Pakkaspäivä

Viimeinkin tuli pakkasta, nyt olisi jopa toiveita lumisateesta! Eilisen päivän touhusin kaikenlaista kivaa, aamulla heti hevosten ruokinnan jälkeen lähdin pitkästä aikaa anoppilaan aamukahville ja vein 10-vuotiaalle synttärisankarille takkukamman lahjaksi. Kyse on siis koirasta, ei ihmislapsesta! Epäilen että Roni ei niin kauheasti lahjaansa arvostanut, mutta hetken sen pitkiä karvoja selvitellessäni huomasin sen jopa ajoittan nauttivan toimenpiteestä mitä se ei ole ikinä kampauksen aikana tehnyt, päinvastoin! Nyt ei kampa juuttunut ikävästi takkuihin, vaan selvitti ne koko matkalta ilman että tarvi repiä ja nykiä. Ehkäpä lahja oli sittenkin sille mieleinen.

Ronia naurattaa

Kotiin palattuani päästin tammat tarhaan ja pienestä lumimäärästä riehaantunut poni päätti päästellä täyttä laukkaa. Huonostihan siinä kävi, sillä ohuen lumikerroksen alla on edelleen liukasta jäätä ja poni-parka oli kuin hämähäkki luistimilla kun se veti kylkimyyryä läheiseen pensaaseen pahki. Nolona se hiippaili tarhaan ja lähti muina naisina nuuskimaan eilisiä heinänjämiä.

Puolen päivän aikaan lähdimme Karon kanssa käyttämään Humua ja Nemoa lenkillä. Pojat ovat olleet nyt kohtalaisen vähällä liikunnalla ja varauduimme superhepulilenkkiin! Onneksi ne riehuivat vain alkumatkan ja vaikka molemmat ovatkin oppineet hihnakäyttäytymisen salat, välistä mentiin siima kireällä ja vauhti kiihtyi kuin huomaamatta. Kotimatkalla molemmat olivat jo hieman rahoittuneet ja mekin saatoimme keskittyä juttelemaan ja nauttimaan kirpeästä pakkassäästä.

Ratsastamaan en uskaltanut mennä, täällä on pohjat vielä niin älyttömän huonossa kunnossa että siinä rikkoo vain hevosen. Lirika on selvästi alkanut kerätä virtaa, se ei millään malttaisi odottaa loimen riisumista, yrittää vain mokoma rynnätä ruokakipolle ja tuhisee loukkaantuneena jos sitä komentaa. Muutenkin se on hätäinen ja kärsimätön eikä oikein malta keskittyä.

Tänään olisi tarkoitus lähteä taas Rally-toko kurssille, tämän jälkeen on enään kolme kertaa jäljellä. On ollut yllättävän mukavaa treenailla pilke silmäkulmassa saman henkisten ihmisten kanssa, kukaan ei harjoittele veren maku suussa vaan kaikilla on hauskaa. Humu ja Nemo saivat viimeksi oikein kehuja, ohjaajat eivät olisi kuulemma ikinä uskoneet että metsästyskoirat pärjäisivät niin hyvin! Tietysti pitää vielä muistaa että pojat ovat kaiken lisäksi vielä täysiä kakaroita, Humu täyttää nyt vasta puoli vuotta ja Nemokaan ei ole kuin kuukautta vanhempi. Toisekseen ne eivät edes ole meidän omia koiriamme ja emme pääse treenaamaan niitä kuin kerran pari viikossa, täytyy olla todella tyytyväinen että ne toimivat näin hyvin!

Nyt kuitenkin takaisin Täydellisten naisten pariin, täytyy kerätä voimia illan treenejä varten, hyvällä tuurilla saatte nähdä siitä videomateriaalia seuraavassa postauksessa!

Väsyneitä pohdintoja

Minusta on tainnut tulla aikamoinen erakko. Aina ennen olen ollut suorastaan supersosiaalinen ja kavereita ja tuttuja on ollut joka kulmalla. Päivittäin olen nähnyt usemapaakin ystävää ja mielelläni olen järjestänyt myös saunailtoja ja jos jonkinmoisia illanistujaisia. Puhelin on pirissyt kiitettävään tahtiin usempaan kertaan päivässä ja juttua on riittänyt. Viime aikoina olen kuitenkin jollain tavalla vetäytynyt kuoreeni, töistä kotiin tullessani olen halunnut olla vain omassa rauhassani, tehdä hevoshommat, hengailla koneella ja lukea hyviä kirjoja. En soittele läheskään niin paljon ystävilleni kuin aikaisemmin (mistä moni on varmaan salaa hieman helpottunut!), tuntuu että minulla ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa ja ihmisiä ei taatusti jaksa kiinnostaa jokapäiväiset työasiani. Toisaalta olen jollain tasolla helpottunut: minusta on ikävä myöntää, mutta hyvin usein minä olen se joka ottaa yhteyttä, käy ja soittelee kuulumisia lähes jokaisessa kaverisuhteessa (ehkä olen vain ollut niin yliaktiivinen että kukaan ei ehdi ennen minua!) ja nyt kun on vain rauhoittanut aikaa itselleen on jotenkin vapautuneempi olo.




Tämä on varmaan tällainen synkän kauden ajanjakso, kunhan saan taas akut ladattua täyteen saatan hyvinkin heittäytyä samalla tarmolla myös sosiaaliseen elämääni. Nyt on vain helpompi hengailla lemmikkieni kanssa, ne jaksavat kuunnella höpötystäni loputtoman pitkään eivätkä loukkaannu jos olen pitkiä aikoja hiljaa pahalla mielellä. Mikäs sen parempi lohdutus ja mielenkohottaja kuin oman hevosen lempeä tönäisy turvalla? Joskus olen saattanut viettää pitkiä aikoja ihan hiljaa Lirikan kanssa otsat vastakkain kesken karsinansiivouksen ja joskus juttelemme, toinen matalasti hörähdellen ja toinen omia asioitaan ääneen pohtien. Sohvalla köllötellessäni saan takuuvarmasti kaksi kissakaveria viereeni jotka kerjäävät rapsutuksia ja hellyyttä. Mitään ei tarvitse puhua, saa vain olla.

Kuva: Elina Jarmas

Ehkä se on niin, että vastapainoksi pirteälle ja sosiaaliselle työminälle tarvitsen rauhaa ja hiljaisuutta vapaa-aikanani. Haluan voida vapaapäivänäni vaikka nukkua koko päivän jos siltä tuntuu, hillua yöhousuissa iltaan saakka ja ratsastaa lenkkareissa ja tuulihousuissa metsään ilman että kukaan puhuu mitään. Onneksi Joni ymmärtää tällaisen itsenäisyyden tarpeen eikä ahdista ja tukahduta. Meillä on molemmilla omat harrastuksemme joihin kuluu aikaa, mutta yhteiset hetket ovatkin sitten ihania.

Toivottavasti ulkona valostuisi lumen myötä, tämä pimeys aiheuttaa varmaan monelle meistä synkkiä ajatuksia ja väsymystä, koitetaan jaksaa jouluun, silloin ainakin luulisi ihmisten olevan iloisella juhlamielellä. Itse ainakin päätän viimeistään silloin hieman piristyä ja nauttia perheen ja sukulaisten kohtaamisesta, liika erakoitumenkaan ei tee hyvää!

Häpeälliset huvitukset

Olen monesti miettinyt että taidan harrastaa poikkeuksellisen noloja juttuja vapaa-aikanani. Kaikki tuntemani ihmiset kertovat sivistyneesti harrastavansa teatteria, elokuvia, stand-uppia, hienojen suomalaisten teosten lukemista jne. Päätinpäs koota teille kaiken kattavan listan maailman hauskimmista ja samalla noloimmista harrastuksista ikiniä!

1. Sweet Valley High-kirjat

Luin näitä joskus yläaste-ikäisenä ja muutama vuosi halusin huvin vuoksi lukea ne uudestaan. Yllättäen tykästyin hauskoihin, joskin lapsellisiin kirjoihin tosissani ja sain melkein hermoromahduksen kun huomasin että viideskymmenes kirja (miten niin koukuttunut ja maaninen lukija?!) oli sarjan viimeinen suomenkielinen teos. Menin jopa niin pikälle että katsoin muutaman kirjasarjasta tehdyn jakson youtubesta ja Joni nauroi itsensä kipeäksi!

2. Harlequin kirjat

Voi miten mainioita aivot narikkaan-kirjoja nämä ovatkaan! Etenkin vanhat kirjat (nykyiset kaupassa myytävät ovat täyttä schaissea) ovat sitä parhautta: tyypillisessä juonessa nainen ei ensin voi sietää ylimielistä, mutta rikasta miestä ja jossain vaiheessa nämä kuitenkin päätyvät yhteen. Muistan kuinka joskus siskoni ja tätini kanssa luettiin näitä hiihtolomalla kilpaa, se oli ihanaa aikaa se. Nykyäänkin omistan pinkan kyseisiä kirjoja ja luen niitä aina paremman puutteessa uudestaan ja uudestaan.

3. Pollux-kirjat

Pienen pienenä heppatyttönä kuuluin Pollux-hevoskerhoon jonka mukana saapui pino kirjoja. Ihanimpia näistä oli ehdottomasti Wonder-kirjasarja ja aikuisiällä metsästin sarjan kaikki osat haltuuni ja olen lukenut ne varmaan sata kertaa. Joka kerta jaksan liikkuttua Wonderin voittaessa Kentucky Derbyn, kuvitelkaa!

4. Sipsit ja dippi

Jeps, uskokaa tai älkää, luen tämän harrastuksiin: sipsi on minulle yhtä paha addiktio kuin monelle on tupakka. Maailman parhaat sipsit ovat ehdottomasti Manhattan-sipsit ja niiden kanssa American-dippi. Valehtelematta minulla kestää maksimissaan 15-20 minuuttia kunnes koko satsi on tuhottu. Jotta yhtään pisaraa herkullisesta dipistä ei jää syömättä, kaivan lusikalla ja sormilla kaiken mahdollisen kermaviilipurkista! Tämä jos mikä on noloa!

5. Näkymättömät hevoset

Luojan kiitos tämä on sentään mennyttä aikaa, pakko oli kuitenkin lisätä listaan. Lapsina meillä ei ollut mahdollisuutta ratsastaa useammin kuin kerran viikossa, joten jostakin oli lisähevosteltavaa keksittävä. Fiksuina ja erittäin mielikuvitusrikkaina tyyppeinä keksimme itsellemme näkymättömät hevoset. Samat pollet olivat meillä vuodesta toiseen, järjestimme estekilpailuja joissa estekorkeus oli jopa 115cm, herran pieksut mitkä jalkalihakset meillä olikaan! Kouluratsastuksen kûr-ohjelmia hiottiin musiikin tahtiin päiväkausia ja yhdessä tehtiin maastolenkkejä. Voin vain kuvitella kuinka isällämme on ollut naurussa pitelemistä kun olin eräänä talviaamuna kertonut tohkeissani shetlanninponitammani varsoneen auto(hevos)talliin ja raahasin hänet kädestä pitäen katsomaan. Niinkin lapsellista touhumme olikin, se on ehdottomasti parhaita muistojani sillä se yhdisti monta hevoshullua pikkutyttöä ja liikuntaa tuli ainakin harrastettua!

Minä tuo pieni ja pirullinen keskellä

Tässäpäs näitä tulikin, suurin osa liittyy lukemiseen, se onkin aina ollut yksi suurimpia intohimojani kautta aikojen. En usko löytyvän kovin helposti niin lapsellista kirjaa että en sitä jostain syystä lukisi. Uskon kuitenkin että juuri nämä pöhköt harrastukseni pitävät minut (pelottavan) nuorekkaana ja usein huomaan tulevani äärimmäisen hyvin toimeen nuorempien kanssa.

Älkäämme siis antako sisäisten lapsiemme kadota vaan päästetään ne valloilleen aina silloin tällöin, se on aika ajoin erittäin virkistävää!

Haastan jokaisen lukijan kertomaan yhden nolon harrastuksen nykyisyydestä tai lapsuudesta, lupaan etten naura (ainakaan kovin paljoa!) :)

Pimeää ja pelottavaa

Tämä synkkyys ja lumettomuus alkaa jo masentaa. Aamulla töihin lähtiessäni oli niin pimeää että eteensä ei nähnyt ja illalla kotiin ajaessa sama juttu. Päätin kuitenkin urheasti (tai tyhmänrohkeasti) lähteä ratsastamaan ja varustauduin otsalampulla ja heijastimilla. Lirikalla oli alusta asti virtaa ja kun jatkoimmekin normaalin ratsastusreittimme ohi, se yritti lyödä liinat kiinni ja kiepahtaa vauhdilla takaisin. Luojan kiitos olen jo niin tottunut noihin sen oikkuihin että en niistä pahemmin jaksa enää stressata vaan sain sen tälläkin kertaa lähes saman tien lopettamaan temppuilun ja jatkamaan matkaa.



Pahaksi onneksi otsalamppuni simahti kesken kaiken ja emme nähneet enää yhtään mitään! Palasimme takaisin ja päätimme kiertää hieman lyhyemmän reitin valaistun pururadan kautta. Kohtalaisen jyrkkä rinne oli inhottavan jäinen ja liukas mutta onneksi selvisimme ylös kunnialla. Jossain vaiheessa minä joka karskisti viime postauksessa mainostin olevani tottunut kaikenlaisiin luonnoneläimiin, aloinkin tuntea hiipivää pelkoa selkäpiissä. Joka puolella oli pelkästään pimeää, hiljaista ja pienetkin rasahdukset saivat aistini valppaiksi. Siinä vaiheessa kun olin jo ajanut itseni lähes paniikinomaiseen tilaan jostakin kuului kaamea matala ja kumea mörähdys. Siinä vaiheessa säikähdin niin älyttömästi että olin valmis karauttamaan karkuun, purskahtamaan itkuun tai soittamaan palokunnan ja poliisin paikalle! Hetken päästä kuului uusi mörähdys ja voi luoja, se olikin Lirikan maha joka päästi niin pahan äänen! Kyllä hieman nauratti oma käytös mutta siitä huolimatta tulimme sääoloihin nähden kohtalaisen reippaasti kotiin. Vannoin että en taatusti lähde enää seikkailemaan umpimetsikköihin pimeässä vaan odotan että lunta tulee edes vähän.

Onneksi hevoset ovat tänään saanet jo olla tarhassa, ulkoiluun laitumella ne saavatkin tyytyä parempia kelejä odotellessa!

Nyt jo vähän naurattaa...

Red Riding Hood

Kainuunkylässä kuohuu: eilen oli nähty kaksi sutta läheisessä Kierivaarassa, samoin kylän pyörätiellä. Koirat ovat olleet haluttomia lähtemään ulos ja ihmiset pelkäävät lemmikkiensä puolesta.
Itse en juurikaan hysteriaan ole sortunut, mutta voin tunnustaa että helpostus oli suuri, kun olin jättänyt hevoset eilen talliin Oulun reissun ajaksi, ainakaan ne eivät säikähtäisi ja juoksisi aitojen läpi maantielle.



Kuva: Seppo Nykänen/Yle

Kiistämättä aihe saa aikaan kiihkeää keskustelua: milloin pitää oikeasti pelätä (tällä tarkoitan lähinnä lemmikkieläinten puolesta) ja milloin kaatolupa on aiheellinen? Itse olen sitä mieltä että susi kuuluu Suomen luontoon ja nimenomaan sinne metsään. Silloin kun se piipahtelee pihoissa milloin missäkin tai jolkuttelee pyörätietä pitkin, on syytä miettiä eläimen vaarallisuutta. Siihen on syynsä miksi emme useinkaan törmää metsässä suteen, karhuun tai muuhunkaan petoeläimeen: se väistää ihmistä viimeiseen asti. Minkälainen sielunmaisema onkaan sudella joka tulee muina miehinä pihaan ja lenkkeilee samoja pyöräteitä ihmisten kanssa?

Tänään lähtiessäni ratsastamaan mietin hetken mahdollista kohtaamista susien kanssa, kuinka Lirika käyttäytyisi? Karkuuttaisiko se täyttä laukkaa kotiin, pysyisinkö itse selässä vai hyppäisikö se mahdollisesti auton alle. Susia ei onneksi näkynyt, pysyttelin tällä kertaa mahdollisimman lähellä asutusta ja pidin itsestäni meteliä. Harmittaa vain kovasti, sillä nyt en uskalla pariin päivään laittaa hevosia tarhaamaan, mutta uskon ja toivon että hukat ovat ohikulkumatkalla ja jatkavat paremmille maille.

Jos harmaaturkit päättävät kuitenkin jäädä meidän pihoillemme hengailemaan voin kertoa että ei niiden kohtalo ole varmasti hyvä. Minun on pakko pystyä jättämään hevoset tarhaamaan työpäiväni ajaksi ja se ei onnistu jos aitauksen liepeillä pyörii petoeläin. En halua pelätä että ne syövät koiramme pihasta heti kun silmä välttää tai muutenkaan lietso ihmisiin kamalaa susivihaa enempää. Susi on uljas eläin jolla on yhtäläinen oikeus elää kuin meilläkin, mutta häiriintyneitä yksilöitä ei kannata jättää vaaraksi.

Kenenkään on turha tulla tässä vaiheessa väittämään kuinka me ihmiset olemme vieneet susilta elintilaa, se ei tässä tapauksessa todellakaan pidä paikkaansa. Asumme syrjäisellä maaseudulla, metsää ja lääniä on vaikka muille jakaa. Olen tottunut siihen, että pururadalla ja metsässä lenkkeilessäni vastaani voi tallustella karhu, susi, kettu tai muu metsän otus. Rajanvetona minulla onkin se, että kun poistun pihasta ja ratsastan metsään, olen eläinten reviirillä ja on minun tehtäväni väistää niitä. Silloin kun (peto)eläimet saapuvat vahingosa meidän pihaamme, on niiden syytä poistua sieltä hyvin vikkelään.

Kuva: Robesus Inc

Minäkö tv-sarja addikti?!

Vuosia sitten ostin ihka ensimmäisen tv-sarja boksin ja sen jälkeen olinkin täysin koukussa. Ensin katsoin yhden jakson jonka jälkeen oli luontevaa siirtyä seuraavaan ja siitä taas seuraavaan. Hiukan evästä nassuun välillä ja taas sarjan lumoihin. Kun viimeinen jakso sitten loppui, olo oli tyhjä ja levoton. Etsin seuraavaksi sarjan jossa olisi valmiina jo monta tuotantokautta jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään, saisin nauttia sarjan henkilöiden kiehtovasta ja kiihkeärytmisestä elämästä viimeiseen asti. Tätä on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta eikä loppua näy.

Rimakauhua ja Rakkautta (Cold Feet)

Maanmainio brittiläinen sarja jossa seurataan lähiössä asuvien tuikitavallisten ihmisten elämää. Sarja on hyvin realistinen, suorastaan karu ja kaunistelematon. Adam, vahvalla irlannin murteella puhuva naisten mies (omasta mielestään!) saa aikaan uskomattomia tilanteita ja paras kaverinsa Pete elää Jenny-vaimonsa kanssa taiteillen parisuhteen ja lapsenhoidon välillä. David ja Karen taas elävät yläluokkaisemmin ja heidän ystävänsä Rachel on sinkku mainostoimistotyöntekijä, kaunis ja ihana ihminen. Kaikkien näiden ihmisten elämät kietoutuvat tavalla tai toisella yhteen ja siitä alkaa vuosien ystävyys, myös katsojan ja hahmojen välillä. Sarjaa tuotettiin viisi kautta ja viimeisistä jaksoista ei kuivin silmin selviä. Tämä ei menetä koskaan arvoaan, sen jaksaa katsoa vuodesta toiseen aina uudestaan ja uudestaan.

Smallville

Sarja, joka aluksi herätti lähinnä hilpeyttä ja katsoin sitä vain laiskojen sunnuntaiden ratoksi. Tämä oli se kuuluisa monen kauden sarja, muuten olisi sitä varmaan koskaan ostanutkaan. Alkuun päästyäni en vain voinut lopettaa, Clark Kentin salaisuus ja epätoivoinen rakastuminen Lana Langiin olivat yksinkertaisesti kiduttavan koukuttavia. Hetkittäin kyllä mietin miten ihmeessä Lana selvisi ilman vakavia aivovaurioita, niin usein typykkä iskeytyi seikkailuissa tajuttomaksi! Loppua kohden sarja hieman laimeni, mutta on kuitenkin katsomisen arvoinen.

Täydelliset naiset (Desperate Housewives)

Paljon hypetetty, loistavilla näyttelijöillä varustettu sarja ei pettänyt odotuksiani. Wisteria Lanen juonenkäänteet saavat jokaisen nenä kiinni ruutuun, Gabrielle, Lynette, Bree ja Susan tarjoilevat niin uskomattomia naurunpurskahduksia kuin kyyneleitä ja voin sanoa että harmitti mielettömästi viimeisen jakson jälkeen: miksi, MIKSI tämän piti loppua!

True Blood

Siskoni kehui sarjaa, samoin ystäväni, mutta jostain syystä en millään saanut aikaiseksi alkaa seuraamaan kyseistä tuotantoa. Viimein otin itseä niskasta kiinni (okei, muuta ei ollut sillä hetkellä katsottavaksi..) ja aloitin ensimmäisen jakson. Aluksi olin että ei hemmetti, mitä junttienglantia siinä väännettään ja voi jeesus, näyttelijätkin ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kolmannessa jaksoissa aloin olla jo täysillä mukana, Sookien ja muiden kuviot alkoivat käydä yhä kiinnostavammaksi ja vampyyriaiheesta saatiin aivan uusi näkökulma ja niinhän siinä kävi että malttamattoma odotan että jenkkilässä aloitettaisiin uusi kausi mahdollisimman pian!

Vampyyripäiväkirjat  (Vampire Diaries)

Perinteinen tarina: ihminen rakastuu vampyyrin. Se saa kuitenkin yllättävän ja varsin mehukkaan käänteen kun vampyyrimiehen kuuma veli saapuu kuvioihin. Damon, ilkeä, sarkastinen ja syntisen komea veli kannattelee tarinaa uskomattomalla henkilöhahmollaan jättäen päänäyttelijät täysin varjoonsa. Voin vannoa että ainakin puolet naiskatsojista seuraa sarjaa pelkästään katsellakseen kuola valuen Damonia!

Greyn anatomia (Grey`s Anatomy)

Toinen paljon julkista kiitosta saanut tuotos ja hukkaan ei mennyt nekään kehutt! Ensimmäisestä jaksosta lähtien olin niin koukussa kuin olla voi! Perinteistä lääkärisarjaa on maustettu niin uskomattoman hyvillä hahmoilla sekä toinen toistaan kummallisimmilla potilailla että eihän tuosta voi olla pitämättä. On aivan mahtavaa elää samalla lääkäriharjoittelijoiden elämää, seurata heidän kehitystään ja jopa minä, joka en ikinä voisi kuvitella olevani hoitoalalla, ajattelin ohikiitävän hetken että hei, mitä jos pyrkisin lääkikseen :) Jos nämä tulee laittaa järjestykseen, tämä tulee kirkkaana ykkösenä koska vain!

Oma elämäni on nykyään sen verran kiireistä ja raskasta että paras rentoutumiskeino töiden, kotihommien ja hevosten hoidon jälkeen on ehdottomasti hyviin sarjoihin ja elokuviin uppoutuminen. Tätä voin suositella kaikille, tunteet ovat pinnassa, saa itkeä ja nauraa vuorotellen. Muutaman hyvän sanonnankin olen sarjasta jos toisestakin poiminut ja uskokaa tai älkää, ne toimivat myös tosielämässä!

PS. Mitä mieltä olette, tykkäättekö välistä näistä ei-hevosaiheisista postauksista?

Itsetuntoa etsimässä

Tänään oli taas päivä jolloin tuli pohdittua elämää ja asioita monelta kantilta. Aamulla sain itselleni äärimmäisen hyvän fiiliksen ja päätin että ja hittojakos, olen tyytyväinen itseeni virheistäni huolimatta ja jos en muille kelpaa niin sille ei voi yhtään mitään. Päätin ottaa kritiikin, jota aika ajoin saan, pystypäin ja anteeksi pyytelemättä. Olen yritteliäs, ahkera ja ystävällinen ihminen mutta en ole valmis antamaan ihmisten kävellä ylitseni tai kohdella minua epäreilusti. En ole myöskään valmis katselemaan sivusta muiden paskaa kohtelua ja uskallan sanoa sen myös ääneen. Aina tästä ei seuraa hyvää, mutta se on piirre jota en itsessäni halua koskaan muuttaa. Se on jotain mikä tekee minusta suoraselkäisen ja rohkean ihmisen, asia joka on monelle meistä vaikea: olisi helpompaa katsoa toiseen suuntaan eikä saattaa itseään hankaluuksiin toisten vuoksi. Aina peruskoulusta lähtien olen puolustanut koulukiusattuja ja myöhemmin aikuisiällä myös työkavereitteni oikeuksia. Tästäkin syystä olen vuosien mittaan saanut paljon kuraa niskaan, myös niiltä ihmisiltä joita olen yrittänyt auttaa.

Temperamenttini on suuri voimavara, mutta myös kirous. Se on saattanut minut moneen pulaan, mutta oikein valjastettuna se on eteenpäin ajava voima lähes kaikessa. Etenkin nuorempana minulla kuohahti monesti hieman yli, sanoin asioita mitä kaduin jälkeenpäin ja maailmankuvani oli liiankin mustavalkoinen. Nyt hieman vanhempana olen tasaantunut sen verran että kaikista pienimmät asiat eivät välttämättä saa minua tulistumaan, mutta edelleenkin tarpeeksi epäoikeudenmukaisesti kohdeltuna minusta saa varmasti hankalan vastuksen. Kuitenkin tuntiessani saavani arvostusta, kiitosta ja innostusta saan itsestäni irti paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella.

Tämän päivän työelämässä arvostetaan suorittamista, mitä nopeammin, enemmän ja halvemmalla, sen parempi. Ollaanko kuitenkaan valmiita tarjoamaan työntekijöille tarpeeksi kannustusta, apua ja tarvittaessa empatiaa ja joustavuutta? Muistetaanko että työntekijä on ihminen, jolla on kotona omat murheensa ja ilonsa jotka vaikuttavat jokapäiväiseen työntekoon? Huomataanko tarpeeksi ajoissa jos joku väsyy ja ei enää kykene tai jaksa? Mitä tehdään silloin kun toinen on romahtamispisteessä ja ei saa töitään ajoissa hoidettua? Huudetaanko hänelle ja vaaditaan lisää vai kysytäänkö mikä on vialla? Korvataanko hänet uudella? Itse olen vuosien varrella kokenut näistä edellisestä kaikenlaista ja jokaisesta hetkestä olen oppinut jotakin. Kannattaako itseään polttaa loppuun vai osata ottaa itselleen aikaa silloin kun se on tarpeen. Tulee tunnistaa milloin vaatimukset ovat epärealistiset eikä arvottaa itseään sen mukaan mitä jonkun toisen mielestä sinun pitää olla. Jokaisen tulee osata itse kiittää itseään hyvän ja onnistuneen suorituksen jälkeen ja katsoa peiliin nähdäkseen siellä jotain mitä itse arvostaa. Aika ajoin on hyvä myös sulkea korvansa kaiken maailman hölynpölyltä  (parhaiten tässä tepsii nyökkäillä ja hymyillä ja mielessään lauleskella "tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä" :)  ja jatkaa taas eteenpäin.

Itse kannustan ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita. Tulee myös olla tietoinen omista oikeuksistaan ja puolustaa niitä tarpeen tullen. Öykkäröidä ei tarvitse, ei edes jos vastapuoli huutaa sinulle pää punaisena. Paras on pysyä itse kohteliaana mutta jämäkkänä, silloin tietää että itse on voiton puolella.

Tämän tekstin lukeneita kehotan miettimään omia voimavarojaan, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan ja miten ne voi pitää tasapainossa menettämättä omanarvontuntoaan, saamatta burnoutia tai olematta ylimielinen ja ilkeä. Ei ole ihan helppoa.

Photo Minsku Kerttula

Maastoilua ja muuta kivaa

Tänään heräsin epämääräiseen tunteeseen: olenko myöhässä töistä vai miten ihmeessä olen nukkunut näin rauhaisasti. Syy selvisi hetken mietinnän jälkeen, mulla on ruhtinaalliset neljän päivän vapaat! Kävin toki aamulla ruokkimassa hevoset ja sitten pelailin hetken tietokoneella ja söin aamupalaa ja päätin lähteä aamuratsastukselle. Lunta tuli vaakasuorassa mutta sehän ei meitä hurjapäitä haitannut laisinkaan vaan lähdimme luontoäitiä uhmaten kohti tuttuja maastoreittejä. Viime kerrasta viisastuneena laitoin Lirikalle kanget, sitä ei meinannut saada edes pysähtymään, niin virtaisa se oli. Alkumatkasta edes kankiohjasta kiinniottaminen ei tuottanut minkäänlaista vastareaktiota, hevonen oli niin innoissaan ja menossa että olisi aivan sama olisiko suitsia päässä ollutkaan. Ravattiin pari kilometriä niin pinkeänä että jokainen askel ravisteli minua ihan tosissaan. Meidän "laukkamäessä" päästin tamman hieman irrottelemaan ja menimme todella lujaa lumen lentäessä niin kovasti silmiin että eteensä ei nähnyt! Onneksi huomasin hevosen hieman hiljentäessä Karon ja koirien tulevan vastaan ja sain juuri ja juuri Lirikan hurjan vauhdin rauhalliseen raviin. Koiraparat, molemmat olivat sydänhalvauksen partaalla kun iso hevonen jylistää kohti kauheata laukkaa!

Photo Minsku Kerttula

Kävimme Lirpan kanssa vielä kiipeilemässä ja palasimme samoja jälkiä takaisin hieman rauhoittuneempana. Nyt tamma tuli jopa kuolaintuelle ja pureskeli kuolainta vaahdon räiskyessä ryntäille. Pitkällä tiepätkällä päätin antaa sen hieman laukata, tarkoitus oli mennä hillitysti ja pyöreänä mutta Lirika oli sitä mieltä että pöh ja pah moiselle mammaroinnille, minä haluan mennä lujaa! Puoli kilometriä jaksoin sitä pidellä ja kun nousin kevyeen istuntaan se lähti kuin raketti eteenpäin! Ei siinä auttanut kuin antaa toisen juosta sydämensä kyllyydestä ja sen jälkeen ravailtiin ja venyteltiin eteen-alas. Olipas kyllä lenkki, muuta ei voi sanoa!

Kotiin tultuamme loimitin Lirikan ja kuivasin pään ja kaulan pyyhkeellä josta muori nautti täysin rinnoin, oikeastaan pidin pyyhettä paikallaan ja Lirppa hinkkasi itseään siihen autaallinen ilme naamallaan. Poni katsoi niin haikeasti meidän touhuja että päätin ottaa myös sen pienelle lenkille. Valjastin sen ja hölmistyneenä se seurasi minua pihalle ja antoi hienosti laittaa kärryt peräänsä. Kävimme ihan pienen lenkin mutta poni oli aivan riemuissaan!

Illalla kävin siivoamassa vielä karsinat ja nyt olisi elokuvaillan aika, Karo tulee meille jonkun kauhupätkän kanssa, ihanaa!

Nauttikaahan muruset ihanasta talvikelistä niin kauan kuin sitä kestää ja hevostelkaa täysin rinnoin!

Photo Minsku Kerttula

Pohdintoja

Inspiroiduin eräästä hetki sitten lukemastani keskustelusta miettimään omaa tilannettani: miten minun tallini toimisi täysihoitopaikkana muille?

Olettaen meillä olevan yksi karsinapaikka lisää voisin hyvinkin kuvitella ottavani vuokralaisen talliini. Alla lista niistä asioista mitä olisin valmis tarjoamaan ja minkälaiset säännöt meillä pätisivät.

1.) Hevoselle olisi tarjolla tilava karsina purukuivituksella, juoma-automaatilla ja suolakivellä varustettuna.

2.) Mahdollisuus kokopäivätarhaukseen. Hevonen saisi tarpeen tullen tarhata pihatarhassa aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, kesällä erillisellä kesäniityllä kellon ympäri.

3.) Ruokinta tapahtuisi neljä kertaa päivässä, heinät pikkupaaleissa olevaa kuivaheinää, illalla kivennäinen, kaura ja pellava. Tarhassa jatkuvasti vettä tarjolla.

4.) Loimitus sään mukaan: pakkasella kunnon toppaloimi, hieman lauhemmalla kevyt toppaloimi ja sateella pelkkä ulkoloimi. Kuivatusloimen vaihtomahdollisuus.

5.) Lämmin tila varusteille ja loimille sekä pesupaikka. Kenttä kilometrin päässä tallista ja erinomaiset maastot.

Siinäpä se kokonaisuudessaan olisi, minkäänlaiseen suojaruljanssiin en olisi valmis lähtemään. Normaali loimitus ja muu hoito olisi mahdollista toteuttaa, mutta muut jutut saisi joku muu kyllä hoitaa.

Laskeskelin hinnan olevan noin 300-350 euroa jotta se kattaisi kaikki kulut ja myös työstä jäisi jotain käteen.

Tällainen pieni mietintä näin perjantai-illan ratoksi, hyvää viikonloppua kaikille lukijoille!