Itsetuntoa etsimässä

Tänään oli taas päivä jolloin tuli pohdittua elämää ja asioita monelta kantilta. Aamulla sain itselleni äärimmäisen hyvän fiiliksen ja päätin että ja hittojakos, olen tyytyväinen itseeni virheistäni huolimatta ja jos en muille kelpaa niin sille ei voi yhtään mitään. Päätin ottaa kritiikin, jota aika ajoin saan, pystypäin ja anteeksi pyytelemättä. Olen yritteliäs, ahkera ja ystävällinen ihminen mutta en ole valmis antamaan ihmisten kävellä ylitseni tai kohdella minua epäreilusti. En ole myöskään valmis katselemaan sivusta muiden paskaa kohtelua ja uskallan sanoa sen myös ääneen. Aina tästä ei seuraa hyvää, mutta se on piirre jota en itsessäni halua koskaan muuttaa. Se on jotain mikä tekee minusta suoraselkäisen ja rohkean ihmisen, asia joka on monelle meistä vaikea: olisi helpompaa katsoa toiseen suuntaan eikä saattaa itseään hankaluuksiin toisten vuoksi. Aina peruskoulusta lähtien olen puolustanut koulukiusattuja ja myöhemmin aikuisiällä myös työkavereitteni oikeuksia. Tästäkin syystä olen vuosien mittaan saanut paljon kuraa niskaan, myös niiltä ihmisiltä joita olen yrittänyt auttaa.

Temperamenttini on suuri voimavara, mutta myös kirous. Se on saattanut minut moneen pulaan, mutta oikein valjastettuna se on eteenpäin ajava voima lähes kaikessa. Etenkin nuorempana minulla kuohahti monesti hieman yli, sanoin asioita mitä kaduin jälkeenpäin ja maailmankuvani oli liiankin mustavalkoinen. Nyt hieman vanhempana olen tasaantunut sen verran että kaikista pienimmät asiat eivät välttämättä saa minua tulistumaan, mutta edelleenkin tarpeeksi epäoikeudenmukaisesti kohdeltuna minusta saa varmasti hankalan vastuksen. Kuitenkin tuntiessani saavani arvostusta, kiitosta ja innostusta saan itsestäni irti paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella.

Tämän päivän työelämässä arvostetaan suorittamista, mitä nopeammin, enemmän ja halvemmalla, sen parempi. Ollaanko kuitenkaan valmiita tarjoamaan työntekijöille tarpeeksi kannustusta, apua ja tarvittaessa empatiaa ja joustavuutta? Muistetaanko että työntekijä on ihminen, jolla on kotona omat murheensa ja ilonsa jotka vaikuttavat jokapäiväiseen työntekoon? Huomataanko tarpeeksi ajoissa jos joku väsyy ja ei enää kykene tai jaksa? Mitä tehdään silloin kun toinen on romahtamispisteessä ja ei saa töitään ajoissa hoidettua? Huudetaanko hänelle ja vaaditaan lisää vai kysytäänkö mikä on vialla? Korvataanko hänet uudella? Itse olen vuosien varrella kokenut näistä edellisestä kaikenlaista ja jokaisesta hetkestä olen oppinut jotakin. Kannattaako itseään polttaa loppuun vai osata ottaa itselleen aikaa silloin kun se on tarpeen. Tulee tunnistaa milloin vaatimukset ovat epärealistiset eikä arvottaa itseään sen mukaan mitä jonkun toisen mielestä sinun pitää olla. Jokaisen tulee osata itse kiittää itseään hyvän ja onnistuneen suorituksen jälkeen ja katsoa peiliin nähdäkseen siellä jotain mitä itse arvostaa. Aika ajoin on hyvä myös sulkea korvansa kaiken maailman hölynpölyltä  (parhaiten tässä tepsii nyökkäillä ja hymyillä ja mielessään lauleskella "tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä" :)  ja jatkaa taas eteenpäin.

Itse kannustan ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita. Tulee myös olla tietoinen omista oikeuksistaan ja puolustaa niitä tarpeen tullen. Öykkäröidä ei tarvitse, ei edes jos vastapuoli huutaa sinulle pää punaisena. Paras on pysyä itse kohteliaana mutta jämäkkänä, silloin tietää että itse on voiton puolella.

Tämän tekstin lukeneita kehotan miettimään omia voimavarojaan, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan ja miten ne voi pitää tasapainossa menettämättä omanarvontuntoaan, saamatta burnoutia tai olematta ylimielinen ja ilkeä. Ei ole ihan helppoa.

Photo Minsku Kerttula

Maastoilua ja muuta kivaa

Tänään heräsin epämääräiseen tunteeseen: olenko myöhässä töistä vai miten ihmeessä olen nukkunut näin rauhaisasti. Syy selvisi hetken mietinnän jälkeen, mulla on ruhtinaalliset neljän päivän vapaat! Kävin toki aamulla ruokkimassa hevoset ja sitten pelailin hetken tietokoneella ja söin aamupalaa ja päätin lähteä aamuratsastukselle. Lunta tuli vaakasuorassa mutta sehän ei meitä hurjapäitä haitannut laisinkaan vaan lähdimme luontoäitiä uhmaten kohti tuttuja maastoreittejä. Viime kerrasta viisastuneena laitoin Lirikalle kanget, sitä ei meinannut saada edes pysähtymään, niin virtaisa se oli. Alkumatkasta edes kankiohjasta kiinniottaminen ei tuottanut minkäänlaista vastareaktiota, hevonen oli niin innoissaan ja menossa että olisi aivan sama olisiko suitsia päässä ollutkaan. Ravattiin pari kilometriä niin pinkeänä että jokainen askel ravisteli minua ihan tosissaan. Meidän "laukkamäessä" päästin tamman hieman irrottelemaan ja menimme todella lujaa lumen lentäessä niin kovasti silmiin että eteensä ei nähnyt! Onneksi huomasin hevosen hieman hiljentäessä Karon ja koirien tulevan vastaan ja sain juuri ja juuri Lirikan hurjan vauhdin rauhalliseen raviin. Koiraparat, molemmat olivat sydänhalvauksen partaalla kun iso hevonen jylistää kohti kauheata laukkaa!

Photo Minsku Kerttula

Kävimme Lirpan kanssa vielä kiipeilemässä ja palasimme samoja jälkiä takaisin hieman rauhoittuneempana. Nyt tamma tuli jopa kuolaintuelle ja pureskeli kuolainta vaahdon räiskyessä ryntäille. Pitkällä tiepätkällä päätin antaa sen hieman laukata, tarkoitus oli mennä hillitysti ja pyöreänä mutta Lirika oli sitä mieltä että pöh ja pah moiselle mammaroinnille, minä haluan mennä lujaa! Puoli kilometriä jaksoin sitä pidellä ja kun nousin kevyeen istuntaan se lähti kuin raketti eteenpäin! Ei siinä auttanut kuin antaa toisen juosta sydämensä kyllyydestä ja sen jälkeen ravailtiin ja venyteltiin eteen-alas. Olipas kyllä lenkki, muuta ei voi sanoa!

Kotiin tultuamme loimitin Lirikan ja kuivasin pään ja kaulan pyyhkeellä josta muori nautti täysin rinnoin, oikeastaan pidin pyyhettä paikallaan ja Lirppa hinkkasi itseään siihen autaallinen ilme naamallaan. Poni katsoi niin haikeasti meidän touhuja että päätin ottaa myös sen pienelle lenkille. Valjastin sen ja hölmistyneenä se seurasi minua pihalle ja antoi hienosti laittaa kärryt peräänsä. Kävimme ihan pienen lenkin mutta poni oli aivan riemuissaan!

Illalla kävin siivoamassa vielä karsinat ja nyt olisi elokuvaillan aika, Karo tulee meille jonkun kauhupätkän kanssa, ihanaa!

Nauttikaahan muruset ihanasta talvikelistä niin kauan kuin sitä kestää ja hevostelkaa täysin rinnoin!

Photo Minsku Kerttula

Pohdintoja

Inspiroiduin eräästä hetki sitten lukemastani keskustelusta miettimään omaa tilannettani: miten minun tallini toimisi täysihoitopaikkana muille?

Olettaen meillä olevan yksi karsinapaikka lisää voisin hyvinkin kuvitella ottavani vuokralaisen talliini. Alla lista niistä asioista mitä olisin valmis tarjoamaan ja minkälaiset säännöt meillä pätisivät.

1.) Hevoselle olisi tarjolla tilava karsina purukuivituksella, juoma-automaatilla ja suolakivellä varustettuna.

2.) Mahdollisuus kokopäivätarhaukseen. Hevonen saisi tarpeen tullen tarhata pihatarhassa aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, kesällä erillisellä kesäniityllä kellon ympäri.

3.) Ruokinta tapahtuisi neljä kertaa päivässä, heinät pikkupaaleissa olevaa kuivaheinää, illalla kivennäinen, kaura ja pellava. Tarhassa jatkuvasti vettä tarjolla.

4.) Loimitus sään mukaan: pakkasella kunnon toppaloimi, hieman lauhemmalla kevyt toppaloimi ja sateella pelkkä ulkoloimi. Kuivatusloimen vaihtomahdollisuus.

5.) Lämmin tila varusteille ja loimille sekä pesupaikka. Kenttä kilometrin päässä tallista ja erinomaiset maastot.

Siinäpä se kokonaisuudessaan olisi, minkäänlaiseen suojaruljanssiin en olisi valmis lähtemään. Normaali loimitus ja muu hoito olisi mahdollista toteuttaa, mutta muut jutut saisi joku muu kyllä hoitaa.

Laskeskelin hinnan olevan noin 300-350 euroa jotta se kattaisi kaikki kulut ja myös työstä jäisi jotain käteen.

Tällainen pieni mietintä näin perjantai-illan ratoksi, hyvää viikonloppua kaikille lukijoille!

Syysflunssa

Blääh, tarttuihan tämä hemmetin flunssa minuunkin vaikka kuinka yritin sitä vastustaa. Töissä on lähes kaikilla jonkin sortin lentsua ja keskiviikkona alkoi tuntua pientä kurkkukipua, torstaina oli jo melkoisen kurja olo. Joka tapauksessa päätin käydä ratsastamassa ja Lirika meni oikein kivasti. Itsekin alkaa päästä jo istumaan hieman paremmin ja hetkittäin tuntuu että meidän meno voisi jopa näyttää harmoniselta.

Päivä meni sitten kotihommia tehden, kävimme Jonin kanssa tyhjentämässä lantalan ja vein hevoset laiduntamaan mummolaan. Sain ihan mukavia kuvia molemmista, etenkin poni näyttää mukavalta ruskalehtien keskellä.

Illalla meillä oli ensimmäinen kerta Rally-toko kurssista Torniossa. Haimme pojat ajoissa ja lähdimme ajelemaan kohti Torniota. Kumpikin koira käyttäyi heti alusta asti oikein mallikelpoisesti, huomaa että runsaasta harjoittelusta on ollut hyötyä. Rally-toko ei ehkä ollut aivan minun juttuni, mutta yhtä kaikki, toki kurssi suoritetaan loppuun kunnialla. Tämän jälkeen alkaa sitten ihan normi toko johon näillä näkymin osallistumme. Henkilökohtaiset tavoitteeni Humun kanssa olisi hyvä näyttelymenestys, sillä se on hyvästä suvusta ja sai ensimmäisestä näyttelystään erinomaiset arvostelut. Toisena haluaisin suorittaa sen kanssa myös tokon alokasluokan kokeen, uskon että koira suoriutuu siitä hyvin, harvoin olen nähnyt noin rauhallista ja keskittymiskykyistä ajokoiraa. Maanantaina menemmekin molempien poikien kanssa Tornion kennelkerhon järjestämään näyttelyharjoitukseen jotta saisimme hyviä vinkkejä ja kokemusta jatkoa ajatellen.

Lirika on nyt vapaalla kaksi päivää, sekin oli eilen hieman räkäinen joten parempi antaa sen levätä. Huomenna ajattelin käydä sillä treenamassa puolisen tuntia jos olo antaa myöten. Nyt pitäisi ottaa rauhallisesti ja levätä mikä on minulle henkilökohtaisesti todella vaikeaa, en pysty istumaan paikallaan kovinkaan pitkään kun on tottunut lähes koko ajan olemaan liikkeellä.

Pieniä ilonaiheitakin on: olen laihtunut tasan kaksi kiloa! Aivan ihana tunne, nyt kun vielä saisi loput 11kg pois niin se olisi sitten siinä. Täytyy vain muistaa liikkua paljon ja syödä oikein, onneksi olen kyennyt vastustamaan sipsin himoani ja karkkia en ole syönyt miesmuistiin. Sitten kun olen oikein hoikka laitan tänne todistusainestona oikein kunnon teiniposekuvia :)

Lirikan päiväkirja osa 1

Heräsin aamulla varhain ja tähyilin ikkunasta missä se Laura oikein viipyy aamuruokineen. On se kumma ettei se ole vieläkään oppinut että meikämammalle pitää olla sapuska HETI turvan alla kun herään. Ehkä jos ensi kerralla hörisen vielä tuplasti kovempaa heinien jaossa voi sen paksuun kalloon takoa hieman järkeä.

Jossakin vaiheessa tuo laahusti talliin tukka pystyssä ja ei ottanut kuuleviin korviinsakaan hienovaraisia vihjailevia hörähdyksiäni pitää kiirettä. Mikään ei voita kunnon kaura-annosta ja söinkin antaumuksella ja osa ehkä saattoi tipahtaa turvastani Lauran hiuksiin. Mitäs siivoaa karsinaa samaa aikaa, oma vika! Sain myös kokeiltavaksi jotain perin kummallista: mustan rätin selkääni jonka jälkeen kummallinen lämpö levisi lihaksiini. Ensin olin hyvin hämmentynyt mutta totesin kuitenkin tämän olevan hyvä juttu ja jatkoin syömistä.

Kymmenen maissa me lähdettiin taas aamulenkille. Olipas ihan eri vetreä kävellä kun lihakset olivat sopivan lämpimät! Tepsuttelin kentälle Laura kyydissäni ja heti piti aloittaa työnteko ihan tosissaan. Yritin kovasti viestiä että olisin mieluummin halunnut kävellä ihan vain pitkin ohjin ja katsella maisemia mutta eihän tuo taaskaan mitään ymmärtänyt. Jos ihan vähän yritin lintsasta, heti tuli napaus kannuksesta kylkeen ja pakkohan se oli totella. Puolessa välissä itsekin jo innostuin, Lauran sanojen mukaan olin saanut takajalat pyllyn alle ja ryhdikkyyttä liikkeeseen. Teimme paljon laukkaharjoituksia ja niistähän meikätyttö tykkää! Saa mennä lujaa, ainakin yleensä, nyt kuitenkin oli emäntä saanut kunnianhimoisuuskohtauksen ja jouduin vähän väliä kokoamaan ja lisäämään. Vaihtoakaan en saanut diagonaalilla tehdä vaikka se on yksi suosikeistani, oli vain pakko jatkaa vastalaukkaa ja mikäs sen luonnottomampaa voi olla, kysynpä vaan?!

Hikikin ehti tulla ja kotiin kävelimme reippaasti jotta en vilustuisi. Yritin taas huijata Lauraa kun lähdettiin kentältä: kävelin muka tooosi rentona ja kiltisti kohti kotia ja sitten yhtäkkiä ihan varoittamatta syöksähdin täyteen vauhtiin ja yritin kirmata mummolaan (mielessäni hekumoin jo sokerilla mikä siellä odottaisi). Tuo perhana olikin osannut odottaa tätä ja kiskaisi minut ohjista pysähdykseen!! Ja aivan kun se ei olisi riittänyt, se kehtasi käyttää hämmennystäni hyväksi ja nappasi kannuksen kylkeen ja pakotti jatkamaan kotiin päin. Byhyy, hyvästi jää ihana sokerini.

Sain tallissa taas tuon mystisen kankaan selkääni ja nautin olostani, varsinkin kun sain vielä sitä odottamaani sokeria kiitokseksi, ehkä voin antaa anteeksi tuon edellisen. Päiväheinät olivat jo onneksi odottamassa ja silmät puoliummessa nautiskelin ja söin.

Iltapäivällä Laura tuli loimittamaan minua paksumpaan vilttiin ja pihalle mentyäni huomasin avonaisen trailen, jee, pääsen reissuun! Menin niin lujaa kyytiin että emäntä ei meinannut mukana pysyä, nimittäin sattumalta näin heinäverkon odottelevan kutsuvasti. Tunnin ajomatka päättyi entiselle kotitallilleni jossa minulle tuttuun tapaan laitettiin uudet kengät jalkaan. Käyttyäydyin omasta mielestäni oikein hienosti, ihmettelin kyllä miksi kengittäjä oli niin pahantuulisen ja hikisen näköinen, eihän minun jalka nyt mitään paina. Ja sitäpaitsi, täytyyhän sitä nyt hieman nojata kun itse väsähtää. Välistä jouduin luimistamaan tuimasti ja narskauttamaan hampaita kun naapurikarsinan nuori könsikäs yritti tehdä liian läheistä tuttavuutta. On se nyt pirskatti vie niin että vaikka en enää tämän tallin vakioasukki olekaan, minun arvovaltaista asemaa ei kukaan kyllä vie!

Kotiin päästyämme menin takaisin omaan ihanaan karsinaani ja sain iltasapuskat ja pääsin nukkumaan. Mikäs sen mukavampaa onkaan kuin oikaista itsensä oikein pitkäksi kyljelleen ja kuorsata niin että otsatukka pölisee!

Moikka murut ja muistakaa syödä kunnolla, se on kerta kaikkiaan maailman parasta hommaa!

Arjen pieniä iloja

Nyt on lähes kaksi viikkoa siitä kun hevoset "muuttivat" toiselle laitumelle ja voin kertoa että alkaa käydä raskaaksi. Töissä on ollut iltavuoroa toisen perään ja aamut menevät kiireessä jotta kaiken ehtii tehdä ajallaan. Tässäpä teille Lauran päiväohjelma vol.1.

KLO 6.30. Herätyskello soi, päätä särkee julmetusti. Ajatuksena lähteä aamuruokinnan jälkeen ratsastamaan mutta hetken kuulosteltuani totean sateen ropisevan kattoa vasten, joten päätän unohtaa moiset urheilusuoritukset ja yritän jatkaa unia. Ei onnistu, päässä jyskää liikaa. Katson hetken elokuvaa ja lähden ruokkimaan kaksi kerjäävää kissaa ja jatkan siitä talliin.

KLO 7.30. Siivoan karsinat, lakaisen käytävän ja kannan heinäpaalin iltaa varten käytävälle. Hevoset jäävät rouskuttamaan aamuruokiaan tyytyväisinä ja päätän tehdä virkistävän aamulenkin jos se helpottaisi huonoon oloon. Kävelen ja välistän hölkkään anoppilaan ja otan molemmat koirat kävelylle. Voi kuinka onnellisia karvaiset toverini ovatkaan ja möyrivät märässä heinikossa sydämensä kyllyydestä!

KLO 8.30. Aamukahvin aika. Märät ja pahalta haisevat koirat valloittavat "mummolan" sohvat ja itse istahdan juomaan sumpit ja vaihtamaan viimeisimmät juorut. Koirat saavat oman osansa aamupalasta, suolakeksit häviävät ahneisiin suihin.

KLO 9.00. Kävelen takaisin kotiin ja menen syömään aamiaista. Elämäntaparemontin mukaiset herkut, salaattia ja kaksi ruisleipää ja takaisin talliin. Loimitan molemmat, Lirika saa jo välikauden kevyen toppaloimen niskaansa ja ponille puetaan hieno tähtisadeloimi. Kävelemme hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa kohti mummolaa. Hevoset menevät mieluusti laitumelle ja itse hyppään pyörän selkään ja ajelen kotia kohti. Täytän heinäpussit, menen sisälle vaihtamaan vaatteet ja siistiytymään. Pienen hienosäädön jälkeen olen valmis ja heinäpussit autoon nakattuani ajelen takaisin anoppilaan ja vien hevosille vettä ja jätän murmeleideni eväät laitumen lähelle.

KLO 10.00-11.00. Ajelen töihin ja puolessa välissä matkaa pysähdyn tankkaamaan. Ja aivan kuin ei kamala päänsärky jo riittäisi, hämmennyn totaalisesti tutun asiakkaan minulle heittämästä kysymyksestä ja jysäytän itseäni auton ovella päähän. Viisi minuuttia silmissä näkyy tähtiä ja kirosanoja lentelee. Selviydyn töihin ilman enempiä onnettomuuksia.

11.00-12.30. Setvin työsähköpostin ja muut rästihommat ja yritän saada päivän käyntiin. Siivoilen osastoa ja palvelen asiakkaita.

13.00-13.30 Päivän paras hetki: ruokatunti! Käymme työkaverinin kanssa hakemassa ihanaa kotiruokaa läheisestä supermarketista ja syömme ja höpötämme muutaman muun työtoverin kanssa puoli tuntia.

13.30-17.00 Vaihtelevia työtehtäviä asiakkaiden palvelemisesta hevosen kenkien pussittamiseen. Väsyttää ja päänsärky ei meinaa millään mennä ohi.

18.30-19.00. Hyvä ystäväni tulee ostoksille ja pidättelen häntä mahdollisimman kauan, sillä olen viimeisen tunnin töissä yksin ja on tylsää! Höpötämme ja nauramme kaikkea mahdollista ja loppuaika meneekin nopeasti.

19.00-20.00 Kotimatka pimeässä ja tihkusateessa. Pysähdyn puolivälissä matkaa kauppaan hakemaan ruokatarvikkeita ja kotona olen klo 20.00.

20.00-21.00. Onneksi Joni vie minut autolla mummolaan hakemaan hevosia. Kävelen kohti pimeää laidunta huudellen polleille ja hetken päästä kuulen hirveää kimeää huutoa. Ensin ajattelen väsyneillä aivoillani sen olevan poni, kunnes rekisteröin kissan kamalan huudon ja hetken päästä tihulainen juokseekin kohti metsää. Hevoset seuraavat perässä portille innokkaina lähtemään kotiin. Kävelemme hiljakselleen kilometrin matkan ja mielessäni kiitän hyvää järjenjuoksuani: onneksi siivosin karsinat jo aamulla! Hevoset ruokittuani menen sisään syömään, Joni on tehnyt ihania tortilloja.

22.00.-23.00. Hetki telkkaria ja sitten saunomaan. Tämän jälkeen pieni hetki koneella blogia päivittämässä ja sitten nukkumaan. Huomenna olisikin sitten vapaapäivä, eli tarkoituksena olisi hoitaa kaikki ne asiat mitä ei työpäivien aikaan ikinä ehdi.

Photo by Minsku Kerttula

Tällainen on normaali iltavuoropäiväni, yleensä pyrin vielä ratsastamaan mutta nyt oli kerrassaan niin kurja ilma että parempi oli jäädä sisälle! Vaikka päivääni mahtuu paljon ihania hetkiä lemmikkieni kanssa ja tapaan paljon mukavia ihmisiä, voin kertoa että kannattaa miettiä muutaman kerran ennen kuin siirtää hevosensa täysihoitotallilta kotiin. Täytyy olla valmis luopumaan paljosta ja pitää jaksaa pinnistellä silloin kun kaikkein eniten tekisi mieli kömpiä peiton alle. Palkintona toki saa paljon, täysin erilaisen suhteen omaan hevoseen mutta kannattaa ihan oikeasti miettiä riittävätkö omat voimat kaikkeen tähän ja vähän enempäänkin.

Onni on....

Voiko ihminen olla näin hävyttömän onnellinen? Seuraako tästä välitön romahdus ja itkua ja hampaiden kiristystä? Haluan uskoa että ei. Miksikö olen onnellinen, se on hyvä kysymys.

Lähdetään liikkeelle siitä tosiseikasta että en ole kovinkaan varakas ihminen. Lottoan usein ja haaveilen jättipotista joka helpottaisi arkisia ongelmia ja tekisi unelmien toteuttamisen mahdolliseksi. Valittelen usein ongelmia joista toiset ovat isompia kuin toiset. Tänään hetki sitten huomasin että loppujen lopuksi millään edellä mainituista asioista ei ole todellista merkitystä sillä lista hienoista asioista elämässäni on pitkä.

Ensimmäinen ja tärkein asia on perheeni. Minulla on mitä ihanimmat vanhemmat jotka ovat jaksaneet tukea minua pienestä lapsesta läpi teinivuosien hirmumyrskyjen tähän nykyiseen hetkeen. Äiti on aina puhelinsoiton päässä ja jaksaa kuunnella, samoin isä joka on auttanut myös taloudellisesti. Pikkuveljeni haluaa edelleenkin tulla meille kylään ja käydä kanssani koiratapahtumissa ja hevoshommissa sekä patistaa minua harrastamaan liikuntaa. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää uintireissu hulvattoman hauskassa seurassa (mm. heittää pallolla kuntouimaria päähän, vahingossa tietenkin!).

Isosiskoni Paula on parhaita kavereitani. Kenelläkään muulla ei ole yhtä samanlainen huumorintaju kuin meillä kahdella, saatamme repeillä mitä pöljemmille jutuille joita muut voivat katsoa hieman kieroon. Välimatkasta huolimatta pidämme yhteyttä monta kertaa päivässä, puhumme puhelimessa varmaan kaksi tuntia joka päivä.

Kaikkien näiden perheenjäsenteni lisäksi minulla on avopuolisoni Joni jonka kanssa olemme taivaltaneet teinivuosista lähtien. Monet riidat ja itkut on koettu, mutta niin myös parhaimmat hetket ikinä. Myös Jonin perheestä ja sukulaisista on tullut omiani ja anoppi onkin minulle se varaäiti.

Lemmikkini ovat myös ihana asia elämässäni. Mikään ei ole mukavampaa kuin nukkua pienen lämpimän kissan kanssa ja aamulla herätä yhdessä aamupalalle. Hevosten hörinä ja se yhteenkuuluvuus joka on saavutettu vuosien mittaan, sitä ei voita mikään. Pitkät lenkit koirien kanssa sateisissa metsissä kera hyvän ystävän. Kainuunkylä, josta on tullut minulle enemmän koti kuin Ylitorniosta koskaan.

Vaikka joskus tuntuu siltä että maailma kaatuu niskaan on minusta ihana kertoa kuinka olen juuri tässä hetkessä onnellisin pitkään aikaan!