Pahaksi onneksi otsalamppuni simahti kesken kaiken ja emme nähneet enää yhtään mitään! Palasimme takaisin ja päätimme kiertää hieman lyhyemmän reitin valaistun pururadan kautta. Kohtalaisen jyrkkä rinne oli inhottavan jäinen ja liukas mutta onneksi selvisimme ylös kunnialla. Jossain vaiheessa minä joka karskisti viime postauksessa mainostin olevani tottunut kaikenlaisiin luonnoneläimiin, aloinkin tuntea hiipivää pelkoa selkäpiissä. Joka puolella oli pelkästään pimeää, hiljaista ja pienetkin rasahdukset saivat aistini valppaiksi. Siinä vaiheessa kun olin jo ajanut itseni lähes paniikinomaiseen tilaan jostakin kuului kaamea matala ja kumea mörähdys. Siinä vaiheessa säikähdin niin älyttömästi että olin valmis karauttamaan karkuun, purskahtamaan itkuun tai soittamaan palokunnan ja poliisin paikalle! Hetken päästä kuului uusi mörähdys ja voi luoja, se olikin Lirikan maha joka päästi niin pahan äänen! Kyllä hieman nauratti oma käytös mutta siitä huolimatta tulimme sääoloihin nähden kohtalaisen reippaasti kotiin. Vannoin että en taatusti lähde enää seikkailemaan umpimetsikköihin pimeässä vaan odotan että lunta tulee edes vähän.
Onneksi hevoset ovat tänään saanet jo olla tarhassa, ulkoiluun laitumella ne saavatkin tyytyä parempia kelejä odotellessa!
Nyt jo vähän naurattaa... |
Löydettyäni aloin lukemaan blogiasi ihan innoissani. Teksti on sujuvaa ja kuvat hienoja! Esittelysivut tietenkin kiinnostivat myös. Aloin lukemaan bloglovinin kautta :)
VastaaPoista- Riina
http://kevaanpolku.blogspot.fi/
Voi kiitos Riina! Olipas ihana kuulla, pitääpäs käydä vilkaisemassa myös sinun blogisi.
VastaaPoista