttöön ja jossain vaiheessa hänkään ei halunnut sillä enää mennä. En muista miten ihmeessä päädyin koko hevosta hoitamaan, olin silloin kymmenen vuotias pikkunassikka jolta ilmeisesti kysyttiin haluanko hoitohevosen? Jestas, kaikki unelmat kävivät toteen, viimeinkin ihan oma hoitohevonen! Silloin ei paljoa kiinnostanut se että ruuna oli kamala ratsastettava, olisin varmaan ilosta pomppien hoitanut vaikka kolmipäistä ja yksijalkaista hevosta.

Alku oli kivikkoista kuten kuvitella saattaa. En edes muista kuinka monta kertaa tipuin, mutta loppujen lopuksi hevonen hyväksyi minut ratsastajakseen. Olin pienikokoinen, hyvä että jalat ylsivät satulansiiven alapuolelle mutta se ei menoa haitannut. Maastoonkin toki piti päästä, mutta nämä yritelmät tahtoivat kariutua joka kerta kun hevonen löi jarrut pohjaan. Päättäväisenä tyttönä en sitä tietystikään voinut hyväksyä ja aikamme tapeltuamme ruuna peruutti lehmien sähköaitaan pahki. Siitä seurasi elämäni kamalin pukkikohtaus josta en ihme kyllä tippunut. Tämän jälkeen mentiin haluamaani suuntaan ja olin oikein ylpeä itsestäni.

Greyllä oli myös todella inhottava tapa ryöstää taluttaessa ja itsekin opin kantapään kautta että hanskat on aika hyvä keksintö hevosta taluttaessa. Aluksi sillä käytettiin aina ketjua turvan ympärillä mutta sitkeällä harjoittelulla saatoin taluttaa sitä pelkästään päitsistä kesälaitumelta talliin. Kesän sitä hoidin ja ratsastin ja pidin kuin omaa kunnes tuli todellisuus vastaan: ei kukaan maksa hevosen kuluja ja pidä sitä pelkästään hoitajaa varten. Greytä yritettiin myydä useaan otteeseen, mutta ei sitä kukaan huolinut. Loppujen lopuksi se päätyi teuraaksi ja itkin sitä pitkään. Sain pienen maistiaisen mitä olisi omistaa hevonen, kaikkine vaikeuksineen ja onnistumisineen.

2. Mira III

Mira ostettiin meille Lirikan seuraneidiksi jolla oli tarkoitus myös ajaa. Neiti oli erittäin lahjakas raviponi, ja suurin odotuksin toin sen talliin. Kuten ilmeisesti kaikkien hevosteni kanssa, alku ei tämänkään kaverin kanssa ollut helppo. Se oli älyttömän läheisriippuvainen Lirikasta, ei puhettakaan että sen olisi voinut jättää tarhaan edes siksi aikaa kun toisen hevosen vei sisälle, aidoista tultiin läpi joka kerta. Kun Lirika lähti lenkille, jäi poni seisomaan takajaloillaan karsinaan ja hirnumaan sydäntäsärkevästi perään. Se ei aina halunnut antaa kiinni tarhasta ja se osoitti mieltään yrittämällä tulla korvat luimussa päälle. Tämä kaamea tapa saatiin kitkettyä onneksi välittömästi ja siihen loppui sen uhittelut ihmistä kohtaan.

Mira inhosi ratsastusta joten se puoli jäi vähemmälle. Ajaessakin se aluksi halusi kääntyä vain kotiin ja se osasi kyllä paljon temppuja jolla se yritti karistaa minua kärryiltä. Kamalin kokemus mihin jouduttiin oli ehdottomasti rekkaonnettomuus. Eräänä aurinkoisena lauantai-aamuna lähdimme ajamaan ja vastaan ajoi iso rekka. Katsoin jo kaukaa että aika lujaa tullaan ja poni alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä. Huidoin kuskille molemmilla käsillä että hidastaa, ilman tulosta. Tie oli kapea ja kun rekka vain lähestyi edelleen lujaa, poni hyppäsi pystyyn ja kääntyi takajaloillaan ympäri keskelle tietä. Aina sanotaan että onnettomuustilanteissa kaikki tapahtuu kuin hidastettuna ja se pitää kyllä paikkansa. Näin kuinka rekan keula lähestyi ja Mira seisoi takajaloillaan. Ehdin nähdä kuskin ilmeen ja ajattelin että nyt me kuollaan. Kuin ihmeen kaupalla kuski sai väistettyä sen verran että alle emme jääneet, mutta ponin kavio tarttui kyydissä olleisiin tukkeihin ja nykäisi meidät tulosuuntaan. Onneksi kavio lipsahti puiden välistä irti ja rekka jatkoi matkaansa pysähtymättä. Poni oli aivan shokissa, samoin minä. Onneksi mukana ollut Karolina soitti heti Jonille kotiin joka tuli trailerin kanssa meitä hakemaan. Reissun saldo oli kavioluunmurtuma, järkytys, shokki, oikeudenkäynti ja ikuinen pelko rekkoja kohtaan.


Mira opetti käsittelemään pieniä mutta sitäkin hankalampia poneja ja ymmärtämään niiden pientä kieroutunutta sielua.

3. Lirika

Olen jo moneen otteeseen Lirikan ja minun tarinan kertonut, mutta tässä pieni kertaus. Tutustuin tammaan sattumalta kun menin kysymään tallipaikkaa mahdolliselle vuokrahevoselle Buckmannin tallilta. Tuulan kanssa juteltuani päädyin katsomaan laitumelle Lirikaa, isoa latvialaista tammaa joka oli palailemassa mammalomilta takaisin ratsun hommiin. Päädyin vuokraamaan tuota kaunisilmeistä lempeää tammaa ja sen kanssa opin aivan valtavasti. Tuulan ohjauksessa ratsastin viikottain, joskus jopa useamman kerran viikossa ja loppukesästä päädyin viimein siihen luonnolliseen ratkaisuun mikä oli muhinut jossain alitajunnassa jo pitkään: nyt on aika omalle hevoselle. Teimme kaupat tammasta ja elämä jatkui samalla mallilla, Tuulan tallilla oli hyvä olla. Harjoittelimme hyppäämistä, toisin sanoen minä harjoittelin ja Lirika haukotteli esteiden pienuutta tylsistyksissään. Nuo pari vuotta ovat muokanneet minua eniten hevosenkäsittelijänä ja ratsastajana, sain hyvää oppia ruokinnasta, ratsastuksesta ja kaikesta mahdollisesta. Lisäksi sain myös hyviä ystäviä jotka ovat edelleen elämässäni mukana.

Ostettuamme talon Kainuunkylästä päädyimme ratkaisuun että rakennamme oman tallin. Naapurin kiusanteon vuoksi Lirikan muutto meille hidastui paljon, mikä ei näin jälkikäteen harmita sillä aivan alussa en olisi varmaan ollut valmis vielä ottamaan hevosta kotiin. Alku kotona oli aivan kauheaa, Lirika jännitti ja stressasi kaikkea ja minua pelotti ratsastaa sitä. Viimein sitkeällä totuttelulla uuteen paikkaan pääsimme oikeasti nauttimaan siitä että lähdimme yhdessä maastoon tai treenasimme kentällä. Lirika oli erittäin herkkä mahastaan ja se oireili kaiken stressin sen kautta. Opin mitä on hoitaa ähkyistä hevosta, kuinka tarkkaan pitää ruokinta ja rutiinit suunnitella. Tulin huomaamaan mitä on taluttaa hevosta keskellä yötä pitkin pihaa ja rukoilla että sen tila paranee. Kuinka kamalaa oli odottaa eläinlääkäriä joka saapui usean sadan kilometrin päästä, kuinka kylmä oli nukkua heinäpaalien päällä toppaloimeen kääriytyneenä ja vahtia sairasta hevosta.

Vastapainoksi kaikelle tälle oli niitä hienojakin hetkiä: kuinka ihanaa oli kiivetä Huitaperin vaaran loputtomia rinteitä, kävellä rauhallisesti kylän pyörätietä kentälle ja treenata koulua. Ihanaa oli pulahtaa myös Torniojokeen uimaan ja Lirikan pelkurikin oppi siitä viimein nauttimaan. Loppuaika meillä oli hyvin rauhallista, tajusin viimeinkin että se mitä tamma tarvitsi viimeisenä vuotenaan oli lepo, rauha ja stressitön elämä yhdessä ponikaverinsa kanssa. Lirika lähti viime huhtikuussa taivaslaitumille ympärillään sille kaikista rakkaimmat ihmiset. Mulla ei oikeastaan ole ikävä niitä yhteisiä aikoja, sillä niihin mahtui liian paljon pelkoa ja stressiä, mutta itse hevosta kaipaan välistä aivan mielettömästi. Se oli kerrassaan älyttömän lempeä tamma, pitkiä hetkiä olimme päät vastakkain ja silloin tunsin sellaista yhteyttä hevoseen mitä ei ole aikasemmin eikä sen jälkeen tapahtunut. Lirikan merkitys elämääni oli ja on edelleen valtava, se opetti lukemaan pieniä merkkejä hevosen kivusta ja sitä kuinka tärkeä ihmisen osa on niiden elämässä, niin hyvässä kuin pahassa.