Voihan lumisade!

Nyt olen viettämässä toista vapaapäivääni ja olen ihan puhkiväsynyt vaikka kello on vasta yksitoista. Eilen oli hyvä päivä, aamulla kävin ratsastamassa ja Huitaperintiellä oli tosi paljon lunta joten Lirika joutui kunnolla töihin. Kotiin laukkasimme isoa laukkaa ja loppumatkan ravasimme reippaasti. Hevonen vaikutti jaksavan oikein hyvin, joten kunto on selkeästi nousussa.

Ratsastuksen jälkeen katsoin katsomosta Ypäjä-sarjan viimeiset jaksot ja luin loppuun ihan superhyvän kirjan, "Nuoret Vaimot", suosittelen kaikille! Anttu tuli meille neljän maissa ja lähdimme kohti Torniota josta haimme huollossa olleen puhelimen ja kävimme kaupassa. Ajokeli oli kerrassaa hirveä, inhoan inhoan inhoan lumisadetta ja tuulta! Kotiin päästyämme käytimme koirat lenkillä, oli ihan kamalan raskasta kävellä auraamottimilla teillä.

Tänään vein Antun aamulla kouluun ja sen jälkeen olikin varusteiden putsauksen aika. Puhdistin kaikki nahkaiset varusteet oikein erityisen huolellisesti ja siivosinj satulahuoneen. Hevosetkin pääsivät tarhaan nauttimaan lauhasta säästä ja lumi vain pöllysi kun molemmat piehtaroivat antaumuksella.

Kissatkin saivat hieman ulkoilla, ne rakastavat lunta mutta eivät viihdy kovin kauaa kerralla ulkona. Sisäkissat eivät kun ole tottuneet kylmiin ilmoihin.

Tänään olisi ohjelmassa vielä uimaan lähtö, lenkki ja pikkuotusten häkkien siivous, huomenna sitten taas töihin.

Ärsyynnyksen multihuipennus

Joskus osaankin niiiin inhota tuota omaa hevostani. Mur. Viime viikolla olin totaalisesti älyttömässä treenimotivaatiossa, hevonen kulki loistavasti ja oli oikein palkitsevaa ratsastaa, molemmat olivat lenkkien jälkeen hikisiä mutta tyytyväisiä. Kunnes... viime maanantaina lähdin normaalisti maastoreitille treenailemaan ja Lirppa menikin oikein kivasti. Jossain vaiheessa päätin alkaa kaivella puhelinta taskusta ja samalla tipahti hanska. Päätin ottaa sen tulomatkalla ja kun viimein pääsin kohdalle ja aloin sitä raipalla noukkimaan tuo typerä eläin ei voinut pysyä hetkeäkään paikallaan! Se tahti ja pärskyi ja kun yritin kääntää sen takaisin tulosuuntaan, siitä nousi kolmas maailmansota: se rupesi ihan tosissaan uhkailemaan ojaan peruuttamisella mikä on ollut sen mieliharrastus viimeisen puoli vuotta. Tähän mennessä olen saanut sen kuriin rautaisilla pohkeilla ja jämäkillä otteilla, mutta nyt ei auttanut mikään. Yleensähän hevonen varoo kaatamasta itseään, mutta ehei, ei meidän Lirika. Sillä on varmaan jotain itsetuhoisia ajatuksia, sillä vaikka yritin saada sen kävelemään ihan vain sen haluamaan suuntaan se päätti kuitenkin tyyneesti peruuttaa siihen hemmetin syvään ojaan. Luojan kiitos olin sen verran varautunut että olin hyppäämässä alas, mutta perhanan kumisaapas jumittui jalustimeen ja en saanut tarpeeksi vauhtia selästä hyppyyn joten humahdin perseellään tölmyävän hevosen jalkojen tulilinjalle. Tässä vaiheessa tuli hemmetinmoinen kiire ryömiä syvässä lumessa alta pois ja rukoilla että kaviot eivät osu minuun tai että se ei käyttäisi minua astinlautanaan. Onneksi se kiipesi ylös ihan omiaan ja jäi hieman lammasmaisesti tielle seisomaan.

Tarkisitin ensimmäiseksi mahdolliset vauriot, sekä itsessäni ja hevosessa, mutta päällepäin ei näkynyt mitään. Voin kertoa että teki mieli kuristaa se otus siihen paikkaan! Ei siinä auttanut muu kuin pidentää jalustinta noin miljoona reikää ja kiivetä takaisin kyytiin. Käänsin sen juuri sinne suuntaan minne itse olin alunperin halunnutkin ja sitten mentiin kotiin. Näissä tilanteissa on vaikeinta unohtaa hetki sitten sattunut tilanne ja olla reilu hevosta kohtaan. Itseä raivostuttaa ja ottaa päähän, mutta kun hevonen tekee loppumatkasta parhaansa, on pakko laittaa henkilökohtaiset kaunat syrjään ja kiittää silloin kun on tarvis vaikka oikeasti mieli tekisi lätkiä toista päin näköä. Karsinassakin se katsoi niin säälittävästi että minä tein hyvää työtä, miksi et anna sokeria? Pakkohan sitä oli taputtaa ja antaa herkkupala ja vasta sisällä kotona päästin oman ärsyynnyksen totaalisen valloilleen. Otti niin aivoon ja harmitti, sillä tiedän että tuollainen käytös on varsin mahdollista jatkossakin. Kieltämättä vatsassa myllersi aamulla kun lähdin varta vasten samalle lenkille jotta mahdolliset pelot ja möröt saataisiin aisoihin. Onneksi Lirika käyttäytyi varsin mallikelpoisesti, nyt ei tosin tullut konfliktitilanteita. Noh, niihinkin on vain varauduttava ja suhtauduttava terveellä järjellä, haamuja on turha maalailla seinille ja miettiä mitä voisi käydä, mutta uhkarohkea en todellakaan aio olla.

Eilen kävimme treenamassa pellolla jossa oli ihan kiitettävästi lunta. Olo oli kuin valtamerilaivan kyydissä kun Lirika ravasi valtavin askelin! En uskaltanut laittaa sitä liian koville, vaan kävelimme aina hetkittäin ja yhteensä menimme varmaan kymmenen minuuttia jonka jälkeen kävimme auratuilla teillä tekemässä loppuverkat. Luulin että hevonen olisi ihan poikki peltotreenin jälkeen mutta pyh, mokoma oli niin kuuma että sitä sai pidellä ranteet rutisten!



On se niin kaunis, ajatella että se täyttää kohta 23 vuotta!
 

Tänään en ratsastanut ollenkaan, oli todella kurja ilma ja olin sopinut että menen isosiskoni ja pikkuveljenin kanssa uimaan. Oli kyllä ihan superhauskaa, olisi niin ihanaa jos Paulakin asuisi täällä ja voisimme olla tekemissä porukalla useamminkin. Huomenna sitten uusiksi, olen kyllä niin totaalisen hurahtanut tuohon uintiin että oksat pois! Lisäksi ennen uimaan lähtöä sain pitää sylissä pientä kummitytärtäni joka kiitokseksi puklasi ihanat maito-oksennukset paidalleni. On se niin suloinen nyytti että!

Tuonne voisi itsekin kellahtaa nukkumaan!
 

Uh, nyt olen niin supernaatti että lähden lukemaan kirjaa ja köllöttelemään peiton alle, huomenna on aikainen töihin nousu!

Hetken elämää

Eilen oli pakkasta -25 astetta. Lähdenkö ratsastamaan, ööh, en todellakaan! Lirika oli muutenkin hieman räkäinen tänä aamuna, joten parempi antaa sen tyytyä tänään vain tarhaukseen. Oli niin kylmä, että vein hevoset ulkoilemaan vasta kahden maissa ja sisälle ne pääsivät jo viideltä.

Onneksi oli vapaapäivä, joten saatoin keskittyä lepäämään ja hoitamaan pikkueläimiä. Meillä on jäljellä enää kolme gerbiilipoikaa, kaikki ovat jo selvästi vanhoja poikia viiksekkäitä, yksi niistä oli jo niin heikossa kunnossa että se piti juottaa pullosta ja antaa pesään sille ruokaa. Voiko olla mitään hellyttävämpää kuin oikein vanha gerbiiliherra joka hitaasti möyrii paikasta toiseen ja nukkuu pesän alimmaisena toisten hoitaessa kaveria? Päätin käydä myöhemmin illalla vielä vilkaisemassa miten pienet voivat.


Kuuden maissa lähdimme porukalla taas uimaan, mukaan tuli Anttu, Joni, Karo ja jälkimmäisten serkku Marjo. Oli ihana polskia taas tunti ja jopa minä, legendaarisen huono uimari olen viimeinkin oppinut jonkinlaista tekniikka joten uinti ei tunnu enää ollenkaan niin raskaalta. Vesijuoksuun olen myös hurahtanut, se on erinomaista liikuntaa ja siinä voi samalla jutella vierustoverin kanssa päivän asiat.

Uinnin jälkeen veimme Jonin kanssa Antun kotiin ja istuimme siellä syömässä ja kahvistelemassa pari tuntia. Siskoni perheineen oli myös paikalla ja pitihän siinä perheen pienintä jututtaa. Millään en olisi malttanut lähteä kotiin, niin suloinen pieni piika oli!

Kotiin päästyämme kävin lupaukseni mukaisesti katsomassa miten vanha gerbuherra voi ja siellähän se raukka makasi kyljellään. Se tuntui olevan hieman kylmissään, joten otin sen syliin ja tein paperista sille lämpimän pesän missä se sai nukkua. Selvästi huomasi että nyt viedään viimeisiä hetkiä, hengitys oli nopeaa ja katkonaista ja se ei liikkunut juuri lainkaan. En halunnut laittaa sitä enää takaisin, sillä sen veljet eivät osanneet laisinkaan varoa sitä, talloivat vain toisen päältä. Tein sille pesän pieneen kuljetuslaatikkoon ja otin sen mukaan olohuoneeseen jotta voin valvoa sitä. Niinhän siinä kävi että aamuyöstä pieni veti viimeisen henkäyksensä. Ikävä tulee noinkin pientä eläintä, ne ovat kaikista huolimatta ystäviä, pieniä tovereita.

Tänä aamuna oli aivan yhtä kylmä kuin eilenkin, kamalaa. Paulan ja minun suunnittelema kävelylenkki jää todennäköisesti seuraavaan kertaan, sitä paitsi olen eilen jotenkin kummallisesti loukannut kantapääni, se on niin kipeä että sille jalalle ei kestä laskea painoa ollenkaan. Harmittaa, sillä nyt olen taas innostunut liikkumaan oikein kuntoilumielessä. Täytyy toivoa että se paranee nopeasti.

Nyt lähden kuitenkin aamupalalle ja kahvinkeittoon, edessä on vielä pienen ystävän polttohautaus ja jotenkin tuntuu että tarvitsen hieman vahvistusta ennen sitä.

Kainuunkylän hevoselämää

Täällä ollaan taas! En ole pitkiin aikoihin yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan, on tapahtunut niin paljon asioita ja pitäähän sitä joka tapauksessa hoitaa myös työt niin ettei "turhaan" koneella istuskeluun ole oikein ollut aikaa. Hevoset ovat toistaiseksi voineet oikein hyvin, Lirika on ollut hyväntuulinen ja pirteä ja sillä on useimmiten ollut mukava ratsastaa. Muutaman kerran on kyllä ollut suorastaan tuskaista pidellä innosta puhkuvaa jättiläistä ja useimmiten olenkin lopuksi luovuttanut ja antanut sen vain mennä. Kerran mamma haluaa juosta, mikäpäs minä olen sitä estämään. Otin kuitenkin oppia omista virheistäni ja en enää lähde sillä maastoon nivelillä tai ilman gramaania, se kun osaa olla todella vahva halutessaan joten normaalilla kuolaimella minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada sitä ruotuun. Se ei varsinaisesti lähde viemään, mutta lujaa mennään pää pystyssä ja meno on yhtä tappelua. En halua että se kasvattaa itselleen kamalaa alakaulaa, saati jumittaa selkänsä moisen menon seurauksena, joten kanget on suosiollisempi ratkaisu. Kankiketjun ollessa tarpeeksi tiukalla en yleensä joudu edes ottamaan kankiohjaa tuntumalle, vaan saan ratsastaa pelkällä bridongilla ja hevonen on kevyt ja mukava.



Olen saanut paljon kuulla siiitä kuinka hevosen ollessa "liian" kevyt se on usein kuolaimen takana. Olen huomannut tämän myös Lirikalla, sillä on joskus taipumusta painua reilusti kuolaimen alle ja huijata minut uskomaan että se kantaa itsensä ja menee kivasti mutta totuus on sitten toinen. Olen nyt (ainakin omasta mielestäni) oppinut huomaamaan milloin se huijaa ja milloin se tosissaan kantaa: kun se on rehellisesti peräänannossa se on tahdikas, kunnolla pohkeen edessä, kevyt mutta tuntumalla.

Muutama päivä sitten lähdimme maastoon, oli pimeää ja lunta tuli taivaan täydeltä. Päätin kuitenkin ottaa kunnon kuntotreenin ja valoa näytti uusi joululahjaksi saatu otsalamppu. Ravasimme ensin pari kilometriä ja nostin laukan jota jatkoimme seuraavat pari kilometriä.Viimein kun siirryimme käyntiin ja annoin Lirikan hieman hengähtää jolloin hevonen päätti että nyt riittää pimeydessä laukkailu ja vetaisi liinat kiinni. Sen koko olemus ilmaisi suurta haluttomuutta jatkaa eteenpäin. Lisäksi kummallisen muotoinen puu oli niin pelottava, että Lirika oli varma että se syö pieniä hevosia iltapalaksi. Yritin vakuuttaa sille että se ei ole vaarallinen, mutta tamman ilme väitti kiven kovaa että varmasti on. Lopuksi se muuttui todella rasittavaksi ja yritti muutamaan otteeseen pelottaa minut peruuttammalla kohti syvää ojaa, ilmeisesti  vakaana aikomuksena kaataa meidät molemmat kaatuneiden tukkien ja kivien sekaan. Onneksi olen jo niin tottunut sen pöllöilyyn että sain sen takaisin tielle ja sitten peruutettiin monta metriä vauhdikkaasti menosuuntaan! Kyllä se loppujen lopuksi oli sitä mieltä että ehkä se on hieman mukavampaa jatkaa matkaa nokka menosuuntaan päin ja saatuaan pari kertaa näpäyksen raipasta se oli oikein pörheä ja muuttui sen jälkeen oikein unelmahevoseksi! Jos ratsastus olisi aina noin ihanaa ja hauskaa, ei olisi koskaan ongelmia motivaation kanssa.



Tästä lenkistä sainkin mahdottoman motivaatiopuuskan ja olemme treenanneet innoissamme useana päivänä töiden jälkeen. Poniakin olen hoitanut oikein sydämellä, sekin on oppinut nauttimaan harjauksesta ja on niin lutuinen että! Sillä on niin mielettömän pitkä karva että se pitää harjata hiusharjalla! Eilen se päätti leikkiä houdinia sillä hakiessani niitä sisälle se oli jotenkin ihmeellisesti vapautunut riimustaan ja näytti niin tyytyväistä naamaa että hyvä ettei omahyväisyyteen haljennut. Ei kerta kaikkiaan mitään havaintoa miten se on sen tehnyt?!

Tallihommat ovat sujuneet rutiinilla, on ollut mukava höpötellä hevosille karsinoita siivotessa ja niitä ruokkiessa, meistä on viimeinkin muodustunut oma pieni lauma, ei ole (enää!) pienintäkään epäilystä kuka on lauman johtaja. Ei tarvitse olla ilkeä ja kova, lähinnä jämäkkä ja luottamusta herättävä jolloin hevoset tuntevat olevansa turvassa ja niiden ei tarvitse nahistella ja testatata mikä on homman nimi. Älkää käsittäkö väärin, en ole kovin rohkea ihminen ja vieraiden (eritoten vihaisten yksilöiden) lähellä olen lähinnä varuillani, mutta omat hevoset olen oppinut tuntemaan kavioista korviin ja hännänpäähän ja niitä uskallan kyllä käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässäpä oli taas pieni annos meidän kuulumisiamme, pahoittelen että uusia kuvia ei ole.

Kommentoikaa ihmeessä jotain jos luette, miten teillä rakkaat lukijat on talvi ja hevostelut sujuneet?