Treenit, kisat ja kennelyskä

Uusi viikko ja uudet kujeet! Viime viikolla aikani meni lähes kokonaan kotihommia tehden ja koirien kanssa touhutessa. Torstaina meillä oli viimeistelytreenit ennen viikonlopun kisoja ja Reino oli jokseenkin vaisu. Ajattelin että sillä voi hyvinkin olla jumeja jossakin ja se niitä arkoo tai sitten sillä vain kyllästyttäisi. Ihan ok se kuitenkin suoritti, pari kertaa se yritti lähteä omille teillensä ja sille piti ihan suuttua ennen kuin se lopetti moisen pöljäilyn. Kepit sujuivat hetkittäin aivan loistavasti ja minun täytyi vain muistaa käskyttää se niille tarpeeksi ajoissa. Jos olin liian hidas enkä auttanut sitä se ei tasan niitä suostunut suorittamaan vaan käveli vierestä täysin välinpitämättömän näköisenä.

Sunnuntain lähdin ajamaan Oulua kohti jo kuudelta aamulla ja Reiskakin oli niin väsynyt että se piti käydä herättämässä kopista, voi ressukka. Se kuitenkin sai jatkaa kesken jääneitä uniaan lämpöisessä ja pehmeässä kuljetushäkissään, toisin kuin minä joka töin tuskin pysyi hereillä loppumatkasta. Perillä olimme suunnitellusti jo varttia vaille yhdeksän ja menin saman tien ilmoittautumaan. Käytin Reinon pissalla ja annoin sille vettä, sen jälkeen lähdin katsomaan minien ja medien rataan tutustumista ja mietin siinä vaiheessa jo omia linjojani. Makseja oli ehdottomasti eniten ja Reino oli lähtövuorossa häntäpäässä. Oman rataan tutustumiseni jälkeen hain pojan halliin jotta se tottuisi heti kättelyssä hälinään ja se käyttäytyi ennalta arvaamallani tavalla olemalla jännittynyt ja hakemalla minusta turvaa.

Itse olin ihmeen rento, tietysti pientä kutkuttelua tuntui vatsassa, mutta loppujen lopuksi olin aika tyyni. Tämä onneksi taisi välittyä myös Reinoon, sillä se oli puolta rauhallisempi itsekin ja keskittyi kaikkiin tehtäviin mitä siltä pyysin. Lähdössä pyysin sen istumaan, heitin pannan ja hihnan pois, silitin sitä hetken ja sen jälkeen asetuin viereen seisomaan. Päätin jo edellisellä treenikerralla että en jätä sitä yksin esteen taakse vaan lähdemme yhdessä vierekkäin jotta se saisi minusta tukea alusta alkaen. Pari kertaa kuumensin sitä kysymällä että joko mennään, lähdetäänkö jne. Kun se oli korvat pystyssä iloisena lähdimme etenemään. Ensimmäiset kaksi estettä menivät hyvin ja tasaisesti, mutta kolmas joka piti suorittaa takaakiertona se hiemanb haahuili ja siitä otettiin kielto. Sain sen kuitenkin onneksi toisella yrittämällä yli ja siitä matka jatkui putkelle. Putken jälkeen se alkoi köhiä aivan kummallisesti, ihan kuin sillä olisi jäänyt jotakin kurkkuun kiinni. Pysähdyin hieman hämmentyneenä mutta kun se sai kakomisensa loppuun matka jatkui hypyn kautta putkelle ja siitä persjättönä seuraava este ja siitä taas putkelle. Tässäkin se otti kiellon haahuilemalla hieman sivuun mutta jatkoi sitten ihan hyvin. Putken jälkeen tuli minun syvästi pelkäämäni kepit mutta muistin rauhoittaa vauhdin ja käskyttää hyvissä ajoin ja vetää sen ensimmäisestä välistä vastakkaisella kädellä. Rytmi oli aika hyvä, mutta viimeisessä välissä otettiin kolmas virhe kun jouduimme korjaamaan. Lopuksi vielä kaksi hyppyä ja maali!

Tuomari tuli heti maalissa kysymään että onko meillä mahdollisesti kennelyskää? Olin ihan äimänä että ei ole kyllä mitään oireita ollut, ehkä sille vain jäi joku kurkkuun ennen rataa ja sitä olisi yskinyt. Lähdin hyvissä tunnelmissa käymään Reiskan kanssa ulkona ja kuinka ollakaan, sehän köhi taas oikein urakalla. Eihän siinä auttanut kuin viedä koira autoon ja käydä ilmoittautumispisteessä perumassa toinen startti. Oireiden ollessa noin selkeät en halunnut enempää riskeerata koiraa tai muita ja hieman harmittikin että se ei ollut ennen rataa oireillut mitenkään. Missään nimessä en olisi lähtenyt kisaamaan jos olisin asiasta tiennyt aikaisemmin, mutta tehty mikä tehty. Harmitti hieman että jäi toinen rata starttaamatta, mutta koiran terveys menee aina etusijalle.

Ajelimme kotiin ristiriitaisissa tunnelmissa, toisaalta olin todella iloinen hyvästä suorituksesta, toisaalta harmitti Reinon sairastuminen. Todennäköisesti se on saanut tartunnan viime mätsäristä, muutakaan en keksi. Nyt ovat sitten molemmat pojat karanteenissa kotosalla ja toivottavasti oireet menevät ohi pian.

Kisoja ajatellen tämä kokemus oli muuten hyvä, taas sai kullan arvoista kokemusta jota ei tule muuta kuin kisaamalla. Pyrin ensi vuoden aikana starttaamaan vähintään kerran kuussa jotta saisimme mahdollisimman paljon rutiinia ja Reino lisää itsevarmuutta. JA herran jestas, me saatiin ensimmäinen tulos virallisista, aika siistiä! Hyvä siitä vielä tulee, eikös vain?

Talven taikaa

 

Blogitalli auttaa meitä virittäytymään talveen ja haluaa kuulla mikä talvessa on niin ihanaa! Käy kurkkaamassa ohjeet ja kerro omasta näkökulmastasi miksi talvi on pop. Ohjeet löydät täältä.

 Ennen saaton täysin rehellisesti sanoa vihaavani talvea. Tiedättekö sen tunteen kun tallin vesijohto jäätyy, sitä joutuu sulattamaan tuntitolkulla monen ihmisen voimin ja sillä välin raahaat käsivarret naruiksi venyneenä montakymmentä litraa vettä hevosille? Se hetki, kun aamulla mietit millä loimella hevoset mahtavat päivän parhaiten pärjätä, onkohan 300g toppaa liian vähän vai meneekö överiksi? Joka ilta kun viimein pääset töistä kotiin on sysipimeää ja ratsastamaan pitäisi mennä. Otsalamppu keikkuen topattuna lämpimiin vaatteisiin korvista varpaisiin käydään maastolenkki jonka jälkeen varpaat ovat kuitenkin niin jäässä että hyvä jos saat niitä edes saunassa sulamaan.

Mikä on sitten saanut mieleni muuttumaan? Kamala vastata näin, mutta se, ettei minulla ole enää omia hevosia ja etenkään niitä ei ole omassa tallissa. Kaikki se vaiva mitä jouduin näkemään pakkasen ja lumen vuoksi on nyt taakse jäänyttä elämää, jäljellä on vain mielettömän hauskaa lumentulon odotusta ja kylmimmillä ilmoilla voi tyyneesti käpertyä viltin alle takkatulen eteen lukemaan hyvää kirjaa urhaamatta ajatustakaan hevosille.

Lumien tultua maahan pimeä loppusyksy valostuu ja kun ei ole mitään pakkoa, on ihana kääriytyä toppavaatteisiin ja lähteä hyvän ystävän kanssa maastoilemaan. Kavioiden alla kuuluva lumen narske on jotenkin niin jouluista ja mukavaa ja jos sattuu michelinukkomaisen kerroksen kanssa tipahtamaan kyydistä, pehmentää lumi mukavasti tömähdystä.

Talven tultua ja edettyä tarpeeksi pitkälle on mahdollisuus lähteä järven jäälle päästelemään täysillä tahi hyödyntää jään tasainen pinta kera lumikerroksen kouluratsastusharjoitukseen. Tietysti täytyy kokeilla kaikkien kovasti mainostamaa hiihtoratsastusta ja meidän ponikerholaisten kanssa onkin päätetty ehdottomasti testata! Voi kuitenkin olla että tämä täti on suosiolla hevosen selässä eikä suksilla, muuten saattaa käydä niin että edetään metri ja humps, metri ja humps! Olen legendaarisen huono talvilajien harrastaja ja en usko että vuosien harrastamattomuus olisi tilannetta paljonkaan pelastanut. Parempi että nuoremmat ja notkeammat taiteilevat suksien päällä :)
Kaikista eniten odotan kuitenkin meille luvattua rekiajelua Kristan naapurin issikkaori Forkulla, se on juuri sellainen poni jolle kyseinen homma sopii kuin nenä päähän.

Hauskaa on myös se, että hevosten ulkomuoto muuttuu talvella joskus radikaalistikin. Entinen hevoseni Lirika muutti väriä niin täysin että kylän mummelit luulivat minun vaihtaneen hevosta. Eräskin muori pysäytti meidät tapansa mukaan pyörätiellä ja taputteli tamman kaulaa ja tuumaili että sieki olet hevosen mennyt vaihtahmaan? Juu, en ollut, Lirika vain sattui vaihtamaan värinsä sievän ruskeasta melkein mustaksi turvan jäädessä ihan punaruskeaksi. Nauroinkin että se on kuin iso mustakarhu talvisin. Ponit taas muuttuvat niin mahdottoman pörröisiksi, shetlanninponit näyttävät lähes poikkeuksetta enemmän maahisilta kuin poneilta ja issikat ovat kuin metsästä karanneita peikkoja, hurjan suloista! Täytyy olla jääpuikko sydämen tilalla jos ei niihin ihastu.

Talvi tuo kesään mukavan vastapainon, en usko että nauttisin kesästä läheskään niin paljon jos en tietäisi että senkin aika on rajallinen ja edessä on tulossa taas kylmempi ja luminen kausi. 

Pakkasen pauke, huuruiset hevoset ja lumisade, eikö kuulostakin aika ihanalta?


Krista ja Oona, te olette tietysti mukana, eikös vain?

Miksi, mitä ja miten?

Voitto kotiin-blogin Tiia on perustanut ihkauuden blogiportaalin jossa saa osallistua tällaiseen kivaan haasteeseen jossa pohditaan omaa harrastusta eri näkökulmista. Tästä linkistä pääset tekemään omasi!

 

 Miksi minä teen?

On vuosi 1993 ja kahdeksanvuotias minä kiipeää jännittyneenä ensimmäistä kertaa ihan oikean hevosen selkään. Jännittää, tärisyttää, pelottaa mutta ennen kaikkea tunnen huikaisevaa riemua siitä että unelmastani tuli viimeinkin totta. Rauhallinen suomenhevostamma kuljettaa minua vakain askelin ympäri kenttää. Tästä jäi mieletön palo jatkaa harrastusta, päästä kokemaan uudelleen ja uudelleen se sama tunne, yhtäaikaa pelottava ja kunnioitusta herättävä mutta niin hauska! Tuosta päivästä on reilu kaksikymmentä vuotta aikaa ja mihinkään ei se perimmäinen tunne ole kadonnut. Mukaan on tullut roppakaupalla kokemusta, tietoa ja taitoa mutta halu olla hevosta lähellä on edelleen se tärkein tekijä miksi jatkan tätä harrastusta.

Giant Condis ja allekirjoittanut eivät ole sokerista!

Hevonen on iso ja vahva eläin joka halutessaan voi kieltäytyä tekemästä ihmisen kanssa yhteistyötä koska vain. Kun kiipeän selkään tavoitteenani on saada aikaan harmoninen yhteistyö hevosen ja minun välillä ja se onnistuu vain jos osaan pyytää siltä asiat oikein. Minun on opittava kertomaan jaloillani, käsilläni ja koko fysiikallani mitä siltä kullakin hetkellä toivon. Tämä jos mikä on jatkuva oppimisprosessi ja se kestää koko eliniän. Se tuo tekemiseen lisäkipinää, koskaan ei ole täysin valmis. Kun ratsu suorittaa mielellään asiat jota siltä pyydän vaikka se voisi tehdä myös oman mielensä mukaan, on se tunne mieletön!

Lv-Antti kesällä 2014

Mitä minä teen?

Tällä hetkellä kuvailisin omaa hevoselämääni mukavaksi harrastamiseksi ilman kisatavoitteita. Oman hevoseni menettämisen jälkeen tarvitsin aikaa miettiä mitä hevostelulta jatkossa haluan, mutta jo muutamassa viikossa olin varma että hevoset ovat tulleet jäädäkseen vaikka omaa en ihan heti, jos koskaan, enää haluan. Kaikista mukavinta ja jopa yllättävää on se että olen löytänyt itsestäni uudestaan sen pienen hevostytön joka kaikista eniten haluaa vain hoitaa ja olla lähellä hevosta. Tämä ominaisuus oli kateissa viimeisen vuoden aikana omien hevosesteni kanssa, harrastamisesta tuli jopa pakkopullaa.

Kiitos hevoselle!

Tällä hetkellä minulla on monta hevosystävää joita saan ratsastaa ja hoitaa niin paljon kuin vain ehdin. Oonan Pablo on osoittautunut hurmaavaksi herrasmieheksi jota käyn ilolla hoitamassa, siivoamassa sen karsinan ja tietysti pyydettäessä myös ratsastan. Siinä on hevonen joka on äärimmäisen opettavainen, jos ei tee täsmälleen niin kuin pitää, se ei anna yhtään askelta ilmaiseksi. Maailman paras opettaja etenkin minun kädellä ratsastamiseen, käsi rauhassa Laura ja ratsasta jalalla tuumaa Pablo!

Pablon varustamista

Tietysti on olemassa maailman komeimmat ja parhaimmat lämminveriset Taake ja Antti. Etenkin jälkimmäinen kaveri on tuonut täysin uutta näkemystä näihin niin paljon parjattuihin lämpöisiin. Harvemmin olen yhtä yritteliästä kaveria nähnyt, nöyrästi se tekee joka kerta parhaansa ja millä draivilla! Tämän turbo-vanhuksen vauhdissa ei moni nuorempi pysykään, se on kuuma kaveri joka vaatii minua harjoittamaan mielenmalttia ja rauhallista ratsastusta. Taake on näistä kahdesta nuorempi jolla on potentiaalia ihan kouluradoille asti, enpäs ole moista liikettä lämpöiseltä ennen nähnytkään.

Tällaista ratsastamisen kuuluisi aina olla: kesä, hymy ja hevonen!

Who`s a Brat "Taake" aloittelee ratsun uraansa

Kummallista kyllä, olen viimeisen vuoden myös opettanut säännöllisesti, mitä en olisi ikimaailmassa uskonut. Autan tarvittaessa sen minkä osaan ja tästä on saanut ihan uusia näkökulmia myös omaan ratsastamiseen. 

Opettajan hommissa

Tiivistettynä tämän hetkinen harrastamiseni on tasapuolisesti opettamista, ratsastamista, hoitamista, siivousta ja ihanien karvaturpien halailua ja suukottelua!

Kuinka minä teen?

Lapsuus- ja teinivuodet sain parhaimmillaan keskinkertaista opetusta, mutta ostaessani oman hevoseni Lirikan pääsin viimeinkin kunnolliseen valmennukseen. Istuntani laitettiin parissa vuodessa uuteen uskoon ja minut laitetttiin oikeasti RATSASTAMAAN. Pääsin opettelemaan avo- ja sulkutaivutukset, takaosankäännökset, pohkeenväistöt ja muut hienoudet viimeinkin kunnolla. Sain oikeaa hevosmiestaitoa ja tietynlaisen asenteen hevosen käsittelyyn.

Tarkkaa hommaa kisoissa

Nykyään olen voinut saada pahoja katseita siitä, että en salli minkään hevosen possuilevan jonka kanssa teen töitä. En siedä tyhjänpäiväistä kuopimista käytävällä tai karsinan seinien kolistelua ennen ruokintaa. Hevosen tulee osata odottaa rauhassa käytävällä varustamisessa, kaikenlainen hyöriminen, kuopiminen ja tyhjänpäiväinen sättäys saa jäädä pois. Tietenkään sen ei tarvitse patsaana seistä, mutta huono käytös tulee kitkeä heti kättelyssä jolloin sekä hoitajan että hevosen on hyvä ja turvallinen olla. Ihan mahdollista on myös kahdenkymmenen hevosen odottaa iltaruuat hiljaa ja kolistelematta, on meinaan melkoinen konsertti jos kaikki saisivat pitää meteliä.

Ratsastaessa vaadin hevoselta sen että se yrittää ja tekee töitä, mutta vaadin itseltäni yhtä paljon. Yritän aina muistaa että syy on satulan päällä lähes poikkeuksetta ja ensin pitää tutkiskella omaa toimintaa ja miettiä mikä meni vikaan ja sen jälkeen tehdä uudelleen paremmin. Rakastan kouluratsastusta yli kaiken ja jaksankin hinkata samoja asioita kerrasta toiseen, tietysti varoen että hevonen ei kyllästy.

En ole turhan kranttu ratsastettavien suhteen, minulle käy niin paksu tuntiponi, entinen ravuri tai puoliverinen. Jokaiselta hevoselta olen oppinut jotain ja kaikissa niissä on se oma piirre joka tekee niistä persoonallisia ja kiinnostavia. En pidä siitä että ihmiset lokeroivat hevosia rodun, ulkonäön tai saavutusten perusteella, ne ovat kuitenki jokainen yksilöitä joilla on jotakin annettavaa.

Islanninhevonen Forkur näyttää mitä sillä on juuri tuolla hetkellä annettavanaan!

Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman avarakatseinen, on paljon eri tyylejä ja välttämättä toisen tapa ei ole toistaan huonompi tai parempi, vain erilainen. Minä teen näin, mutta naapurikarsinan tyyppi voi tehdä ihan toisella tavalla ja se on minulle ok.

Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se että kun tehdään hevosten kanssa töitä, tulee ensisijaisesti huolehtia eläimen hyvinvoinnista, kohdella sitä kunnioittavasti ja reilusti, siinä on meidän jokaisen tekemiselle hyvä lähtökohta!