Vastoinkäymisistä pettymyksiin

Nyt vituttaa ja rankasti. Päivä töissä meni niin ja näin, en jaksanut olla kyllä mitenkään erityisen ahkera ja reipas, mahaan sattui ja otti aivoon. Kotiin päästyäni sain itseni ihan mukavaan fiilikseen, päätin jopa että lähden ratsastamaan. Soitin Maijalle Ouluun että miten kannattaisi nyt liikuttaa kun taukoa on ollut pitkään ja  päätimme meidän vakiomaastomme olevan aivan hyvä kunhan kävelytän usein ja en päästä oikein puuskuttamaan ja väsymään. Iloisissa tunnelmissa laitoin tamman valmiiksi ja käänsin vakioreitillemme. Ehdimme jotain puoli kilometriä kävellä kun Lirika veti liinat kiinni silmät päässä pyörien (sanalla sanoen se näytti harvinaisen tyhmältä, se on sellainen hevonen jolle tuollainen pöljä konstailu ei sovi alkuunkaan). Se kääntyi kotiin sellaista vauhtia että en ehtinyt tehdä mitään, mutta kotiristeyksessä nappasin viimein kunnolla kiinni ja käänsin sen takaisin. Mentiiin kohti pelottavia pyöröpaaluja varmaan viisi kertaa kunnes häpeäkseni luovutin ja menin toiseen suuntaan, alkoi touhu mennä vaihteeksi niin vaaralliseksi ettei tosikaan.

Kotiin jouduttiin kuitenkin tulemaan ne pelottavat paalit ohi ja se oli ihan pörheänä ja tohkeissaan. Paine kotiin oli kuitenkin niin suuri että ohi oli pakko mennä. Ajattelin että no niin, nyt kokeillaan mennä myös toisesta suunnasta. Ei hemmetti, se pyöri kuin hyrrä ja lopuksi se heittäytyi voimalla valtatien viereiseen ojaan ja luojan kiitos hyppäsin ajoissa kyydistä pois-olisi voinut käydä pahasti. Kivat vaihtoehdot: joko mennään autojen alle, tai kaadutaan nurin niskoin pitkin ojaa, terve vaan. Kävelytin sen sitten maasta käsin muutaman kerran ohi paalien, kävimme myös niiden vieressä ja taas päätin että ei muuta kuin selkään ja uudestaan. Lirika meni oikein kivasti ja rennosti, kunnes se näki pilkahduksen paalista ja nosti ravin. Ajattelin että kiva, mennään vaikka vauhdilla ohi kunhan mennään. Sehän perkele vetasi liinat kiinni niin että kirskunta kuului kavioista ja sitten se veti satakasikymppiset ja mikään mahti maailmassa ei rouvaa saanut menemään selästä käsin niitä saakelin paaleja ohi. Mentiin sitten kävellen ne vielä kertaalleen ohi ja sitten päätin että pidä perkele tunkkisi ja ole siellä laitumella kanttura, otti niin rankasti päähän. Kertaakaan aikaisemmin en ole luovuttanut, mutta nyt tuntui todella siltä että joko halvaannun tai henki lähtee ihan oikeasti jos jatkan tuon elukan kanssa yhtään pidemmälle.

Mitä sanoinkaan pari postausta aiemmin tuosta, että ratsastus ei taida olla mulle se sopivin laji?! En vain jaksa enää mokomaa paskaa, oishan sen hevosen varmaan joku taitavampi ja rohkeampi saanut hanskaan, mutta mulla ei riitä rohkeus eikä kiinnostus ruveta itseäni sen kanssa telomaan, olkoot saakeli. Se siitä rennosta lenkistä sitten.

Jos jotain hyvää tähän päivään pitää sanoa, niin sain ihan yllättäen ihanilta työkavreiltani Jonilta ja Tomilta synttärilahjaksi Niiskuneiti-mukin ja jonkun ihme oluen :) Pitänee vissiin hörpsästä se pahimpaan ärsytykseen tänään! Mahtavaa että muistivat!

Koirat olivat kuitenkin ihan asiallisia tänään, koulutukset sujui hyvin ja molemmat oli muuten vain sulosia nasseja! Kaiken hyvän päälle meidän hyvät naapurit tulee viimeinkin takaisin, tässähän on ehtinyt tulla jo ikävä!

Ehkäpä piristyn huomiseksi ja tästä eteenpäin ratsastan tuota muulia vain kentällä :)