Kainuunkylän hevoselämää

Täällä ollaan taas! En ole pitkiin aikoihin yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan, on tapahtunut niin paljon asioita ja pitäähän sitä joka tapauksessa hoitaa myös työt niin ettei "turhaan" koneella istuskeluun ole oikein ollut aikaa. Hevoset ovat toistaiseksi voineet oikein hyvin, Lirika on ollut hyväntuulinen ja pirteä ja sillä on useimmiten ollut mukava ratsastaa. Muutaman kerran on kyllä ollut suorastaan tuskaista pidellä innosta puhkuvaa jättiläistä ja useimmiten olenkin lopuksi luovuttanut ja antanut sen vain mennä. Kerran mamma haluaa juosta, mikäpäs minä olen sitä estämään. Otin kuitenkin oppia omista virheistäni ja en enää lähde sillä maastoon nivelillä tai ilman gramaania, se kun osaa olla todella vahva halutessaan joten normaalilla kuolaimella minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada sitä ruotuun. Se ei varsinaisesti lähde viemään, mutta lujaa mennään pää pystyssä ja meno on yhtä tappelua. En halua että se kasvattaa itselleen kamalaa alakaulaa, saati jumittaa selkänsä moisen menon seurauksena, joten kanget on suosiollisempi ratkaisu. Kankiketjun ollessa tarpeeksi tiukalla en yleensä joudu edes ottamaan kankiohjaa tuntumalle, vaan saan ratsastaa pelkällä bridongilla ja hevonen on kevyt ja mukava.



Olen saanut paljon kuulla siiitä kuinka hevosen ollessa "liian" kevyt se on usein kuolaimen takana. Olen huomannut tämän myös Lirikalla, sillä on joskus taipumusta painua reilusti kuolaimen alle ja huijata minut uskomaan että se kantaa itsensä ja menee kivasti mutta totuus on sitten toinen. Olen nyt (ainakin omasta mielestäni) oppinut huomaamaan milloin se huijaa ja milloin se tosissaan kantaa: kun se on rehellisesti peräänannossa se on tahdikas, kunnolla pohkeen edessä, kevyt mutta tuntumalla.

Muutama päivä sitten lähdimme maastoon, oli pimeää ja lunta tuli taivaan täydeltä. Päätin kuitenkin ottaa kunnon kuntotreenin ja valoa näytti uusi joululahjaksi saatu otsalamppu. Ravasimme ensin pari kilometriä ja nostin laukan jota jatkoimme seuraavat pari kilometriä.Viimein kun siirryimme käyntiin ja annoin Lirikan hieman hengähtää jolloin hevonen päätti että nyt riittää pimeydessä laukkailu ja vetaisi liinat kiinni. Sen koko olemus ilmaisi suurta haluttomuutta jatkaa eteenpäin. Lisäksi kummallisen muotoinen puu oli niin pelottava, että Lirika oli varma että se syö pieniä hevosia iltapalaksi. Yritin vakuuttaa sille että se ei ole vaarallinen, mutta tamman ilme väitti kiven kovaa että varmasti on. Lopuksi se muuttui todella rasittavaksi ja yritti muutamaan otteeseen pelottaa minut peruuttammalla kohti syvää ojaa, ilmeisesti  vakaana aikomuksena kaataa meidät molemmat kaatuneiden tukkien ja kivien sekaan. Onneksi olen jo niin tottunut sen pöllöilyyn että sain sen takaisin tielle ja sitten peruutettiin monta metriä vauhdikkaasti menosuuntaan! Kyllä se loppujen lopuksi oli sitä mieltä että ehkä se on hieman mukavampaa jatkaa matkaa nokka menosuuntaan päin ja saatuaan pari kertaa näpäyksen raipasta se oli oikein pörheä ja muuttui sen jälkeen oikein unelmahevoseksi! Jos ratsastus olisi aina noin ihanaa ja hauskaa, ei olisi koskaan ongelmia motivaation kanssa.



Tästä lenkistä sainkin mahdottoman motivaatiopuuskan ja olemme treenanneet innoissamme useana päivänä töiden jälkeen. Poniakin olen hoitanut oikein sydämellä, sekin on oppinut nauttimaan harjauksesta ja on niin lutuinen että! Sillä on niin mielettömän pitkä karva että se pitää harjata hiusharjalla! Eilen se päätti leikkiä houdinia sillä hakiessani niitä sisälle se oli jotenkin ihmeellisesti vapautunut riimustaan ja näytti niin tyytyväistä naamaa että hyvä ettei omahyväisyyteen haljennut. Ei kerta kaikkiaan mitään havaintoa miten se on sen tehnyt?!

Tallihommat ovat sujuneet rutiinilla, on ollut mukava höpötellä hevosille karsinoita siivotessa ja niitä ruokkiessa, meistä on viimeinkin muodustunut oma pieni lauma, ei ole (enää!) pienintäkään epäilystä kuka on lauman johtaja. Ei tarvitse olla ilkeä ja kova, lähinnä jämäkkä ja luottamusta herättävä jolloin hevoset tuntevat olevansa turvassa ja niiden ei tarvitse nahistella ja testatata mikä on homman nimi. Älkää käsittäkö väärin, en ole kovin rohkea ihminen ja vieraiden (eritoten vihaisten yksilöiden) lähellä olen lähinnä varuillani, mutta omat hevoset olen oppinut tuntemaan kavioista korviin ja hännänpäähän ja niitä uskallan kyllä käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässäpä oli taas pieni annos meidän kuulumisiamme, pahoittelen että uusia kuvia ei ole.

Kommentoikaa ihmeessä jotain jos luette, miten teillä rakkaat lukijat on talvi ja hevostelut sujuneet?