Agilitykoira, miten miksi ja milloin?

Olen miettinyt nyt Lilliksen aikana kuinka älyttömän paljon agilitykoiran koulutus vaatii. Tai koiran koulutus yleensäkin. Kun aloin Reinon kanssa harrastaa lajia, mentiin vähän soitellen sotaan ja sinne päin. En sano ettenkö olisi tehnyt töitä sillä tein ja paljon! Reino on toki tyystin erilainen koira kuin Lillan joten koulutusmetodeissakin oli tietysti eroa. Se mikä on tässä reilussa viidessä vuodessa kehittynyt on oma ajattelutapa. Tässä siis syväanalyyttinen pohdinta mikä minun mielestäni on tärkeää nimenomaan agilitykoiran koulutuksessa kohti kisakenttiä.

Leikki

Se ihana pieni karvapallo saapuu ja mitään muuta ei malttaisi tehdä kuin halailla ja pussailla sitä. Se on aivan oikein mutta pitää muistaa että heti aletaan töihin, tosin tietysti leikin varjolla. Yksi tärkeimmistä asioista on opettaa koira heti leikkimään. Taistellaan, annetaan pennun voittaa ja vahvistetaan sen itsetuntoa. Leikissä on myös tärkeää opettaa irrotuskäsky sillä mikään ei ole tympeämpää kuin koira joka katoaa lelun kanssa horisonttiin eikä luovuta sitä millään. Itse opettelin Lillanin kanssa irrotuskäskyn vaihdon kautta, eli se sai lelusta päästäessään joko toisen lelun tai namin. Aluksi sen mielestä oli maailman hauskinta vain juosta karkuun lelu suussa, mutta kahden lelun leikillä päästiin tästäkin eroon. Kun se lähti painelemaan toiseen suuntaan, kutsuinkin sitä toisen lelun kanssa uuteen, vielä hauskempaan leikkiin. Nyt kun Lillan hengailee lähellä lelu suussa, käytämme käskyä irti ja kun se on kaukana, niin kutsun sen käskyllä vaihto, jolloin se tulee luo ja pudottaa lelun saaden palkan.

Meillä opeteltiin lelulle myös oma käsky/lupa, eli jes. Silloin se saa ottaa lelun, muutoin ei. Sen täytyy osata myös tehdä asioita vaikka lelu makaisikin maassa odottamassa, sinne saa mennä kun saa luvan sanalla jes. Tämä helpottaa ihan älyttömästi sitten agilityharjoituksia, sillä lelun voi jättää mihin vain ja koira antaa sen olla kunnes tulee lupa palkata. Meillä voi olla nykyään radalla vaikka keskellä reittiä lelu, eikä Lillan noteeraa sitä ennen kuin on lupa.

Kontakti

Ilman ohjaajan ja koiran kontaktia ei ole mitään mille rakentaa. Jos koiraa ei kiinnosta ohjaaja, on sille melkoisen vaikeaa opettaakaan mitään. On siis syytä kertoa sille heti, että ohjaaja on maailman paras asia ja sieltä voi ihan koska vain tipahtaa nami, lelu, leikki tai silitys. Me aloimme heti palkkailla katsekontaktista ja luokse hakeutumisesta. Aina piti muistaa täyttää taskut nameilla, etenkin lenkkeillessä. Menimme turvallisille reiteille jossa ei ollut autoja ja annoin Lillanin juosta siellä vapaana. Välistä kutsuin sen luokse, annoin palkkaa ja vapautin taas juoksuun. Pikkuhiljaa se hoksasi jutun juonen ja rupesi itse tarjoamaan luoksetuloa ja kontaktia ja tästä se luonnollisesti aina palkattiin. Jossain vaiheessa jokainen pentu varmasti testaa rajojaan tullessaan itsevarmemmaksi. Tässä tilanteessa meillä toimi ohjaajan piiloutuminen. Kun neidillä rupesi välimatka kasvamaan vähän turhan pitkäksi eikä se pitänyt minua enää silmällä, hipsin puskaan piiloon ja odotin mitä tapahtuu. Se sai hepulin ja löydettyään minut se piti tasan tarkkaan minua hyvin tiiviisti silmällä!

Vapautus

Tämä on mielestäni yksi tärkeimmistä käskyistä mitä voi harjoitella. Meillä opeteltiin että mistään liikkeestä ei lähdetä eikä nousta ennen kuin tulee käsky jes tai vapaa. Tämä harjoiteltiin yksinkertaisesti niin että kun Lillan esimerkiksi istui, kehuin sitä sanoin ja annoin palkkaa ja lopuksi hihkaisin oikein iloisesti että vapaa ja heitin namin tai lelun kauemmas jotta se nostaa pyllynsä ja lähtee liikkeelle. Tämä on tärkeää siitä syystä, että jos koira on esimerkiksi paikalla olossa tai lähdössä, sitä voi kehua ilman että se kuvittelee saavansa siitä lähteä.

Rauhoittuminen

Asia, johon valitettavan moni ei muista tai jaksa panostaa riittävästi. Kun Lillan tuli taloon, päätin että tämä koira on ainakin hiljaa häkissä, sillä en jaksaisi enää kolmatta mölyapinaa treenipaikalla. Otin sen heti kättelyssä mukaan töihin jossa se joutuisi hengailemaan muutamana päivänä viikossa ja siellä opeteltiin häkkiin. Kahdeksanviikkoinen pirpana kiljui kuin sikaa olisi tapettu, mutta silloin sitä ei huomioitu mitenkään. Kun se oli rauhassa, mentiin vasta silloin samaan tilaan sen kanssa. Pikkuhiljaa se huomasi että höpötyksellä ei saavuta yhtään mitään ja rauhoittui. Kotona sillä oli häkki aina avoinna ja se ottikin sen nopeasti omaksi paikakseen. Kentälle vein sen heti ja se oli aivan raivoissaan kun hän joutui olemaan häkissä kun äiti opetti muita koirakoita. Tässäkin auttoi mustavalkoisuus, koskaan en mennyt häkille kun se huusi, ainoastaan kun se oli hiljaa. Se on ihan pienestä asti kulkenut autossa, ollut kisapaikoilla ja oppinut että siellä ei muiden kanssa riehuta, vaan ollaan häkissä. Välillä käydään kävelyllä, treenaatan helppoja asioita ja kontaktia ja opitaan siihen meteliin ja hälyyn. Kävimme paljon myös kaupungilla ja kaupoissa joihin koiran sai viedä sisälle. Paljon erilaisia ympäristöjä jossa koira ei saanut koskaan riehua.

Kentälle mars

Kuten voi huomata, on aivan hurjan paljon tekemistä ennen kuin koira on edes nähnyt agilitykenttää! Kun on aika mennä esteille, ei vielä siltikään aloiteta itse hyppäämisellä vaan ihan muilla jutuilla. Kuten moni varmasti on nähnyt, saattaa koirat olla kovasti kiinni ohjaajan kädessä, pyöriä ja haukkua eivätkää irtoa. Itse halusin että Lillanilla olisi heti ajatus eteenpäin ja sitä lähdettiin fokusoimaan saman tien. Tätäkin voi siis tehdä jo etukäteen lelulla, eli vie lelun vaikka kymmenen metrin päähän, vähän hetsaa koiraa että mikä siellä, ja sitten vapautuskäsky. Tähän voi esimerkiksi liittää vielä käskysanan eteen. Kun päästään kentälle, voidaan lisätä kuvioon estekannattimet ilman rimaa ja sama homma. Tähän kun lisää esteitä saadaan pidempi kuja ja taas tehdään samalla tavalla. Jos pohjat on tehty huolella ja koira osaa jättää lelun rauhaan, voidaan tehdä jo kääntyvää linjaakin niin että lelu odottaa aina esteiden jälkeen.

Tarjoamisen kautta

Kuten moni tietääkin, koira oppii parhaiten silloin kun se saa itse selvittää ja kokeilla mitä siltä halutaan. Puhutaan siitä että koira tarjoaa jotain. Tätä voidaan hyödyntää lähes kaikkeen tekemiseen ja itse käytin sitä mm. renkaan opetteluun, kontakteihin sekä hyppyihin. Rengasta harjoittelimme ihan vain polkupyörän sisäkumilla jota pitelin kädessä. Pidin sen alareunan maassa ja odotin mitä Lillan keksii. Fiksuna likkana se hoksasi jutun juonen aika pian ja meni renkaasta läpi. Tästä heti palkka ja hommaa jatkettiin muutamia toistoja. Seuraavalla kerralla nostettiin jo rengasta vähän ja harjoiteltiin tällä tavalla. Kun se tarjosi hyppyä automaattisesti, liitin siihen käskysanan. Pikkuhiljaa siirryttiin kehikkorenkaaseen jota tehtiin myös ensin tarjoamisen kautta. Jos suinkin mahdollista, kannattaa harjoitella monenlaisilla renkailla jotta koira oppii sen voivan näyttää hieman erilaiselta mutta tehtävä säilyy silti samana. Kun tarjoamisen kautta tuli hyviä toistoja, lisättiin tehtävään vähän vauhtia, eli mennään juosten. Kun tämä sujui, tehtiin muiden esteiden kautta.

Kontaktit

Kontaktit harjoiteltiin myös tarjoamisen kautta. Ensin kotona treenattiin pienen jakkaran avulla takajalkojen asettelua siihen ja pysymistä kakskakkosessa. Kun se hoksasi sen, lisättiin käskysana ja koko ajan vaikeutettiin. Kärjistetysti voisi sanoa että ensin istuin lattialla ja odottelin että se ymmärtää tarjota takajalkojaan jakkaralle ja lopuksi juoksin siitä ohi ja vapautin käskysanalla. Vasta kun tämä sujui, vietiin sama tehtävä A-esteelle ja puomille. Siinäkin hinkattiin tätä loppuasentoa vaikka ja kuinka pitkään, sillä sen piti osata mennä siihen huolimatta ohjaajan paikasta ja liikkeestä. Lisäksi sen tuli myös pysyä paikallaan vaikka juoksin kuinka lujaa ohi, lupa lähteä kontaktilta tuli aina sanallisesti.

Kun se osasi hyvin edellisen tehtävän, lähdettiin koiraa nostamaan hieman ylemmäs kontaktille ja tästä sen piti juosta täysillä alas ja pysähtyä odottaen vapautuskäsky. Ei saanut hiipiä, ei saanut juosta läpi, vaan suorituksen tuli olla just eikä melkein. Ei ollut kuulkaa helppoa! Lillan on todella vahva silmänkäyttäjä ja jäi edessä olevaan leluun ikään kuin kiinni ja sen vuoksi se hiippaili loppumatkan. Tämä ratkaistiin niin että laitettiinkin kontaktin eteen lyhyt suora putki ja lelu vietiin yhdessä sinne putken taakse. Sitten nostettiin kontaktille, hetsattiin ja löysättiin. Näitä harkkoja tehtiin pitkään ja hartaasti ennen kuin onnistumisia rupesi tulemaan. Tästä siirryttiin vähitellen tekemään kokonaista kontaktia ja kriteeri ei saanut muuttua mitenkään. Myös ylösmenoa piti harjoitella, sillä esimerkiksi Lillanin laukka on yllättävän pitkä joten siinä tulee hyvin helposti kontaktivirhe. Tätä harjoittelimme kosketusalustalla sekä maassa olevalla rimalla joka auttaa sitä hahmottamaan omaa askellustaan. Kaiken tämän jälkeen meillä oli siis lähes valmiit A ja puomi jotka piti harjoitella myös muiden esteiden kautta sekä radalla ja siinä vaiheessa ollaan tällä hetkellä.

Keinu aloitettiin niin että laitoin tuolin toisen pään alle jotta itse keinun alastulo oli vain noin kymmenen senttiä maasta irti. Tähän lähdettiin tekemään kontaktin alastuloa samalla tavalla kuin muillakin. Koira oppi että keinu liikkuu ja paukkuu ja silti sen tulee laittaa takajalat tähän täsmälleen samalla tavalla kuin muillekin kontakteille. Kun tämä sujui, tehtiin keinua puolesta välistä. Käsky keinu ja touch ja alas piti tulla myös lujaa. Kannattaa myös muistaa tehdä näitäkin harjoituksia muutellen omaa paikkaansa ettei koira opi ohjaajan olevan aina samassa kohtaa. Lopuksi tehtiin kokonaista keinua, taas kerran lelu edessä ja täysillä. Nyt ollaan siinä pisteessä että se osaa keinun ihan ok, mutta sitä ei ole tehty kuin yksittäisenä esteenä, ei vielä toisten esteiden kautta.

Kepit

Näihin kepukoihin on vallan monta tietä ja käsittelenkin nyt sitä tapaa miten me olemme ne harjoitelleet. Monesti kepit ovat se vaikein ja hitain asia opettaa. Yksi syy hitauteen on niiden fyysinen vaativuus, eli koira ei kovin nuorena näitä saa aloittaa. Myöskään liian monta pujottelusettiä yhdelle treenikerralle ei saa ottaa. Itse aloitimme harkat vinokepeillä. Pitkään teimme niin että kepit olivat todella vinossa ja mukana oli vielä ohjurit auttamassa. Eteen taas kerran se palkka jotta vauhti on hyvä ja eteenpäinpyrkimys ei kärsi. Pikkuhiljaa nostetaan keppejä ylemmäs ja ylemmäs. Tein myös heti erilaisia lähetyksiä kepeille ja liikuin itse lujaa ja sivuttaisunnassa kaukana koirasta. Välistä jäin myös jälkeen ja silti koiran vauhti ei saanut hidastua. Itse hieman hätiköin seuraavassa vaiheessa, eli nostin kepit liian nopeasti ja otin ohjurit pois ja tästä seurasi koiran vauhdin hidastuminen. Lillan oli selkeästi epävarma tehtävästä, mutta kun palasimme takaisin, sai se taas supervaihteen päälle. Nyt olemme siinä tilanteessa että teemme suorilla kepeillä, mutta vielä ohjureilla.

                                                     Ensimmäisiä kertoja kepeillä

Lähtö

Valitettavasti meillä monella on tämän kanssa suuria ongelmia enkä minäkään ole poikkeus. Olin vakaasti sitä mieltä että jos olen alusta asti vain tarkka ja mustavalkoinen, on homma hyvin helppo. Vaan ei ollutkaan. Lillan keksi yhtäkkiä että hän ei suostu edes menemään maahan, saatikka pysyä yhtään askeltakaan paikallaan. Tätä siis työstämään ja sitä tehdään edelleen. Lillan on hyvin itsepäinen pieni otus ja kun se vielä rakastaa agilityä, on meillä vielä kova painiminen paikalla pysymisen kanssa. Se ei ryöstä esteelle, mutta nousee seisomaan ja saattaa hiippailla estettä kohti. En kuitenkaan halua että se tekee edes tätä sillä yleensä ongelmilla on tapana paheta. Palkkaamme siis aika ajoin taakse emmekä lähde radalle jos se possuilee. Kisaradoille meillä ei siis ole asiaa ennen kuin tämä ongelma on saatu selätettyä. Sellaisia vinkkejä tässä matkan varrella olen kuitenkin kerännyt, että kannattaa opettaa koiralle joku selkeä lähtörutiini, esim aina viereen istumaan tai maahan. Koskaan ikinä ei pääse radalle jos ei ohjaajan asettama kriteeri täyty.

Lopputulema

Lillan on nyt noin 19 kk, eli virallisesti kisaikäinen. Oikeassa elämässä emme ole vielä lähelläkään kilpailemista, kuten tekstistä varmasti voi päätellä. Meillä on erittäin hyvällä mallilla jo moni osa-alue, mutta koska siellä on vielä puutteita, ei kokonainen suoritus voi olla vielä hyvä. Tärkeintä on itselläni nyt vain malttaa. Koira on nuori, en halua hätäilyllä pilata kovaa työtä mitä tähän mennessä on tehty. Näinhän se menee että hataralle pohjalle ei voi rakentaa mitään kestävää, joten maltti on valttia. Suurin ero entiseen harrastamiseen on siis siinä, että nyt vasta oikeasti ymmärrän kuinka paljon yksikin kisavalmis suoritus oikeasti tarvitsee. Koirallekin on paljon reilumpaa lähteä tekemään rataa kun se tietää mitä se tekee eikä sen tarvi arpoa miten mikäkin kontakti tai este suoritetaan.

Ja mikä kaikista tärkeintä, homman pitää olla hauskaa!

Paljon jäi varmaan sanomatta sillä aihe on hurjan laaja, mutta tässä napattuna jotain minun tajunnanvirrastani tälle päivää :) Kommentoikaa rohkeasti jos teille tulee mieleen jotain!