Jännitystä kerrakseen

Olipas vaihteeksi oikein kivat aksatreenit Pellossa, Reinokin oli kuumasta ilmasta huolimatta oikein innokas tekemään. Hallilla oli samaan aikaan kokous ja ihmisiä juoksenteli edestakaisin ja Reino pysyi silti hanskassa yllättävän hyvin. Ehkä tämän viikon torstain kisoista ei tulekaan katastrofi (juu ja lehmät lentää...). Radat olivat oikein mukavia, nyt sain opeteltua jarrun joka hidastaa Reinoa hurjastakin vauhdista ja saa sen keskittymään mihin ohjaan sen seuraavaksi. Eli esimerkiksi suoralla linjalla Reiskan vauhti tahtoo kiihtyä vallan mahdottomaksi, ohjaan toisella kädellä sen seuraavalle esteelle ja samalla nostan toisen käden kämmen sitä kohti ylöspäin. Ihmeen hyvin tuo toimi, pitää vaan kunnella itseään viisaampia!

Viikonloppuna sain kunnian hoitaa Oonan Pablon joka harmillisesti oli joutunut saikkarille polvien tulehduksen vuoksi. Oli puhe että kävelytän sitä molempina päivinä puoli tuntia ja Oona ehdotti että menen maastoon kävelemään. Mulla oli sellainen pieni aavistus että tämä ei välttämättä ole niin kovin hyvä idea (taustalla karmeat Lirika-maastokokemukset) mutta ajattelin olla sen verran rohkea että lähden kokeilemaan. Lauantaina ajelin innoissani tallille ja siellä Pablo jo odottelikin aamuruokiaan. Sen mutustellessa siivosin karsinan, purkasin sen matkatavarat ja vein tarhaan vettä. Viimein pääsimme lähtemään kävelylle ja nousin selkään tallin sisäpihalla ja käänsin maastoreitille. Tai siis yritin kääntää. Pablo oli sitä mieltä että mene muija yksinäs ja kertoi hyvin selkeästi koko olemuksellaan mitä mieltä se oli minun suunnitelmista. Noh, ei muuta kuin napakka käsky eteenpäin ja pääsimme ehkä sata metriä kun se jo päätti "pelätä" tien laidassa käyskenteliä lehmiä ja rupesi tekemään täyskäännöksiä ja oli muutenkin oikea possu. Meikäläinenhän on tietysti varma että jokainen hevonen joka sikailee maastossa kiskaisee itsenäs nurin joten pelko persuksissa hyppäsin alas ja talutin hevosen ohi tästä kammottavasta paikasta ja kävin pienen lenkin maasta käsin. Pahalla tuulella soitin Oonalle että ei mennyt ihan putkeen maastoilut ja kuulemma sillä ei ole ollut mitään ongelmia lehmien suhteen. Ei muuta kuin uusi yritys ja nyt se meni oikein hienosti.

Seuraavana päivänä olin jo hieman paremmalla mielellä ratsastuksen suhteen ja päätin käydä hieman eri suunnassa. Nousin selkään ja lähdin alas tallitietä ja kaikki meni hyvin kunnes piti ylittää maantie. Siinähän se alkoi saman pelleilyn, mutta tällä kertaa päätin että en varmasti tule alas selästä ja siinä me tappelimme hyvän tovin ennen kuin sain sen tien yli. Käpsyttelimme nätisti hiekkatietä pitkin ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta liian aikasin. Kun kerhon hevosten aitaus jäi taakse ja yksi niistä päätti hirnua että älä vain polle lähde kauemmas niin siitäkös riemu repesi! Vielä kun kaksi ponia tulla jytisti aidalle kiitolaukkaa niin Pablo oli kuin lentoon lähdössä ja muutampi reippaan puoleinen laukka-askel tuli mentyä. Jestas, kun olin saanut sen viisi askelta sinne suuntaan mihin halusin, päätin että nyt riittää ja käännyin takaisin tallille. Ei riitä mulla hermot tällaiseen, etenkin kun kyseessä ei ole oma hevonen niin vastuukysymyksetkin on otettava huomioon. Siinä takajaloilla taiteillessa se saattaa kaatua, katkaista jalkansa tai mitä hyvänsä enkä minäkään sen paremmin halua itseäni loukata. Kyllä oli tosi paska fiilis, ensinnäkin koska hetkittäin pelotti niin perkeleesti ja se etten kerta kaikkiaan saanut sitä hevosta liikkumaan.

Turhapa tuota on sen kummemmin surkutella, traumat ovat ja pysyvät ja tuollaise testaajan kanssa ne eivät ainakaan helpota. Antti on ehkä mulle kuitenkin paras maastokaveri tällä hetkellä, turvallinen ja luotettava joka luotsaa pelosta tärisevän täti-ratsastajan varmasti ja vakaasti maastoreissun läpi. Muuten on kyllä tosi ihana mennä Pablolla, mutta taidamme tästä eteenpäin jatkaa turvallisesti aitojen sisäpuolella!