Katse peiliin

Eilisen agilitytreeneissä huomasin yhtäkkiä että jotain on muuttunut. Mietiskelin hetken että miksi kaikki tuntuu nykyään täysin erilaiselta kuin ennen? Sama koira minulla on hihnan päässä, samat ihanat treenikaverit, sama ohjaaja ja sama treenihalli. Sitten tajusin että mikä muutos vaikuttaa minuun varsin voimakkaasti: olen itse muuttunut ohjaajana ja ihmisenä, tehnyt suorastaan täyskäännöksen. Aikaisemmin olin todella kova, käytin voimakkaasti ääntä ja tarpeettoman paljon negatiivisia vahvisteita. Treeneihin mentäessä oli aina sellainen olo että pysyyköhän Reino radalla ja kuinka paljon se touhuilee omia juttujaan. Jos se erehtyi riehaantumaan ja keskittyminen herpaantui, puutuin siihen kauhean kovalla kädellä ja negatiivisella sävyllä. Luulin oikeasti että se tarvii sen enkä nähnyt omassa toiminnassani mitään pahaa. Onhan koirani hieman vaikea rotu lajiin ja muutenkin se possuilee aika ajoin. Miten se muuten oppisi että niin ei saa tehdä jos en sitä sille kerro?

Niinpä niin. Uusi alku tuli meille pakostakin kun Reino purkasi kaiken jännityksensä ja kokemattomuutensa kisoissa radalta karkailuun. Emme päässeet kuin pari estettä ja se katosi paikalta. Muutaman pieleen menneen kisan jälkeen tajusin että jossain on menty pahasti pieleen. Kyllä, Reinon hermorakenne on huono ja se ei kestä valtavaa painetta, mutta se ei selittänyt silti kaikkea. Päätin että tästä alkaa uudenlainen harjoitusohjelma. Tähän kuului välittömästi häkkiin vieminen jos se lähtee touhuamaan omiaan ja ei keskity treeneihin. Tälläkin pääsimme jo pitkälle, mutta varsinainen läpimurto omassa ajattelussa tapahtui Seppo Savikon koulutuksessa jossa hän käytti loistavaa esimerkkiä: 

Jos itse teet virheen töissä kovassa kiireessä ja paineessa ja pomo sättii sinua ja käskee tehdä paremmin tai lähteä kotiin, miltä sinusta tuntuu? Todennäköisesti pahalta ja lannistetulta ja voit olla varma että fiilis tekemiseen on kadoksissa. Entäpä jos pomo taputtaakin sinua olalle, sanoo että ei haittaa, mene hetkeksi hengähtämään ja yritetään sitten uudestaan yhdessä. Saat hetken kerätä itseäsi ja tunnelma pysyy positiivisena ja haluat varmasti yrittää uudestaan.

Sama juttu Reinon kanssa: jos se purkaa itseään rallittelemalla otan sen kiinni mitään sanomatta ja vien sen rauhassa häkkiin, annan sen hengähtää siellä hetken. Tämän jälkeen haen sen positiivisella asenteella takaisin ja sitten koitetaan uudestaan. En saa käyttää ollenkaan negatiivista äänensävyä, ainoastaan positiivista.

Eilen tajusin että hyvänen aika, meillähän on koko ajan kivaa Reiskan kans! Vaikka halliin tulisi vieraita koiria, se silti pitää minua hauskempana vaihtoehtona mikä on tosi iso saavutus. Nyt siitä huokuu yrittäminen ja tekemisen ilo. Enää en pelkää virheitä tai sitä että se ei keskity, meillä on hyvät työkalut sen käsittelemiseen. Olen itse paljon rennompi ja tämä välittyy tietenkin myös koiraan. Enää en ajattele että voi paska, kohta se lähtee tekemään omiaan ja rallittelemaan, jos se lähtee niin sitten se lähtee, sille ei voi sitten mitään. Koirakin on huomannut että höpötyksestä seuraa se ettei se saa tehdä enää sen mielestä niin hauskaa hommaa ja tokenee nopeasti takaisin työmoodiin. Kuinka paljon vaikuttaa oman toimintansa ja ajattelutavan muuttaminen! Enemmän pehmeyttä, vähemmän kovuutta. Mietteitä siitä miksi koira tekee niin kuin se tekee ja mikä sitä auttaisi parhaiten. En koskaan voi itseäni kutsua kukkahattuilijaksi, olen silti hyvin jämäkkä tarpeen vaatiessa, mutta ylimääräinen kovuus on menneen talven lumia ja saa pois pysyäkin!

Rakastan <3