Hepoilua

Pitkästä aikaa on ollut bloggausinto hieman hukassa, mutta nyt on ehtinyt tapahtua niin mahdottomasti että somempi kirjoittaa nyt vähän välikuulumisia.

Hevoshommissa on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä! Oona pyysi eräänä päivänä minua ratsastamaan Pablolla ja aikoi pitää minulle tunnin, kuulemma jotain minun mukavuusalueen ulkopuolelta. Kuulosti tarpeeksi mielenkiintoiselta ja iloisin mielin lähdin tallille. Yllätyksekseni Pablolla oli selässään estesatula ja siinä samassa epäilykseni heräsivät, mitä ihmettä?! Luojan kiitos Oona oli suunnitellut vain puomitunnin, ihan vielä en olisi esteisiin uskaltanut tämän kaverin kanssa tutustuakaan. Aloitin lämmittelemällä ja Oona oli suurena apuna kun tuntui että hevonen alkoi painaa ohjalle ja oli hankalan oloinen. Sain hyviä vinkkejä mm. laukkatyöskentelyyn ja omaan istuntaani ja homma alkoi sujua jo aika mukavasti. Aloitimme ensin ravipuomeilla jotka ovat minullekin aika tuttua juttua ja ne menivät aika kivasti. Jossain vaiheessa siirryimme laukkapuomeille ja jostain syystä minua alkoi jännittää ihan älyttömästi. Keräilin itseäni hetken ja kun olin menossa puomeille ensimmäistä kertaa Oona tuumaa että hmm.. en ole ihan varma noista väleistä... APUA! Ei ne ihan priimat olleetkaan ja Pablo hyppäsi niille kuin esteille konsanaan! Meikäläisen silmät rävähtivät varmaan teelautasen kokoisiksi ja onnistuin roikkumaan kyydissä jotenkin, onneksi! Oona korjasi hieman välejä ja kokeilimme uudestaan, tällä kertaa paremmalla menestyksellä.

Pablo, kuva lainattu Oonalta

Laukkapuomien jälkeen teimme kahdella puomilla suhteutettuja välejä joissa minun piti ratsastaa tietyllä määrällä laukka-askelia niiden väli. Milloin piti lisätä ja milloin lyhentää, vide että oli niin siistiä ja hauskaa. Oona oli mainio opettaja, kyllä huomaa että kokemusta estetunneista on valtavasti! Tunnin jälkeen olin niin rättipuhkipoikki väsynyt kuin vain voi olla, mutta myös tosi iloinen. Ehkä vielä joskus uskallan jotain pieniä esteitäkin kokeilla, Pablokin alkaa tuntua tutummalta ja oikein kivalta.

Kuten taisin jossain vaiheessa mainita, olin ilmoittautunut Antilla Hirvaan koulukisoihin helppo D ja helppo C-ohjelmiin. Kisat olivat nyt viime lauantaina ja lähdimme sinne yhdessä Oonan, Kristan, Marketan ja "pikkuisten" eli Aukun ja Lauran kanssa. Traikku jonka saimme lainaan oli kieltämättä melkoisen pieni kahdelle hevoselle ja Antti olikin lintassa toisella puolella kuin silli purkissa mutta se ei siitä näyttänyt paljon perustavan :) Perille pääsimme kunnialla ja olin niin onnekas että mullehan putsattiin satula, varustettiin hevonen, itse ei tarvinnut kuin kiikkua kyytiin vain ja ratsastaa, oli meillä vain hyvä tiimi mukana!

Hevostytöt :)

Pahaksi onneksi huomasin kesken kypärän laiton että pannahinen, miksi ihmeessä tämä ei mene kiinni? No, oliko ihme, Reino oli perhana saanut sen kynsiinsä ja purrut lukon käyttökelvottomaksi! Siinä sitten hysteerisenä hihitettiin mutta onneksi Oonalta sai hyvän kypärän lainaan. Verkkaan lähdin hyvillä mielin ja Antti oli oikein fiksusti, ei turhaa pelännyt vierasta paikkaa saati maneesia. Hieman jännittynyt se kieltämättä oli, mutta ei hälyttävissä määrin. Jännitin kauheasti että miten osaan istua sen harjoitusravissa, se kun ei ole koskaan ollut vahvin puoleni. Himmailin hieman ravissa ja annoin sen mennä melko rauhallista (lue: kauheaa köpöttelyravia) joten siinä pystyin istumaan jo ihan ok.

Antti rentoutui jo niin paljon että se ei juurikaan peitsiä tarjonnut ja oli oikein rauhallinen myös päänsä kanssa. Meidän vuorollamme se ravasi kauniisti keskihalkaisijan ja pysähtyi kauniisti. Alku oli aika kamalan tuntoista ravia, mutta pikkuhiljaa se siitä rentoutui ja kun itse uskalsin laittaa kintut kiinni kylkiin ja RATSASTAA alkoi homma sujua loppua kohti jo hieman paremmin. PAITSI että.. kun oli aika pysähtyä ja tehdä peruutus tuomarin pöydän kohdalla, päätti Antti että en varmana pysähdy suoraan. Noh, okei, ajattelin että tehdään siitä nyt sitten kuitenkin se peruutus. Joo, peruuttihan se, mutta se ei sitten lopettanutkaan peruutusta! Hitsit, jouduin oikeasti aika napakasti pyytämään sitä eteen niin sehän teki bravuurinsa ja hyppäsi pienesti pystyyn :) Tuomari varmaan ajatteli että ei riemulla rajaa kun on päästään vajaa, ratsastaja nimittäin hihitti kuin viimeistä päivää!

Selvisimme kuitenkin ohjelman aika kivasti läpi, täytyy kuitenkin muistaa että en ole ratsastanut viimeiseen kuukauteen kertaakaan ko. hevosella. Ja jos vertaa viime vuoteen niin huomaa kehitystä on tapahtunut, silloin Antti oli täysin kuuro pohkeelle ja ei suostunut edes päätään laskemaan. Loppujen lopuksi saimme prosenteiksi huimat 55% joka oli paljon paremmin kuin olisin IKINÄ uskonut! Hieno Mantti!

Antti <3

Mitenniin lysähdän aina käynnissä?!

Seuraavana olikin helppo C-luokka jonka arvelin kuitenkin olevan meille hieman liian vaikea. Vaikka Antti yleensä nostaakin laukat asiallisesti niin nyt emme kuitenkaan olleet päässeet laukkaa työstämään aikoihin pohjien ollessa liian liukkaat tai kovat. Pahoin aavistuksin lähdin radalle ja harmillisesti Antti oli todella paljon jännittyneempi kuin aikaisemmalla radalla. Se peitsasi ja stressasi kauheasti ja tietäähän sen että paskasta ravista ei todellakaan saa hyvää laukkaa. Tässä tapauksessa ei laukkaa ollenkaan ja jos se siihen erehtyi, niin se oli väärä laukka. Se sähelsi ja söhelsi niin että saimme yleisössäkin aikaan spontaanin naurunremakan, mission accomplished :) Se oli riepu-raukka aivan hämillään, joten pysäytin sen, rauhoittelin ja teimme laukkatehtävät ravissa ihan suosiolla. Tämä rata ei yllätys yllätys mennyt hyväksytysti läpi mutta ainakin meillä oli ihan hauskaa kaikesta huolimatta.

Eilen pidimme Mellajärvessä taas vaihteeksi tunnit. Kentän pohja oli sikakova joten päätimme kaikkien turvallisuuden vuoksi pitäytyä käyntityöskentelyssä. Hullua kyllä, mutta suurimman osan kanssa saimme enemmän aikaan kuin pariin edelliseen tuntiin yhteensä. Jokainen joutui ratsastamaan joka ainoan askeleen ajatuksen kanssa ja hevoset menivät todella hyvin.

Ja näin meillä tunnilla, mites teillä ;)

Tänään kävimme Kristan kanssa maastoreissulla ja kerrankin minua ei jännittänyt etukäteen yhtään vaikka edelleenkin mulla on pienimuotoinen maastoilukammo. Alku meni oikein hyvin, molemmilla hevosilla oli lännenkamat päällä (minun eka kerta muuten lännensatulalla!) ja olihan se hieno kokemus. Reitti oli todella epätasainen, mutta hevoset ovat aika varmajalkaisia ja menimme tietysti vain käyntiä. Kaikki oli oikein mukavaa ja turvallista siihen asti että edessä oli oja, jossa oli puita joista törrötti kamalia oksia ja pohja oli edelleen liukas ja hankala. Minun silmin tämä näytti kaamealta rotkolta ja vaaran paikalta. Krista vain tyyneesti totesi että Antti on mennyt siitä ennenkin, ei muuta ko menoksi vain. Huija ko minua pelotti ja Antti huomasi sen välittömästi ja kävi epävarmaksi. Se pyörsi ojalta poispäin, mutta Krista sanoi vain että ota satulan nupista kiinni vain ja käske menemään. Pienen kauhunkiljaisun ja kouristuksenomaisen satulaan tarrauksen jälkeen pääsimme yli ja hitto että mulla tärisi jalat vissiin kilometrin sen jälkeen! Mutta uskalsin pentele.

Kävimme kahdeksan kilometrin lenkin josta viimeinen kilometri maantien laitaa. Siinäkin hieman jänskätti, mutta hengissä pääsimme kotiin ja olin oikein ylpeä itsestäni ja tietysti Antista, on se oikea tädinkuljetin!

Paljon on tapahtunut myös koirarintamalla, mutta jätetään ne tarinoinnit seuraavaan postaukseen tai tämä venyy kilometrin mittaiseksi. Nyt saunaan ja nukkumaan, ollaan kuulolla!