Reino

Voihan mahdoton, miten tässä on näin päässyt käymään? Reino ja Rymy ovat ottaneet oikeuden omiin tassuihinsa ja päättivät kertoa asioita omalta kannaltaan, apua, mitähän lie pojat ovat keksineetkään minun pään menoksi...

Reino: 

Huomasin että tuo äiskä on kirjoittanut minusta tänne vallan mahdottomasti, yleensä aika kivasti mutta kaikkia konnankoukkuja mistä se minua syyttää en kautta karvaisen kuononi tunnusta! Minähän olen siis maailman komein, suloisin, ihanin ja hellyttävin karhukoirapoika (no okei, on sitä pystykorvaakin ehkä ripaus mutta ei takerruta yksityiskohtiin). Olen myös tavattoman etevä aukasemaan kaiken maailman häkit ja lukot, oikea koiramaailman houdini siis. Minua ei kevytmetallihäkit hidasta ja olenpa yrittänyt vapauttaa myös koirakaverinikin, harmi että erittäin äkäinen mamma ehti väliin. Joskus mulla on tooosi tylsää odottaa autossa kun äiskä on tallilla, kaupassa tai missä lie turhanpäiväisessä ja keplottelen itseni häkistä ulos ja silloin on piru irti! Suosikkejani ovat auton avaimet mutta muutkin avaimet käyvät paremman puutteessa (mamman työpaikan avaimen piilottaminen penkin alle moneksi päiväksi ovat suurimpia mestariteoksiani, kuvitelkaa sen hysteeristä etsintää ja panikointia, kjeh kjeh...). Avaimien jälkeen siirryn yleensä turvavöiden kimppuun ja parhaimpina saavutuksinani pidän kahta melkein katkaistua vyötä ja turvavyön lukon hajoittamista. En voi ymmärtää mitä kotijoukot meuhkaavat, se vaati ihan mahdottomasti hampaita että ne saatiin tuhottua?!

Suosikkiharrastukseni on rällätä ympäri pihaa ihan älyttömän lujaa! Samalla pidän meteliä itsestäni örisemällä ja tyyppien kohdalla takapuoli oikein viistää maata kun kaasu hirttää kiinni.

Täältä tullaan!!!

Piiiitkä loikka....

... ja tiukka kurvi!

Lenkkeily on myös kivaa, tykkään tarkistaa päivän uutiset ojan penkoilta ja jätän myös omat terävät kommenttini sinne. Joka viikko pääsen äiskän kanssa Pelloon agilityharjoituksiin vaikka minä mitään harjoitusta edes tarvi, osaan kyllä ilmankin. Joskus keppostelen oikein urakalla ja esitän että olen ihan yhtäkkiä kuuroutunut ja lähden omille teilleni. Lopuksi mulla tulee kyllä melkein aina sääli mammaa kun sillä alkaa jo naama punertaa ja hikikarpalot valuvat pitkin selkää, joten kuuloni voi palautua ehkä kolmeksi viimeiseksi esteeksi. Meikäpojan suosikkityyppi siellä Pellossa on Ari joka komentaa äiskää ja muita tätejä ihan mahottomasti, me aina Friidan ja Ellan kanssa nauretaan partaamme häkeissä kun ne äheltää esteitä kentälle ja takaisin ja Ari kattoo vierestä ja suunnittelee rataa.

Koita tuon kanssa sitten treenata, ei taida olla kaikki muumit laaksossa mammalla...

Parhaita kavereita mulla on paljon, olen ihan supersosiaalinen tyyppi niinkuin äiskäkin. Treenikaverit eli tytöt Friida ja Ella on meikän tyttöystäviä vaikka en ole ihan varma onko Ella itse tätä tajunnut. Se tahtoo ärähtää mulle jos tuun liian lähelle ja onpas se kerran minua vähän napsaissutkin. Mutta ei meikäpoika pahastu, kyllä mulle kelpaa vähän rajumpikin nainen! Naapurin australianterrieripimut on myös ihania tyttiksiä mutta niille on muuttanut semmonen machojätkä joka ei halua että seukkaan sen pimujen kans, hitsit. Onneksi se kuitenkin jätetään kotiin silloin tällöin ja pääsen treffaamaan tyttöjä ihan rauhassa. Silloin tällöin leikin myös mamman kaverin jättisuuren pennun Kiran kans. Se on kyllä vähän rasittava, varsinkin kun se on kasvanu niin isoksi että se liiskaa minua joka käänteessä. Onneksi meitsi on herrasmies enkä hermostu, lapset nyt on vaan tuommosia. Tietysti meikän velipoika Rymy on kaikkein paras kaveri, mutta joskus se luulee itestään vähän liikoja ja meillä tulee sitten riitaa. Pakkohan se on palauttaa takasin maan pinnalle, en käsitä miten se edes luulee olevansa parempi kuin minä, kysynpähän vain.

Siru on vähän ujompi tyttöystävä, mutta kyllä se mulle kelpaa!

Tykkään hyvästä ruuasta ja jos sattuu että meikäläisen kipossa on jotain kuivaa muonaa ja iskä ja äiskä rupee syömään parempaa niin alta pois ja mulle kans! Ne ei ymmärrä vaan käskee meitsin takaisin omalle kipolle. Vilkuilen loukkaantuneesti niitä päin ja olen oikein säälittävän näköinen mutta ei ne vain tajua?! Ihmiset on josku kyllä niiiin tyhmiä!!

Huh, tässähän suorastaan tassu kramppaa joten etteköhän te ihastuneet meitsiin jo näin tekstin välityksellä! Meikää saa tulla aina moikkaileen jos jossain törmätään ja tykkään erityisesti nakeista, lihapullista ja tietty rapsutuksista :) Seuravaassa postauksessa taidan päästää tuon velipojan kirjoittamaan, pysykää siis kuunnolla!

Me tehtiin sen viimeinkin!

Eilen oli mahtava päivä, aivan uskomaton. Ennen kuin paljastan enempää, aloitetaan aivan alusta. Olin siis ilmoittanut Reinon Tornion Kennelkerhon järjestämiin agilitykisoihin suurin epäilyksin sillä kisapaikkana toimi ratsastusmaneesi ja se jos mikä olisi taatusti herralle haasteellinen. Torstaina meillä oli Pellossa kisoihin valmistavat treenit ja ne menivät niin penkin alle kuin vain ikinä voi. Meidän piti kisanomaisesti kävellä rata ja suorittaa se ilman palkkaa. Meidän ihana "tuomari" päätti pitää samalla evästauon joten jepulis, Reinohan otti ja lähti kerjuureissulle. Se ei keskittynyt yhtään ja itsellä kiristyi pinna ihan äärilukemiin. Silloin kun se hetkittäin toimi, se oli hyvä, mutta minun luottoa kisatilanteeseen se ei antanut. Tuumasin vain että eikös se mene niin että jos kenraaliharjoitus menee pieleen niin itse esitys tulee olemaan loistava?

Sunnuntai-aamuna kellon soidessa hävyttömän aikaisin ajattelin että olen joko hullu, tyhmä tai molempia kun koko kisoihin lähden mutta koska ilmottautuminen oli maksettu niin sama kai se on mennä hakemaan kokemusta ja esittää vähän pellehermannia radalla. Minna tuli vartin yli seitsemän hakemaan ja matka Torniota kohti alkoi. Perille päästyämme käytimme koirat ensin ulkoilemassa ja jätimme ne sitten autoon odottamaan siksi aikaa kun kävimme ilmoittautumassa. Tämän jälkeen koirat mukaan ja takaisin maneesille. Reino käyttäytyi täysin odotetusti ja hieman jännitti ja paineistui. Tällöin se hakee minusta kovasti turvaa ja yrittää kiivetä syliin. Nyt se ei kuitenkaan ollut laisinkaan niin paha kuin aikaisemmin ja luulenpa että tähän vaikutti omien kisahermojeni kehittyminen. Homma alkaa olla tuttua kun kisoja on parit takana ja en ole kuin seipään niellyt koko aikaa.

Ensimmäisen rataan tutustumisen ajaksi saimme koirille pitäjät ja tuomarina toiminut Rauno Virta vakuutti minut jälleen kerran mahtavalla asenteellaan. Heti ensimmäiseksi hän totesi ettei halua nähdä yhtään ryttynaamaista ohjaajaa maalissa, kaikki virheet mitä radalla tapahtuvat johtuvat vain ja ainoastaan ohjaajasta eli hyvällä sykkeellä mennään. Tämän jälkeen oli radan kävely ja se oli aika mukavan oloinen, ei kauheita konnankoukkuja. Osallistujia oli suhteellisen vähän, joten suht pian olimme Reinon kanssa tulikokeessa. Alussa Reiska lähti hyvin mukaan ja ensimmäiset kolme estettä ja putki menivät hyvin. Sitten se päätyi haahuilemaan ohi esteiden ja kävi vähän omia reittejään mutta palasi melko nopeasti takaisin. Kaikista koomisin tilanne oli viimeisellä putkella jossa Reino ei mennytkään putken sisään vaan meikäläinen kompastui koiraan ja lensin rähmälleni! Minna tuumasi jälkeenpäin että hän katsoi että minne se Laura katosi ja sitten nauroi että päätit sitten näyttää Reinolle miten se putki mennään :) Ei muuta kuin ylös, koira putkeen ja rata vedettiin loppuun. Hylsyhän meille tuli niin kuin arvasin, mutta mitään karseaa katastrofia ei tapahtunut. Minnalle ja Ellalle kävi lopputuloksen kannalta samoin, ja jäimme odottamaan toista rataa. Tämän me Reiskan kanssa jätimme väliin sillä olin ilmoittanut sen yhden agiradan lisäksi vain hyppyradalle.

Minna ja Ella vetivät hienosti toisen radan, harmillisesti pieni virhe koitui hylätyksi suoritukseksi, mutta hienoja pätkiä siellä oli. Minna antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä seuravaalle radalleni, ja otin alusta asti ihan toisenlaisen asenteen. Päätin käskyttää paljon päättäväisemmin ja luottaa siihen että koira tekee ja edetä lujempaa enkä himmailla. Viimein meidät kuulutettiin lähtöön ja mehän mentiin! Käskytin Reinoa napakasti ja tarkasti ja homma sujui aivan eri malliin kuin ensimmäisellä radalla. Yksi kielto tuli minun ohjausvihreeni vuoksi, mutta se ei tahtia haitannut vaan vedimme loppuun hyvällä sykkeellä! Kepit menivät hyvin, huusin hyvissä ajoin ennen niitä seis ja rauhoitin tilanteen, vein sen selkeästi ensimmäiseen väliin ja varmistin vielä vetämällä toisesta välistä ja sen jälkeen se sai hyvän rytmin päälle. Loppusuora ja maalissa vain viidellä virheellä!!

Minna oli vastassa onnittelemassa ja Reino sai kaikki herkut mitä löytyi ja hurjasti kehuja, mahtava koira! Pikkuisen saimme aikavirhettä, kielto ja hitaat kepit koituvat siinä kohtaloksi mutta ei haittaa, me olimme kakkosia!! Herran jestas, kolmannet viralliset kisat ja palkintosijoilla, en voinut käsittää. Olin niin onnellinen että melkein itkin, rata oli tuntunut niin hyvältä ja uskalsin luottaa Reinoon ja se veti niin upeasti! Minun ihkaoma karhukoirani todisti että siitä ON agilitykoiraksi sittenkin, sanokoot muut mitä haluavat. Siitä ensimmäisestä alkeiskurssista lähtien olen taistellut, harjoitellut, itkenyt ja nauranut mutta en ole luovuttanut vaikka joskus siltä onkin tuntunut. Suunta on eteenpäin, haluan näyttää kaikille että myös metsästyskoirat pystyvät tähän lajiin!

Itku pitkästä ilosta on vanha suomalainen sananlasku. Noh, näin ihanasta ilosta voi jo pienen itkunkin tirauttaa sillä voi olla että seuraavat kisat menevät penkin alle mutta se ei haittaa. Me harjoittelemme lisää, kierrämme kisoja ja haemme rutiinia. Mutta tätä onnen hetkeä ei voi kukaan viedä pois, se on meidän ja muistoissamme aina.

Lämminverinen ravihevonen ratsukäytössä

Ikuisuuskysymys jota on jauhettu jo siitä lähtien kun itse pikkutyttönä luin Villivarsan mielipidepalstaa. Nyt ne kirjoitukset ovat vaihtaneet vain areenaa ja tänä päivänä lähes joka viikko meidän kaikkien tuntemalla hevospalstalla ruoditaan lämminverisen ravihevosen käyttöä ratsastuksessa. Päätinpä minäkin lusikkani tähän soppaan laittaa sillä aihe on askarruttanut mieltä jo pidemmän aikaa ja mikäpä sen parempi ajatusten tuuletuspaikka olisikaan kuin oma blogi?

Lämminverisellä hevosella tarkoitetaan hevosta , joka kuuluu kevytrakenteiseen hevostyyppiin. Suomessa termillä viitataan usein nimenomaan lämminveriravureihin. (lähde wikipedia)

Jotta termit eivät turhaan sekoittuisi, käytän itse tässä yhteydessä pelkästään sanaa lämminverinen jolla tarkoitan entisen lämminveriravurin ratsastuskäyttöä. Lainaukset ja kuvat julkaistu kommentoineiden luvalla.

Ravihevosen kilpailu-ura päättyy viimeistään kolmentoista vuoden iässä (korjatkaa jos olen väärässä) ja sen jälkeen ne usein päätyvät joko siitokseen, ratsuiksi tai teuraaksi. Kaikki näistä vaihtoehdoista ovat hyviä, olettaen että ne tehdään oikein ja vastuuntuntoisesti. Kaikkia hevosia ei kelpuuteta jalostukseen mikä on ymmärrettävää, sillä vain lahjakkaimmista halutaan saada jälkeläisiä. Työkseen ravihevosia kasvattavan ja valmentavan ei ole taloudellisesti järkevää pitää laumaa uransa lopettaneita hevosia pihan koristeena ja tokkopa työhön tottunut hevonen siitä osaisi nauttiakaan. Mitä siis tehdä hevoselle? Moni myy itselle tarpeettoman hevosen yleensä edullisesti, ajatuksena antaa sille uusi elämä erilaisessa käytössä. Tässä tullaan kohtaan missä tulisi harkita huolellisesti ja pitkään minne hevosen myy.

"Monesti on tullut mietittyä miten juuri tämä hakattu ravurinraato päätyi meille ja miten siitä tuli elämäni hevonen."

Valitettavan usein kauan omaa hevosta kinunnut lapsi saa ensihevosekseen lämminverisen ja yleensä tähän on syynä halpa hinta. Tällöin kynnys hevosen ostamiseen madaltuu ja harvemmin olen kuullut vanhempien ahkerasti panostavan kunnolliseen ratsuttajaan tai valmentajaan joka vie hevosta eteenpäin ja opettaa omistajaa toimimaan oikein. Tämä kuuluisi jokaiselle hevosen omistajalle, etenkin jos hevonen on kokematon ratsun uralla. Monet kerrat kuulen selityksen "mulle riittää että se kantaa ratsastajan selässään ja vain maastoilen sen kanssa" tai "kyllä minä sen itse osaan opettaa". Siihen että hevonen toimii sinnepäin ei suurta taitoa vaadita. Yleensä myös samat tyypit mielellään hyppäävät, mihin ei todellakaan kannattaisi ryhtyä ilman että hevonen on ensin perusratsastettu oikein.

"Kymmenen vuotta sitten kukaan ei uskonut meihin. Silloinen ratsastuksenopettajani haukkui äitiäni kauhuissaan kun hankki nuorelle tytölle ensimmäiseksi hevoseksi ravurin. Ensimmäisellä tallipaikallamme eräs ratsuttaja totesi kylmän viileästi " tuo hevonen vielä tappaa ton tytön ennemmin tai myöhemmin." Kukaan ei tukenut, selän takana puhuttiin pahaa, mutta voi kuinka onnellinen olinkaan. Jälkikäteen ajateltuna äitini oli todella vastuuton, mutta onneksi joidenkin tarinoiden kuuluu päättyä onnellisesti."

 
Varusteiden sopivuuden tarkistus ja muu jää täysin kokemattoman omistajan harteille ja pahimmassa tapauksessa hevonen voi kipeytyä pahasti esimerkiksi epäsopivasta satulasta. Tämäkään ei kuitenkaan ole tuhoon tuomittu yhdistelmä jos omistajalla on halua kehittyä, nöyrä asenne ja kyky ottaa vastaan apua ja mahdollisuus saada sitä. Se että hevonen on vain lämpöinen ei tarkoita sitä etteikö se olisi ansainnut täysin samanlaista kohtelua ja mahdollisuuksia kuin mikä tahansa muukin ratsuhevonen. Tähän kuuluu oikeanlainen ratsutus, asioiden opettaminen ja hyvä ratsastaminen myös jatkossa niin että hevonen käyttää itseään oikein. Mikäs sen mukavampaa kuin ratsastaa terveellä, iloisella hevosella joka liikkuu ilman kipeytyneitä lihaksia?

 

"Näin pitkä aika hevosen omistajana on antanut enemmän kuin ottanut. Vastuunottaminen, nöyryys ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on kehittynyt huimasti. Ilman Kallea näin ei olisi tapahtunut" 

Tästä tullaankin seuraavaan asiaan, eli myyjän tulee huolehtia että paikka jonne hevonen myydään täyttää kaikki hyvän kodin kriteerit. Hevoselle sopiva talli tai pihatto, hevosen tarpeita vastaava ruokinta ja oikeanlainen liikunta. Hyvä tarha ja mielellään hevoskaveri. Uuden omistajan tulisi olla vastuuntuntoinen aikuinen tai ainakin ostajan vanhempien tulisi tietää mitä kaikkea kunnollinen hevosenpito todella tarkoittaa. Jos tällaiseen ei ole resursseja, silloin on hevoselle ystävällisempää päättää sen elämä kuin myydä vääriin käsiin, sen on jokainen hevosenomistaja nelijalkaiselleen velkaa.

Jos ja kun hevonen päätyy hyvään kotiin jossa kaikki edellä mainitut kriteerit täyttyvät, on sillä kaikki edellytykset toimia mainiona ratsuna. Pikkuhiljaa hevosen lihakset tottuvat toimimaan eri tavalla kuin kärryjen edessä juostessa. Kun se alkujaan on ratsastettu oikein päin ja hyvin se kasvattaa lihaksia myös uusiin paikkoihin. Selkä nousee, vatsalihakset kehittyvät ja takaosa saa yleensä lisää muhkeutta. Jokaisella hevosella on erilainen kapasiteetti ja rakenne liikkua, joillakin se on luontaisesti parempi ratsun uraa ajatellen. Tästä hyvänä esimerkkinä voisin käyttää Kristan Giant Condista "Anttia" ja Who`s A Brat "Taakea". Vaikka molemmat on ratsastettu hyvin, ei Antin liike tule olemaan koskaan samalla tasolla kuin Taaken. Taakella on luontainen rytmi ja tahdikkuus, Antista saman tyylistä liikettä saa ehkä pienen hetken kovalla työllä, mutta yhtä kaikki, molemmilla on mukava harrastaa.

"Luonne on täyttä kultaa, yritys aina 10 vaikkei mitään osannut meille tullessaan. Laitumen jälkeen aloitettiin treenaaminen ja lisättiin sitä aina kun kunto kasvoi. Käytiin tunneilla ja valmennuksissa, sekä ratsuttaja kävi. Ruuna oppi uusia asioita ihan silmissä, ja vaikka päästeltiin maastossa niin jarrut eivät koskaan olleet hukassa. Moni tallilaisista tykkäsi kattoa ruunan liikkumista, vaikkei erityisemmin pitäneet lämpöisistä."

Lähes poikkeuksetta kaikilla tuntemillani lämpöisillä on luonne mitä parhain! Kaikki ovat olleet todella ihmisystävällisiä ja rautaisilla hermoilla varustettuja. Tämäkin lähtee tietysti käsittelystä, sillä raviuransa aikana ne ehtivät tottua monenlaiseen vilinään ja vilskeeseen. Tästä johtuen ne ovat yleensä varmoja maastokavereita, niitä ei paljon autot tai traktorit pelota! Kristan Antti on opettanut minut taas pikkuhiljaa nauttimaan maastoilusta, se ei ole kertaakaan säikkynyt tai possuillut vaan aina varmasti kuljettanut jännittyneen täti-ihmisen turvallisesti kotiin saakka. Meidän ensimmäisissä yhteisissä kouluratsastuskisoissakaan minun ei tarvinnut jännittää miten se käyttäytyy kisapaikalla tai verkassa, se oli innostunut mutta ei tehnyt tyhmyyksiä.

Yritteliäisyys ja nöyryys ovat myös piirteet jotka olen huomannut olevan useimmissä yksilöissä. Vaikka Antti ei aina ymmärrä mitä siltä pyydän, se yrittää ja yrittää, tarjoaa jos jonkinmoista mutta  se ei luovuta tai suutu koskaan. Onhan se mahtava tunne kun viimein hevonen huomaa että ai näin, avotaivutustako sinä halusit, olisit heti sanonut tai nostaa laukan puhtaasti ja hyvin. Äärimmäisen oppivaisia ne ovat myöskin ja haluavat miellyttää ratsastajaa.

"Se nostatti aina hyvän mielen kun sai opetettua hevoselle uuden asian vaikkei rotu sellaiseen ole jalostettu."

Jos etsii kisahevosta esteille isoihin luokkiin tai kouluratsastuksessa vaativiin ei lämminverinen ole siihen paras vaihtoehto. Poikkeustapauksiakin todistetusti on, mutta hevosmäärään nähden onnistumisprosentti on häviävän pieni. Mukavaan harrastamiseen ja aluekisaamiseen näistä saa oikealla koulutuksella ja käytöllä varmasti mukavan pelin johon uskaltaa luottaa tiukemmissakin tilanteissa.

"Vaikka niitä pidetään usein osaamattomina kaahottajina, niin aina ne onnistuu nostamaan hymyn korville. Jotenkin ne vaan vie aina mennessään. Osaamattomissa käsissä ne voivat kyllä olla vaarallisia, kuten jokainen hevonen rotuun katsomatta. Ratsastus ei ehkä ole hienointa menoa, mutta ite tulin aina pienestäkin onnistumisesta hyvälle tuulelle."

Tärkein anti mitä nämä kaverit tarjoavat omistajilleen tuntuu olevan hyvä mieli, harrastamisen ilo ja varmuus että omaan hevoseen voi luottaa.

"Niille Kalle on vaan se rasittava ravuri joka menee nelitahtista laukkaa kisoissa vieden ruusukkeet muilta. Mulle se on ystävä ja tukipilari. Sille mä kuiskin kaikki murheeni ja se kiltisti kuuntelee ja painaa päätä syliin"

Niin, ystävyys, molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus, siitä on hyvä lähteä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Jaksan aina vain ilostua kuullessani juttuja hyvin pidetyistä ja oikein käsitellyistä lämpöisistä jotka ovat saaneen uuden, ennen kaikkea hyvän elämän osaavissa käsissä, sen on jokainen hevonen ansainnut. 

Tallikierros ympäri pitäjää

Vapaapäivä olisi ilmeisesti pyhitetty lepäämiseen, mutta jostain kumman syystä keksimme Kristan kanssa huippuhyvän idean: otetaan tallirundi ja Krista lähtee mukaan hovikuvaajaksi. Jokainen blogin pitäjä tietää tasan tarkkaan että vapaaehtoista kuvaajaa ei koskaan päästetä kynsistä, etenkään kun sillä on taitoa hyppysissä tavan räpsijää enemmän! Aamulla kello soi puoli yhdeksältä, vaatteet niskaan ja menoksi. Suuntana oli siis ensimmäisenä Kristan paikka, ja olinkin perillä hyvissä ajoin. Taapero valmiiksi ja kohti kenttää. Päätimme oikaista jään päältä ja samalla katsoa missä kunnossa siellä on pohja, mutta Taake-parka oli ihan kauhuissaan kun jää vähänkään ratisi sen kavioiden alla. Loppujen lopuksi Krista talutti sitä meikäläinen kyydissä, pikku-Laura talutusratsastuksessa siis :)

Pääsimme kentälle kuitenkin kunnialla ja eikun hommiin. Aloitin käynnissä tekemällä paljon voltteja, taivuttelin ja venyttelin. Pohkeenväistöt menivät jo aika nappiin ja avotaivutuksen jätkä osaa jo hyvin. Ravi oli melko hyvää ja tänään päätin tehdä erityisesti siirtymisiä ravista käyntiin ja toisinpäin. Aluksi Taake oli ihan että eiii, en pysty, pää lensi taivaisiin ja se sohelsi vaikka mitä askellajia. Muutamien toistojen jälkeen se alkoi pysyä jo kivasti takajalkojen päällä ja siirtymiset olivat rauhallisempia ja sujuvampia. Teimme töitä noin parikymment minuuttia ja kyllä tuli kuuma! Nauroin kun näin meistä kuvat, oltiin molemmat niin huurassa kuin olla voi! Taake sai ihkaoman limpparin eli melassiveden ja vielä kunnon porkkanavenytykset ja se näytti oikein tyytyväiseltä itseensä.

Voisko joku kasvattaa minun jalkoja vaikka puoli metriä?!

Kuura-kallet!

Taake ratsuilee-video

Oli ihana istahtaa hetkeksi juomaan kahvia ja kuivattelemaan (oli meinaan hiki!) ja tämän jälkeen hyppäsimme molemmat Kristan kanssa omiin autoihimme ja huristelimme peräkkäin Avasaksalle jonne minun biili jätettiin odottelemaan. Tästä matka jatkui Fridan luo ruotsin puolelle Korvaan jossa oli tarkoitus mennä Califalla. Herra oli oikein pörheänä kun ratsastin tammalaitumien vieressä ja elvisteli oikein, hassu äijä! Se tuntui alusta asti paremmalta kuin viimeksi ja oli selkeästi paremmin avuilla. Aluksi se junttasi vähän väistöissä mutta kun se hetken lämpesi niin johan alkoi kulkea.

Aluksi se ei meinannut nostaa laukkaa millään, laiskotteli vain ja heitti muka pikkupukinkin mutta viimein se luovutti ja laukkasi omaan hauskaan keinuhevostyyliinsä. Hetki käyntiä ja sitten ohjat takaisin kätösiin. Tässä vaiheessa tuntui että hevonen oikein kasvoi alla, se pyöristi ylälinjansa kunnolla ja todella pehmeän ja hyvän tuntoinen. Tämän jälkeen väistötkin sujuivat kuin vettä vaan ja laukkasiirtymisistäkin tuli huomattavasti parempia. Kuvia katsoessani olen tosi tyytyväinen siihen että se ei rullanut itseään kauheaan kippuraan vaan muoto oli aika kiva. Ratsastus oli ihanaa, mutta voi luoja kuinka kylmä oli. Olen ihan kauhean michelin-ukon näköinen, mulla on kolmet housut, kolme paitaa ja toppatakki ja silti vähän paleli. Tämmöistä se täällä pohjoisessa vain tahtoo olla, pakko tottua!

Califa ja Larppa-video

Fridalta lähdettiin sitten Övertorneån kylille syömään. Oli ihanaa ottaa kengät pois ja antaa varpaiden sulaa. Mättäsimme oikein kunnon annokset, kummallakin oli ihan jäätävä nälkä, ilmeisesti tuo pakkanen kuluttaa energiaa tuplapaljon.

Viimeinen etappi oli Haapakylän talli jossa ensin siivosin Pablon karsinan ja hain sen sitten sisään. Kamppeet niskaan ja maneesiin. Tarkoitus oli mennä vain kevyesti sillä se oli tehnyt edellisenä päivänä kunnon treenin Oonan kanssa. Nyt en kyllä hehkuta, sillä olin itse jo ihan rättipuhkipoikki ja en saanut ruunaa kulkemaan niin mitenkään.

Hävettävän huono ratsastus mutta aina ei voi onnistua. Loppukäyntien jälkeen herra P pääsi karsinaansa ja laitoin sille ruuat valmiksii ja lähdin takaisin maneesiin jossa meillä oli Ellan tunti. Jos oma ratsastus meni penkin alle, niin onneksi opetettava veti sitten sata kertaa paremmin! En vain voi uskoa kuinka nopeaa molemmat ovat kehittyneet ja nyt voi sanoa että siinä on jo ratsukko, ei vain ratsastaja ja hevonen. Hienoa yhteistyötä, sitä on ilo katsoa!

Ella ja Nutella

Kaiken tämän jälkeen ajelin viimein kotiin, päästin koirat riehumaan irti ja niillä oli kyllä taas hauskaa. Kauheata örinää ja riehumista, milloin toinen roikkui hännässä kiinni ja milloin painittiin lumipenkassa. Molemmat olivat ihan läkähdyksissään leikin jälkeen ja tunnin odottelun jälkeen ruoka maistui paremmin kuin hyvin. Itse kävin vielä saunassa ja lähes samantien simahdinkin, päivä vaati veronsa.

Vaikka olikin rankka "työrupeama" en silti vaihtaisi hetkeäkään. Ihania ystäviä, upeita hevosia ja toimintaa, se on mitä parhainta ajanvietettä!

Mäntylahen tallilla

Tiedän, tiedän! Reinon kuulumiset olisi pitänyt päivittää jo eilen ja ne jäävät vieläkin hetkeksi odottamaan sillä tänään oli todellakin hevospäivä! Heräsin aamulla kahdeksan maissa, tein eväät ja lähdin huristelemaan kohti Mellakoskea jossa oli päivän ensimmäinen "uhri". Jasmine oli pyytänyt minua ratsastamaan lämminveristään ja kokeilemaan miltä se tuntuu. Sandi on kolmetoistavuotias raviuransa päättänyt ruuna jonka olen pari kertaa päässyt näkemään Jassun ratsastamana. Mielenkiinnolla odotin minkälainen kaveri on ja en joutunut pettymään. Hevonen oli todella yritteliäs ja nöyrä niin kuin lähes kaikki lämpöiset ovat mutta kyseenalaisti hetkittäin asioita jos se ei heti ymmärtänyt mitä pyysin. Siihen nähden että Jassu on sitä yksin ilman apua ratsastanut, se oli oikein hieno ja kehityskelpoinen tyyppi. Ravi oli hyvää kunhan sen sai kaivettua esiin ja se pyrki koko ajan tekemään parhaansa. Videolla näette pienen pätkän treeniä.

Ratsastuksen jälkeen ajelimme Jassun kanssa Mellajärveen Kristan luo, jossa oli tarkoitus pitää tämän päivän tunnit. Ensimmäisenä suuntasimme sisälle kahvistelemaan ja siitä lähdimme käppäilemään kohti kenttää. Ensimmäisellä tunnilla meni blogissa ennenkin esiintynyt ilkikurinen issikkaori Forkku selässään toinen omistajistaan ja tietysti Antti.

Ratsastajat suoriutuivat hienosti tunnista ja seuraavaksi pääsivät mukaan Aurora Taakella ja Laura Forkulla. Taake oli aluksi jotenkin vaikean oloinen ja vaikka Aukku sen yleensä hyvin saakin menemään niin tänään ei meinannu onnistua millään. Pyysin Aukun hetkeksi alas ja kiipesin kyytiin ja olihan herra oikea tahmatassu! Voi olla että se vielä otti itseensä toissapäiväisestä hankitreenistä, mutta hetken ratsastettuani se vertyi kivasti oli oikein mukava. Aukku takaisin kyytiin ja johan onnistui! Lauralla ja Forkullakin meni ihan tosi hyvin, poni ei temppuillut yhtään ja töltin ja ravin sekoituksen sijaan se tarjosi ihan oikeaa ja hienoa ravia, jes!

"En ole tahmatassu, ite oot!!"

Kolmannelle tunnille tulivat mukaan Krista Taakella ja Maija Antilla. Antinkin kyydissä käväisin hetken, sillä pappa oli sitä mieltä että en kykene enkä pysty, steppasi ja pyrki pystyyn. Kieltämättä sillä oli yksi niistä vaikeista päivistä ja sen tänttäröidessä meinasimme mennä nurin. Siitä se viimein rauhoittui ja muisti taas että kivempi mennä rauhassa kuin höntyillä turhaan ja Maija kiipesi takaisin kyytiin. Hienosti vetivät lopputunnin, ei voi moittia.

"Siis minä mitään tänttäröiny, mitä lie selostavat?!"

Antti töissä

Viimeisellä tunnilla "open" ei tarvinnut mennä enää kenenkään selkään vaan sai hengata ihan vain maan tasalla :) Paremmin ei olisi voinut oikeastaan kellään mennä ja vaikka Forkku oli viimeisellä tunnilla sitä mieltä että hän häipyy paikalta, pelasti Jassu tilanteen loistavasti ja mitään katastrofia ei päässyt tapahtumaan.

Herra Forkur

Kotimatkalla pysähdyin vielä käymään salilla, kropparemontti jatkuu edelleen ja olipa hienoa huomata että jaksoi tehdä paljon paremmin kuin aikaisemmin. Kaupan kautta kotiin ja Reiska lenkille, nyt viimeinkin saunaan ja levähtämään. Jatketaan huomenna, tiedossa olisi heppailua, olettaen että säät sallivat!

Kutsuu mua Kuus.. eiku Kajaani!

Kajaanin näyttelyreissu oli varsinainen extempore-keksintö. Viimeisenä ilmoittautumispäivänä kaverini Jenna soittaa että on ilmoittanut oman lyhytkarvaisen saksanseisojansa ja ehdotti että lähdettäisiin yhdessä. No mikäs siinä, hullua ei tarvi paljon yllyttää ja eikun ilmoitusta menemään!

Näyttelyissähän ei sinänsä ole mitään hullua, matkakin oli vielä siedettävä (365 km suuntaansa) mutta meidän kehä alkoi jo yhdeksältä aamulla joten lähtö tapahtui anivarhain. Lauantaina töistä tullessani söin, saunoin ja menin nukkumaan. Sain nukuttua vain muutaman tunnin ja sitten loppyuyö olikin yhtä pyörimistä. Tiedättekö sen tunteen kun koko ajan alitajunnassa on tieto että kohta pitää herätä ja olisi äärimmäisen tärkeää saada unta palloon? Noh, silloin ei taatusti saa unen päästä kiinni, se on vissi ja varma. Viimein heräsin kunnolla puoli kahdelta yöllä ja kiskaisin vaatteet niskaan, pesin hampaat ja tarkistin että kaikki on kyydissä. Rymy-parka oli hyvin hämmentyneen näköinen joutuessaan heräämään niin aikaisin ja sitä ei saanut millään ilveellä pissalle. Poika vain pomppi ja riehui ja ei oikein tiennyt mikä on jutun juoni, kunnes päätin että pysähdyn myöhemmin käyttämään sen ulkona.

Hymypoika :)

Torniossa pysähdyin ja nappasin Jennan ja Isan kyytiin ja Rymykin onneksi teki tarpeensa ennen lähtöä. Liikennettä oli todella vähän ja matka sujui hyvin. Pysähdyimme Iissä Shellillä ja nappasimme mukaamme kahvit ja vähän syötävää ja matka jatkui taas. Olin kyllä tosi ylpeä Rymystä, se matkusti hienosti vieraasta koirasta huolimatta eikä mesonnut niin kuin aluksi pelkäsin. Seuraava stoppi oli noin sata kilometriä ennen Kajaania ABC-huoltamolla. Täältä lähdettäessä aloimme hetken kuluttua kummastella kuinka oudolta tie näytti. Varmaan kymmenen kilometriä ajettuamme huomasimme kuitenkin kyltin joka osoitti Kajaaniin päin joten totesimme olevamme oikealla tiellä, kunnes... ohitimme sen SAMAN saakelin huoltamon jolla olimme jo käyneet! Olimme epähuomiossa kääntyneet väärään suuntaan eikä kumpikaan tajunnut mitään ja olimme tehneet parinkymmenen lenkin turhaan. Voi hyvän tähden, vain Jenna ja Laura voivat eksyä suoralla tiellä Kajaaniin!

Onneksi olimme lähteneet todella hyvissä ajoin joten paniikkia ei ehtinyt syntyä ja Kajaanissa olimme perillä kahdeksalta. Paikalla oli hyytävän kylmä viima ja pallohalliin piti hetki jonottaa. Onneksi itse hallissa oli lämpimämpi kuin olin kuvitellut, ainoa miinus oli ne kamalat bajama-vessat mutta minkäs teet. Etsimme molempien kehät jotka olivat tietysti kumpikin aivan eri päässä hallia. Tämän jälkeen haimme myös Isan ja me jäimme Rymyn kanssa odottelemaan oman kehämme aloitusta. Paikalla oli paljon tuttuja kasvoja, suurin osa on ollut samoissa näyttelyissä meidän kanssa yhtäaikaa. Yleisöä oli myös runsaasti, paikoin niinkin paljon että hyvä että sain kurkittua kehään missä mennään. Rymy rauhoittui todella nopeasti ja aika ajoin jopa köllötteli rennosti. Pari kertaa se riehaantui kun toiset koirat rähisivät keskenään, se oli valmiina syöksymään sekamelskaan mukaan.

Hän on hyvin suloinen!

Meidän vuoromme koittaessa en ollut ollenkaan hermostunut ja Rymy esiintyi upeasti! Se juoksi pitkin, vetävin askelin vetämättä kertaakaan hihnaa tiukalle ja seisoi mielestäni oikein hyvin. Ja koko ajan sen häntä heilui ja suu oli naurussa :) Tuomarin tullessa tutkimaan se nuuhkaisi ja nuolaisi iloisesti mutta keskittyi sitten taas lihapullaan mikä oli mulla kädessä. Mittauskin sujui ja tuomari painotti erityisesti Rymyn todella miellyttävää luonnetta, ihana! Arvioinniksi tuli jälleen kerran tuttu ja turvallinen ERITTÄIN HYVÄ ja tykkäsin tosi paljon tuomarin arvosteluista. Rymy myös voitti nuorten urosten luokan, sillä meitä ei ollut siinä kuin kaksi ja toinen sai hylyn sillä se puraisi tuomaria. Tai puri ja puri, siinä taisi käydä niin että kun tuomari kumartui katsomaan hampaita se nosti päätään ja kolautti kulmahampaalla tuomaria huuleen. Näin ollen meille tuli luokkavoitto, ehkä hieman kyseenalaisin keinoin mutta voitto kuitenkin.



"Tumman harmaa, yleisvaikutelma erittäin hyyä. Voimakaspiirteinen pää, liikaa poskia. Voimakas kallo. Turhan syvä rintakehä, kuroutuva alalinja. Hyvä raajaluusto, saisi kulmautua edestä voimakkaammin.Hyvä häntä. Putoaa edestä liikkeessä, tasapainoinen sivuliike mutta saisi olla olla ulottuvampaa. Todella miellyttävä luonne."


Hahhah, liikaa poskia, hyvin sanottu. Rymylla ON ihan järjettömän leveä pää ja se näyttää suurin piirtein rotikalta. Se sai tältä reissulta uuden lempinimen, Rymy "Cheek" Vaaraniemi :) Seuraavaksi juoksin Jennan ja Isan kehälle ja heillä oli vielä hyvin aikaa omaan vuoroonsa. Jossain mielenhäiriössä Jenna pyysi minua esittämään Isan, voi hyvän tähden! Kävimme viemässä Rymyn autoon ja vettä saatuaan se jäi sinne mielellään köllöttelemään pehmeälle pedilleen. Harjoittelin Isan esittämistä ja ihan hyvin meillä alkoi yhteistyö sujua. Kovasti tyttö etsi Jennaa ja jouduimmekin olemaan erillään Jenna piilossa ihmisten takana, muuten hommasta ei olisi tullut mitään. Kehässä se esiintyi tilanteeseen nähden hyvin, tämä oli sen ensiesiintyminen näyttelyissä ja ihan outo koira mullekin. Tuomari vain kielsi namit, mikä vähän harmitti mutta minkäs teet. Siellä nyt on ihan turha ruveta tinkaamaan vastaan, tiedä vaikka kehästä lentäisi pihalle :) Isa sai arvosteluksi HYVÄN ja siihen sieti olla tyytyväinen sillä tuomari jakeli ihan surutta myös TYYDYTTÄVÄÄ useammallekin koiralle.

Tämän jälkeen lähdimme huristelemaan kotiin, kello oli tässä vaihessa yksi iltapäivällä. Pysähdyimme jälleen kerran tuolla surullisen kuuluisalla Absilla syömässä ja tästä ajoimme melko lailla tukka putkella kotiin. Jutut alkoivat olla "pienestä" väsymystilasta johtuen jo ihan sekopäisiä ja kaiken huipuksi kun jätin Jennan kotipihalle, emme saaneet auton takalunkkaa auki. Sinne jäi Isan kuljetushäkki, ei sitä saanut revittyä mitenkään sivuovesta, varsinkin kun Rymyn häkki oli edessä. Tämä saatiin onneksi myöhemmin viikolla tuotua takaisin joten suurta vahinkoa ei käynyt. Kotona olin vasta kuudelta ja Rymykin vääntäytyi väsyneenä koppiinsa nukkumaan, otti senkin voimille tämä reissu.

Rankkaa oli mutta kannatti käydä! Itse ainakin otin tämän reissun hauskana retkenä ja kun seurakin oli mitä parhainta niin eihän meillä voinut olla kuin hauskaa!

Huomenna tarinointia meidän eilisistä agilityharkoista videon kera! Reinon ilme on kyllä ihan priceless, "mitä, reeneihinkö, minäkö?!"

Passagea tallin käytävällä

Eilen oli minun tämän viikon viimeinen Pablo-päivä ja Oona palaa loppuviikoksi hevostelun pariin. Menin tallille jälleen kerran heti töiden jälkeen ja päätin tänään mennä kangilla. Pablo oli sitä mieltä että en halua millään kankikuolaimia suuhun ja aikani yritin hyvällä mutta kun se nakkasi päänsä tosissaan yläilmoihin, lämäisin sitä kaulalle että nyt perhana! Tässä vaiheessa herra päätti kääntyä ja liihoitella passagea tallin käytävän toiseen päähän. Sinne se jäi järkyttyneenä puhisemaan kunnes talutin sen takaisin oikealle paikalleen. Sen jälkeen kuolaimet eivät olleetkaan yhtään paha juttu ja suu aukesi välittömästi, ilkikurinen ötökkä!

Maneesissa olimme tällä kertaa yksin ja aloitin työskenelyn käynnissä ensin kaarevilla urilla ja sitten siirryimme väistöihin. Tein paljon avoja, sulkuja ja pohkeenväistöjä ja lisäksi muutaman takaosankäännöksen. Ne menivät oikein kivasti ja näiden jälkeen jatkoimme siirtymisillä. Käynti, seis, käyntilisäyksiä ja kokoamisia. Kun se alkoi kuunnella istuntaa hyvin (paremmin itseasiassa kuin koskaan ennen, jes!) jatkoimme ravisiirtymisiin. Aika ajoin se tuntui olevan tosi kivasti takajalkojensa päällä ja teki kunnolla töitä. Vielä hetki laukkaharjoitteita, näissäkin siirtymisiä ja lisäksi ympyräkahdeksikkoa vaihtamatta laukkaa. Vaikemapaan suuntaankin vastalaukka sujui hyvin eikä se rikkonut kertaakaan. Tähän oli hyvä lopettaa (tietysti loppuravien kera) ja jätin Pablon kävelemään loimi päällä irti sillä se seuraa ihmistä kuin koira :) Siivosin lantakasat pois ja samalla kävelin ruunimuksen kanssa maneesia ympäri.


Tallissa se sai odottaa käytävällä kun siivosin sen karsinan, laitoin varusteet pois ja sapuskat valmiiksi.

Alla olevassa videossa esiintyy muuten Pablon isä, eikö ole upea!!

Balou du Rouet (toinen video)

Sitten vielä heipat pojalle ja ei muuta kuin salille treenaamaan. Olen pyrkinyt käymään pari kertaa viikossa tekemässä kunnon treenin joka vahvistaisi kroppaa ja näin ollen se pystyisin ratsastamaan paremmin. Tunti hurahti vielä salilla ja kotiin mennessä olin ihan naatti.

Loppuviikko meneekin koiraillessa, tänään ovat vaihteeksi agilitytreenit Reinon kanssa. Huomenna lähdetään Rymyn kanssa potkuttelemaan ja tokoilemaan ja viikonloppu on pyhitetty tuntien pitoa lukuunottamatta kodille ja koirille.

Kyllä se elämä ilman ihania karvakavereita olisi tylsää vai mitä?!

P niinkuin Pablo

Kuten viime postauksessa kerroinkin, minun piti mennä Pablolla Oonan ohjauksessa puomitunti. Lähdin heti töiden jälkeen suoraan tallille ja välillä nappasin koutsin kyytiin. Meillä toimii Oonan kanssa kyllä ihan loistavasti tiimityö, tallin pihassa päätetään kumpi tekee ja mitä ja sitten hommiin. Tällä kertaa Oona halusi ottaa siivousvuoron ja reippaana tyttönä tarttui heti talikkoon. Minä hain Pablon tarhasta jossa se raukka nökötti ihan lumisena ja hylätyn näköisenä. Poika oli tänään hauskalla tuulella, kaikkia ja kaikkea piti saada maistaa ja yhdessä välissä sen kaulaa harjatessa se päätti napata minun liivin kauluksen huuliensa väliin ja imeskeli sitä ihan autuaana, höperö hevonen!

Herra P söpistelee

Maneesilla oli jo vilskettä kun nousin selkään ja lähdin verryttelemään ruunaa. Oona heitteili kehiin taas hyviä neuvoja istunnasta, mulla tahtoo lähteä kevennys liian ylös ja irtoan satulasta turhan paljon, tähän pitää kiinnittää huomiota. Estesatulassa huomaan myös että en saa kunnolla jalkaa hevosen ympärille, etenkin kun meikäläisellä on tällaiset lyhyet koivet ja toki satulakin on tyystin erilainen kuin koulupenkki. Aluksi P tuntui tosi jähmeältä ja löysältä ja en saanut sitä pohkeesta eteenpäin. Tähän auttoivat vanhat kunnon siirtymiset ja pikkuhiljaa alkoi herran etupää keventyä ja takapää tuli energisemmäksi. Tein laukkalisäyksiä, kokosin ja taas lisäsin. Harjoittelin myös kevyttä istuntaa, se on ollut mulle tosi vaikeaa jostain syystä.

Karsea kuva, mutta ainakin ratsastajalla on iloinen ilme jos ei muuta!

Kun olimme lämmenneet, Oona laittoi meille ympyrälle kaksi puomia viuhkan muotoon ja ne piti ensin ylittää ravissa. Tässä meinasi aluksi käydä niin että heitän ohjat pois ja en ratsasta puomien yli jolloin tahdista ja rytmistä ei ole tietoakaan. Napakan käskytyksen jälkeen keräsin itseni ja saimme muutaman kivan ylityksen. Tämän jälkeen siirryttiin laukkaan ja sama homma. Olihan se alkuun taas pari kertaa vähän sinne päin, mutta aika äkkiä sain homman hanskaan ja tuli ihan sieviä esityksiä.

Harmillisesti maneesin tuli tässä vaiheessa niin paljon porukkaa että päätimme jättää puomiharkat sikseen. Meillä on suhteellisen pieni maneesi ja itse en tunne oloani vielä kovin varmaksi puomeilla enkä kavaleiteilla, niin en uskaltanut ottaa riskiä että ratsastan jonkun kumoon ja keskittyminen ei ole parasta luokkaa näille tehtäville.

Tunnista jäi silti tosi hyvä mieli sillä Oona oli tyytyväinen ja hevonen tuntui kaikin puolin kivalta. Huomasin myös että mulla on kunto kasvanut aika kivasti, nyt jaksaa ratsastaa eikä vain huohottaa ja huutaa että pliis ei enää! Mulla oli myös eka kertaa sykemittari päällä ja alle puolen tunnin ratsastus ehti käyntipätkineen kuluttaa 260 kcal! On se rankka harrastus vaikka edelleenkin suurin osa ei-hevosihmisistä taitaa olla sitä mieltä että ratsastaja vain istuskelee ja nauttii maisemista ;)

"Siis mitä, ai mää vai?"

Miten teillä on mennyt alkutalven treenit? Olisiko heittää kehiin mitään kivoja harjoituksia, sana on vapaa!