Kätkä liekeissä!

Vitsit että pieni ihminen voi olla tyytyväinen! Eilen oli taas viikkotreenien aika ja mukaan pääsi Kätkä. Hirveää tuulta ja viimaa uhmaten kävimme lämppälenkin (lähinnä kyllä palelluttiin) ja menimme halliin odottelemaan oman ryhmämme aloitusta. Tällä kertaa vuorossa oli rata jossa oli hyppy, kepit, pari putkea, pituus ja puomi. Kepeillä käytimme kaikilla koirakoilla ohjureita, ne ovat mitä oivallisin apukeino kun esimerkiksi vaikeutetaan sisääntulolinjoja.

Aluksi teimme puomin kosketusalustan kanssa jonka jälkeen lähdimme suorittamaan rataa. Kätkä haki hyvin kepit ja pujotteli tosi nopsaan. Tästä heitto putkeen josta täysillä puomille. Koira suoritti puomin huomattavasti itsenäisemmin kuin aikaisemmin ja vauhtia oli ainakin tuplat aikaisempaan. Tosi hienot kakskakkoset ja siitä putkelle. Kätkä oli vain sitä mieltä että putken jälkeen voisi oikeastaan paljon mieluummin mennä takaisin sinne puomille kun se on niin kivaa ja siellä on se targettikin :) Pari kertaa jouduttiin muistuttelemaan että kyllä sitä pitää tulla sinne minne ohjataan eikä ruveta sooloilemaan ja niinhän se herra sieltä rupesi toimimaan.

Putkelta putkelle ohjasin ensin persjätöllä, joka onnistui minusta kohtalaisen hyvin. Kätkälle on aina vaikeaa hakea putki takaaleikkauksella, mutta koska tätäkin pitää harjoitella, kokeilimme toista metodia. Tässä oli tärkeintä oma liike joka vei sinne putken suulle asti ja käskyn piti tulla ajoissa. Itselläni kävi muutaman kerran niin että oma liike pysähtyi ja jäin kykkimään ja odottamaan että se menisi sinne itse. Käskykin tuli myöhässä koska pelkäsin että se menee sinne väärään päähään putkea. Tästä ei ollut missään vaiheessa pelkoa, täytyi vain käskyttää ajoissa, pitää oma linja pois ensimmäiseltä putken suulta ja viedä liikkeellä koira putkeen. Putken jälkeen mentiin vielä kepit "vaikeammalta" puolen ja hienosti meni! Minun pitää vain muistaa rohkeammin edetä ja edistää ettei Kätkä turhaa taannu kepeillä. Vaikeusastetta pitää nostaa vähitellen eikä jäädä makoilemaan sinne mukavuusalueelle.

Radan jälkeen harjoittelimme myös puomille nousua niin että koira tulee putkelta puomille sivuttaisuunnassa. Kontaktialueen puoleen väliin laitettiin pituuden merkkikeppi ja koiran piti itse osata kiertää sen oikealta puolen ja nousta suoraan puomille. Jos se hyppäsi kepin toiselta puolen sivusta puomille, se palautettiin alkuun ja otettiin uudestaan. Tässä siis koulutettiin koiraa nousemaan puomille aina suoraan, oli tulokulma mikä hyvänsä. Näin ollen saadaan esteen suorittamisesta turvallista ja kontaktivarmaa.

Rauno muistutti meitä myös vahvistamaan muita esteitä nyt kun ollaan kovasti tehty kontakteja. Niin kuin meillekin kävi että Kätkä halusi hakea aina vain sen kivan puomin, niin tämän estämiseksi pitää muistaa palkata ekstraa myös muilla esteillä. Totta, enpä olisi tullut moista edes ajatelleeksi.

Treeneistä jäi taas kerran tosi hyvä mieli, kyllä tämä harrastus antaa niin paljon voimia arkeen! Ja ainiin, melkein unohdin sanoa että neiti Kiralla on kosketusalusta pikkuhiljaa hanskassa ja voimme lähteä vaikeuttamaan sitä viemällä alusta ulos. Myös Reino on päässyt harjoittelemaan ja se yllätti minut totaalisesti! Hetken jo mietin että olenko joskus aikaisemmin sille targetin treenannut sillä niin hyvin se asian hoksasi. Tätä on nyt vahvistettu joka päivä muutama minuutti ja oman haasteensa asettaa kissasiskot joita Reinon pitää väistellä päästäkseen targetille :) Hyvin se silti tekee ja senkin kanssa lähdetään vaikeuttamaan jo tällä viikolla ja siitä sitten myöhemmin lisää.

Nyt kuitenkin kiitos ja kuittaus, palataan asiaan!

Koiraystäväni kautta aikojen

Koska olen aina pitänyt koirista valtavasti, on niitä luonnollisesti myös meillä lähes aina ollutkin. Ajattelin hieman tarkemmin kertoa elämääni ilostuttaneista karvatassuista mitä matkan varrella on tullut kohdattua.

Ensimmäinen oma koirani oli Mona. Se oli norjanharmaan ja siperianhuskyn sekoitus ja aivan älyttömän dominoiva narttukoira! Se tuli meille kun olin kymmenen vanha, tietysti sitä edellytti kova vanhempien pehmistystyö. Kun tätini koira sitten sai pennut ja luovutusikä koitti, kävimme hakemassa Monan kotiin. Ihan ensimmäisenä tuli tietysti sota nimestä, mikä herttaiselle tyllerölle ristimänimeksi? Äiti olisi kovasti halunnut nimetä sen Vilhelmiinaksi joka taas siskoni ja minun mielestä oli mitä ääliömäisin vaihtoehto. Arvata saattaa että äiti jäi auttamattomasti vähemmistöön ja niin pennusta tehtiin Mona.

Mona oli aivan mahdottoman sievä pentu, oikea kaunotar! Mutta pirhana että sillä penskalla olikin luonnetta. Se rökitti kaikki kaverit ja oli itsepäinen kuin mikä. Ja jestas, että se osasi olla oikea draamaqueen, kerran jos toisenkin se osasi vedättää meitä oikein olan takaa. Tietenkin minä nuorena tyttönä tein miljoonat virheet ja uskon että se olisi osannut esimerkiksi ohittaa toiset koirakot nätisti näillä tietotaidoilla mitä on tähän päivään mennessä karttunut. Innostuimme harjoittelemaan tottelevaisuuskoulutusta, omatekoiset agilityesteetkin löytyivät ja mätsäreissä käytiin aina kun vain kyyti liikeni. Lenkkeiltiin päivittäin ja vielä tänä päivänäkin minulta löytyy Monan hoitovihko, jonne kirjoitin tunnollisesti lenkkien mitat, koiran käyttäytymisen sekä mahdolliset hoitotoimenpiteet harjauksista hierontaan. Lukioaikana koirainnostus hieman laantui ja Mona sai tyytyä vähemmän aktiiviseen elämään verrattuna alkuvuosiin.

Monan braavuritemppuhin kuului syvästäkin vedestä herkkupalojen "sukeltaminen", tämän tempun nappasimme siskoni kanssa Hopeanuoli-piirretyistä (haloo, pitihän Hopeanuolenkin sukeltaa omat ruokansa!). Lisäksi se osasi kieriä, ryömiä, leikkiä kuollutta ja mitä nuita kaikkia nyt onkaan. Onnettomuuksiltakaan ei vältytty mutta onneksi ne eivät koiralle kohtaloksi koituneet. Mitä nyt yhden oksansilmun veti sieraimeensa eikä se irronnut ennen avaavia lääkkeitä ja mieletöntä aivastelukohtausta. Kaiken kaikkiaan Mona tartutti minuun ikuisen metsästyskoira-innostuksen ja edelleenkin samantyyppiset koirat miellyttävät silmää eniten.

Toinen koira elämääni ilmestyi avopuolisoni avustuksella. Joni pitää eläimistä aivan yhtä paljon kuin minäkin ja eräänä päivänä tyyppi saapui kotiin kainalossaan koiranpentu. Olisi kuulemma lopetettu ja kuulin että myös Jonin kaveri oli napannut tämän pennun siskon mukaansa. Pentu ristittiin Viljoksi, vaikkakin sekin oli narttu. Se vain näytti Viljolta! Se oli mustavalkoinen ja luppakorvainen ja puri kuin hyeena.

Se oli joutunut edellisessä isäntäperheessä melkoisen höykytyksen kohteeksi kun lapset leikkivät sen kanssa vähemmän hellästi ja näin ollen ainoa mitä se osasi, oli puolustautua viimeiseen asti hampaillaan. Onneksi tämä kamala tapa jäi pian menneisyyteen ja Viljosta tuli kaikkien lellikki. Se asui pitkään anoppilassani meidän opiskellessa tahoillamme ja kun viimein muutimme takaisin kotipaikkakunnallemme, lähti Viljo meidän mukaan.

Sen kanssa kävimme tottelevaisuuskurssit ja kovasti harjoittelimme nimenomaan tokoa. Jossain eläkepäiviensä vaiheessa se muutti takaisin anoppilaan toisen koiranvanhuksen kaveriksi ja siitä tuli eritoten "papan" lellikki. Viimeisinä vuosinaan se oli oikea matami, arvonsa tunteva rouvashenkilö. Viljo ja sen elinkumppani Roni lopetettiin viime vuonna kotiin kun toisella ei enää pää pelannut ja Viljolla alkoi fysiikka sanoa sopimuksen irti. Siinä oli sellainen koirapariskunta jotka jättivät isot tassunjäljet sydämeeni.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on suomenajokoira Humu. Tämä hurmaava herra oli Karon silloisen miesystävän koira jonka kanssa sain harrastaa niin paljon kuin sielu sieti. Humun kanssa käytiin elämäni ensimmäiset viralliset koiranäyttelyt kun se oli pentu. Rohki-Hallin pentunäyttelyssä "esiinnyttiin" kaikkea muuta kuin mallikkaasti, mutta hauskaa oli!

Kun Humu kasvoi, siitä tuli poikkeuksellisen kaunis koira ja se pärjäsi hienosti näyttelyissä. Kävimme sen kanssa rallytokon- sekä tapakasvatuskurssin ja koiran luonne oli mitä parhain. Valitettavasti se jouduttiin lopettamaan kolmen vuoden iässä ja ikävä tätä koiraa on suunnaton.

Tänä päivänä minulla on onneksi neljä uskollista ystävää jotka pitävät vanhojen jo edesmenneiden kavereiden ikävän loitolla. Kaksi näistä on tietysti omia, Reino ja Rymy ja kaksi lainakoiria, Kira ja Kätkä. Jos olette tarkkasilmäisiä, huomaatte varmasti yhtäläisyyden lähes kaikkien koirien kohdalla: Reino, Rymy ja Mona muistuttavat kovasti toisiaan, samoin Humu, Kira ja Viljo. Kätkä taas näyttää eniten Ronilta.

Jokainen koiraystävä on ollut minulle omalla tavallaan valtavan tärkeä ja ne ovat opettaneet minulle paljon. Luopumisen tuska on ollut aina suuri, mutta sen kestää kun miettii kuinka paljon ne ovat tuoneet iloa elämääni <3

Mikä on kun taidot ei riitä...mutta ei haittaa, harjoitellaan lisää!

Ei vitsit, kuinka voikaan olla vaikeaa saada oma kroppa ja aivot toimimaan synkassa? Taidan olla melkoinen blondi ja minun päähän pitää oikein iskostaa uudet ohjauskuviot. Tämä pohdiskelu juontaa siis juurensa eilisistä treeneistä joissa tuntui vaihteeksi että minun vartalon ja liikkeet on vallannut joku kömpelö tollo joka ei osaa toteuttaa yksinkertaisintakaan ohjetta.

Mukana oli jälleen kerran Kira ja Kätkä. Viime kerrasta viisastuneena käytin molemmat erikseen lämmittelylenkillä että ne eivät saisi pontta toistensa mölyämisestä. Tällä kertaa tehtävä oli pieni radanpätkä jossa oli mukana erikoisesteitä kuten rengas ja pituus. Lisäksi kontakteista oli mukana A ja puomi. Rata alkoi hypyllä josta mentiin kepeille, jatkettiin hypylle jossa oli ansaputki. Tässä piti olla tosi tarkkana ja ottaa koira tiukasti kiinni vastakkaiseen käteen ENNEN seuraavaa estettä ja siitä kääntää tiukasti, pitää koira otteessa ja sitten löysätä ja heittää myötäisellä kädellä putken oikeaan päähän. Tässä oli allekirjoittaneella ihan älyttömiä vaikeuksia. Ensin en oikein tajunnut tehtävän ideaa ja otin kiinni vasta kun koira oli jo hypyllä ja eihän sillä luonnollisestikaan ole silmiä selässä ja huoh, sittenhän se livahti sinne väärään päähän. Kyykiin ja koitin äänellä ottaa Kätkää haltuun ja näytin kyllä ihan tollolta kanalta siellä pyöriessä :) Kun on auttamattomasti myöhässä niin sitten on. 

Rauno päätti sitten näyttää miten se homma tehdään ja naps ja kops, niinhän se Kätkä meni kuin vanha tekijä. Tämä havainnollisti tehtävää huomattavasti ja alkoihan se mullakin onnistua. Kuinka vaikeaa voi olla seistä SUORASSA ja kääntää koiraa vain paikallaan vastakkaisella kädellä? No on kuulkaa vaikeaa. Tärkeintä oli että saatiin tehtävä onnistumaan ja pääsin jatkamaan rataa eteenpäin. Putkelta jatkettiin pituudelle josta joko takaaleikkauksella tai persjätöllä putki. Tästä puomille joka meni muuten tosi hienosti! Kätkä meni lujaa ja minun ei tarvinnut sanoa mitään alastulossa, selkeästi parin viime kerran treeni on tuottanut tulosta. Rengas ja loppuratakin sujuivat loistavasti. Kepit menivät lähes poikkeuksetta hyvin paitsi pari kertaa ryntäsin hieman liikaa jolloin Kätkä meni vasta kakkosvälistä kepeille. Rauno muistutti että kerran Kätkä selkeästi jo osaa suorittaa kepit miksi ihmeessä jään sen viereen niitä varmistelemaan? Niinpä, saatoin edetä reippaasti ja koira suoritti esteen loppuun saakka, jes!

Kiran kanssa vaikea käännös ennen putkea meni huomattavasti helpommin kuin Kätkän kanssa. en osaa sanoa mikä tähän on syynä, oisko se sitten herkempi minun ohjaukselle vai mitä? Ei se silti tyylipuhdasta ollut, vähän sellainen töksähtävä, mutta lisää treeniä niin kyllä se siitä. Kira teki todella hienot kepit joka kerta, ja kontaktit olivat paria ylösmenoa lukuun ottamatta loistavia. Sama efekti kuin Kätkälläkin, nopeasti ne oppivat kun selkeästi ja määrätietoisesti vain kouluttaa. Putkesta pituudelle viennillä piti Kiran kanssa olla vain paljon tarkempi kuin Kätkän kanssa, sillä se tuli paljon kovemmalla vauhdilla putkesta ulos ja kaarteesta tuli loiva. Jos en tässä korjannut linjaa niin se meni auttamattomasti ohi.

Loppujen lopuksi harjoituksista jäi tosi hyvä fiilis! Haastetta oli taas hyvin mutta saatiin aikaan onnistumisiakin mikä on tosi tärkeää. Puhuttiin myös treeneissä siitä kuinka moni agilitaaja saattaa itsensä jopa burn outin partaalle kovissa tulostavoitteissa. Siinä vaiheessa kun harjoittelu on pelkkää veren maku suussa menoa ja hampaiden kiristelyä eikä kisatkaan ole kivoja niin kannattaa pitää tauko. Tätähän tehdään siksi että se on kivaa! En missään nimessä tarkoita etteikö saisi ja pitäisi olla tavoitteita, mutta täytyy olla armollinen itselleen ja pitää tavoitteet realistisina. Pitäisi osata nauttia ja iloita myös niistä pienistä onnistumisen hetkistä eikä itkeä ettei juuri nyt tullut nollatulosta. Karolinan kanssa ollaan aina pyritty etsimään Kirankin hylkyradoista ne perhaat jutut, mikä onnistu tällä kertaa paremmin kuin viimeksi. Mikä kaikista tärkeintä, koirallakaan ei ole kivaa jos ohjaaja on ryppyotsainen.

Mennään kaikki siis treeneihin ja kisoihin pitämään hauskaa!

K & K-tiimi treeneissä

Viime keskiviikkona oli taas viikkotreenien aika Laivakankaan hallilla. Otin aamulla mukaan työpaikalleni Kiran ja Kätkän ja ne osasivat olla tosi hienosti päivän kahvihuoneessa. Toki molemmat pääsevät välistä ulkoilemaan ja pissalle, mutta eipä nuo juuri työpäiviä häiritse, lähinnä tuovat mukavaa vaihtelua kun on ruokatunnilla seuraa :) Työpäivän ollessa ohi, neiti Kira sai päällensä upouuden Back On Track-loimen ettei vilu iske pyllyyn ja eikun menoksi.

Poijat kahvihuoneessa joskus syksyllä (kerjuuhommissa selvästiki!)

Neiti takki päällä

Perille päästyämme lähdimme tietysti ensin lämmittelylenkille ja veikkaanpa että olin ainoa jolle tuli tosissaan kuuma! Neiti ja Herra Herkkis päättivät nostaa yhdessä koossa sellaisen metakan treenikaverien tullessa vastaan että heikompia hirvittäisi. Kaksi pöhköä kun yhdessä keksii jotain niin se on menoa! Hieman hävetti, mutta onneksi ne sitten loppujen lopuksi käyttäytyivät asiallisesti.

Treenien aiheena oli kontaktit ja muistaakseni tänekin kirjoitin kuinka aijon jatkossa tehdä Kätkälle juoksukontaktit koska se mielestäni menettää kontaktiesteillä turhaa aikaa. Siinä hetken valkun kanssa palaveerattuamme päädyin kuitenkin kakskakkosiin, sen verran hyvät perustelut Rauno asialle esitti. Toki hän sanoi että tukee ratkaisussa kuin ratkaisussa, mutta koin että on järkevämpää lähteä pysäytyskontakteihin. Ensinnäkin ne ovat huomattavasti varmemmat ja helpommat kouluttaa. Luulenpa että mulla ei taito eikä pitkäjänteisyys riittäisi juoksareiden opettamiseen. Kun sanoin että pysäytykset ovat niin hitaat, en osannut ajatella kuinka paljon oikeanlaisella koulutuksella niitäkin voi nopeuttaa. Pääasiassa muutenkin sekunnit säästetään radalla oikenlaisella ohjaamisella, ei kontakteilla.

Kätkä kattoo että mitä nyt urpå :D

Ensimmäisiä A:n ylityksiä

Nythän olemme opetelleet koskestusalustaa jotta se voitaisin siirtää kontaktien opettamiseen. Harjoituksissa laitoimme alustan ja palkan A-esteen juurelle ja Rauno oli siellä avustamassa. Kyllä oli muuten herra Kätkällä vauhtia eikä jäänyt himmaamaan alastulossa! Se lensi kuin musta pieni sutti harjan yli, joten ei mitään pelkoa että nämä jäisivät jostain syystä hitaiksi. Nyt vain määrätietoista työtä ja koulutusta että se alustan kanssa ymmärtää missä etutassujen paikka on ja siihen lisäksi vauhti niin hyvä tulee.

Kiralla sama toimi loistavasti, sekin on ollut selvästi hieman epävarma mihin kohtaan sen on pysähdyttävä ja vähän valunut alas kontaktia pitkin. Palkka-alustan oikeaan kohtaan asettaminenkin oli hyvin tärkeää, esimerkiksi Kiran kohdalla alustan oikea kohta oli kaksi ja puoli minun jalanmittaani jotta se saa ihanteellisen ja kroppaa mahdollisimman vähän rasittavan asennon.

Aloin Kirallekin kouluttaa kosketusalustaa joka toimii oivana apuna ylösmenoihin. Se on niin valtavan iso koira että se helposti ottaa virheen nimenomaan ylösmenoilla. Kunhan se ymmärtää alustan idean, on helppo siirtää se kontaktin ylösmenolle ja vahvistaa oikeaa kohtaa. Harjoituksia olemme tehneet nyt kahtena iltana ja eilen tuntui että kyllä ne herneet pikkuhiljaa siellä oikeisiin kohtiin kolahtaa :)

Täysii!!

Ensimmäinen nollarata!

Pitänee katsoa jaksaako huomenna lähteä ajelemaan hallille itsenäisesti treenaamaan, ajatuksissa olisi harjoitella Kätkälle kosketusalustaa nimenomaan muualla kuin kotona. Samalla voisin tehdä myös vähän tuota kontaktien nopeutusharjoitusta.

Muoks. Jaksoin lähteä, tässä pieni video Kirasta:

Aksajengi

Onpas ollut varsin agilityn täyteinen alkuvuosi! Viime keskiviikkona kävimme Kätkän kanssa treenaamassa omatoimisesti hallilla sillä meidän ohjatut harkat oli peruttu kovan pakkasen vuoksi. Onni on arktinen porokoira joka ei pakkasta säikähdä! Harjoittelimme kepeille lähettämistä ja sehän meni jo varsin mallikkaasti. Kätkä ei ollenkaan saa enää sellaista hepulia ja stressiä sillä nyt se selkeästi tietää mitä sen kuuluu tehdä. Kontaktit olemme vaihtaneet juoksumalleiksi, sillä Kätkä on mielestäni kuitenkin sen verran hidas että kaikki sekunnit pitää ottaa kotiin. Lisäksi se ei onneksi ole kovin pitkäloikkainen koira, joten en usko että kontaktihypyistä tulee ongelmaa. Kaiken kaikkiaan treeneistä jäi tosi hyvä mieli ja kovin kauaa en viitsinyt jäädä hinkkaamaan kun kerran hyvin meni. Koiralle palkkaa ja kehuja kovasti ja sitten jäähyttelylenkin jälkeen kotia kohti.

"MIHIN MIHIN!!!?"

Perjantaina kävimme hallilla Karon ja kaikkien aksakoirien kanssa, eli Kira, Kätkä ja Reino pääsivät mukaan. Kiralla oli ollut todella pitkä tauko harjoittelusta mutta se ei onneksi näkynyt mitenkään negatiivisena. Ennemminkin se oli jopa hillitympi kuin yleensä. Liekö paksuun kalloon tarttunut hivenen järkeä ja varovaisuutta? Päätehtävänä meillä oli välistäveto kolmella esteellä suoralla linjalla. Aluksi tuntui että homma ei onnistu millään mutta onneksi Karo oli apuna ja näki sivusta ne virheet mitä itse ei huomaa. Pikkusen kun pyöristi linjaa ja luotti koiraan niin johan alkoi homma skulata! Reino ei karkaillut kertaakaan rallimeininkiin, mitä nyt kerran kävi kurkkimassa vessojen edustaa portailla :) Kyllä se siitä kun se aikuistuu ja saa kokemusta ja varmuutta.

"Minä vain vähän kurkkasin, haittaaks se?"

Lauantai pyhitettiin ihan vain lenkkeilylle, kävimme äijäjengin kanssa hakemassa Minna ja bortsut lenkkikavereiksi.

Sunnuntaina lähdimme taas kohti Torniota Karon kanssa, tällä kertaa mukaan pääsivät vain Kira ja Kätkä. Olin sopinut erään ystäväpariskunnan kanssa treenit heidän hallilleen ja voi taivas että olikin hauskaa! Harjoittelimme melko vaativaa kolmosluokan rataa ja kappas pirhana, me selvittiin siitä molempien koirien kanssa! Toki se pilkottiin ensin osiin ja tehtiin pätkissä mutta yhtäkaikki, lopuksi se onnistui. Ottaen huomioon että molemmat koirat ovat vasta ykkösluokassa, ei huono ollenkaan. Radalla testasimme keppejä pakkovalssin kautta ja tämä pitää laittaa korvan taakse. Kun koira tuli lujaa ykköshypyltä niin pakkovalssilla sai hyvin vauhtia hidastettua ja käännettyä koiran kaikessa rauhassa oikeaan kulmaan ja eikun pujottelemaan. Takaakiertoja oli paljon ja sain treenata myös saksalaista ohjausta oikein olan takaa. Tässä piti muistaa olla tosi tarkkana että "onkii" sen koiran sieltä selän takaa huolellisesti mukaan ettei se pääse livahtamaan väärältä puolen. Tuli kyllä hiki, mutta sain valtavasti neuvoja Matilta ja Eijalta, loistavia tyyppejä!

"Minä en kurki mihinkään vaan meen TÄYSII!"

Astetta keskittyneempi :)

Eilen päästeltiin töiden jälkeen poikien kanssa kicksparkilla pitkä lenkki ja oli mukava huomata kuinka paljon paremmin Kätkäkin jaksaa jo mukana. Kyllä se kunto siitä kasvaa, meillä kaikilla. Kaiken kaikkiaan koirien kanssa on ollut valtavan mukavaa, niin kotona kuin harrastuksissakin. Voin vain sanoa että kyllä olisi elämä tylsää ilman näitä karvanasseja <3

Vuosi paketissa

Pitkästä aikaa täällä blogin parissa! Tässä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä joten yritetään tiivistää paketti kasaan.

Loppusyksystä jaettiin seurassamme uudet ryhmäpaikat ja pääsin kuin pääsinkin toivomaani Rauno Virran ryhmään. Rauno on kokenut agilitaaja sekä tuomari jota arvostan suuresti ja oli todella onnenpotku että pääsin ryhmään mukaan. Meitä on ryhmässä viisi koirakkoa ja oikein mukavaa sakkia sattui treenikavereiksi. Pääasiassa Kätkä on kulkenut mukanani ohjatuissa treeneissä, Reino on päässyt nyt kuukauden vähän helpommalla. Raunon kanssa ollaan käyty läpi kaikki ihan perusjutuista lähtien, sillä ne ovat se kivijalka jonka varaan rakennetaan koko agilityura. Peruskäännös, valssi, persjättö ja takaaleikkaus ovat olleet todella tarkassa syynissä. Keinulle saimme hyviä vinkkejä, etenkin Kätkän kanssa joka on siinä ollut hieman hidas ja arka. Keinun päähän laitetaan palkka ja kun koira näkee sen, se saa hommaan vauhtia ja kun keinulauta painuu alas, palkka lennähtää juuri sopivan matkan päähän jotta koira automaattisesti tulee alas takatassut keinulla ja etutassut maassa. Eipä enää arkaile Kätkä!


                                              Pätkä treeneistä:

Muutenkin tuntuu että Kätkä on saanut varmuutta valtavasti, se irtoaa ihan eri tavalla esteille ja kepit menevät jo hurjan hyvin treeneissä. Kisakepitkin ovat jo vähän edistyneet, mutta itse jännitän ja paineistan liikaa niin ne vielä menevät vähän säätämiseksi. Olen tosi tyytyväinen sen kanssa edistymiseen, kesällä meinasi välistä usko loppua :) Olemme myös kasvattaneet sen kuntoa intervallitreenillä, se on mukana potkurilenkeillä hihnassa (ei siis joudu vetotöihin) kun Reino ja Rymy hoitavat varsinaisen duunin. Välistä mennään pätkiä ihan täysiä, välistä ihan rauhallista ravia ja laukkaa. Tämän lisäksi treeniin kuuluu tietysti pitkät kävelylenkit ja vapaa-päivät ja irti telmiminen. Uskon että myös lihasten ja kunnon kehittyminen on osasyynä aksaradalla parantuneisiin suorituksiin.

                                   

Reinon kanssa olemme käyneet muutamissa ohjatuissa treeneissä mutta pääasiassa olen treenannut sitä itsekseni. Meillä tahtoi tulla takaisin vanha karkaus- ja rallatteluongelma, mutta Rauno antoi tähän aivan loistavan vinkin kun aikaisemmat konstit eivät enää auttaneetkaan. Aina kun tunnen että hepuli on tulossa niin heti vain ohjaamaan sitä määrätietoisesti jollekin esteelle, ihan sama mille kunhan vain ohjaan. Näin ollaan ainakin tähän asti saatu kuriin tätä, se ei ehdi lähteä omille teilleen vaan huomaa että saa olla vähän hepulissakin ja mammakin lähtee hommaan mukaan :) Tässä pitää vain itse olla ihan sikatarkka että ehtii mukaan, jos olen puoli sekuntiakaan myöhässä niin peli on menetetty. Näin saadaan myös Reiskalle lisää vauhtia jota kolmosissa tarvitaan. Olemme kisanneet muutamat startit ihan ok meiningillä ja uskon että kun palaset vain loksahtavat kohdalleen niin kyllä sieltä rupeaa hyviä suorituksia tulemaan.

 

Kiran kanssa olemme harjoitelleet säännöllisen epäsäännöllisesti. Kun meidän oma kenttämme tyhjennettiin talven alta, on harjoitus jäänyt hieman vähemmälle. Kävimme kuitenkin Kemin Koiraharrastajien hallilla Teemu Linnan koulutuksessa alkutalvella. Sain ihan mielettömän hyviä vinkkejä ja Teemu kehui kuinka hyvää työtä olimme Karolinan kanssa koiran eteen tehneet. Kuulemma erittäin lupaava tapaus! Kisattu on myös, mutta vielä tulee paljon hylsyjä. Nopea ja reaktiivinen koira kun Kira on, niin itselläni on mennyt nyt aikaa oppia ohjaamaan tyystin erilaista tapausta kuin omani. Viime kisat menivät kuitenkin jo hyvin, tulihan sieltä yksi sijoituskin viidellä ratavirheellä. Tähän oli hyvä lopettaa vuoden 2016 kisakausi ja lähteä uusin mielin tähän vuoteen.

Nyt olen saanut myös meidän halliimme avaimen joten pääsen treenaamaan itsekseni aina kun haluan. Tämä pitää hyödyntää, erityisesti Reinon ja Kiran kanssa joilla ei ole viikottaista ryhmäpaikkaa. Suunnitelmissa olisi myös ottaa Raunolta yksityistunti vaikka kerran kuukaudessa näillä kahdella.

Kulunut vuosi oli koirarintamalla mahtava ja vaikka siellä oli mullistuksia kuten seuran vaihto, en vaihtaisi päivääkään pois!