Olen aina miettinyt kuinka ihmiset kokevat omat lemmikkinsä. Ovatko ne mukavia seuralaisia, lenkkeilykavereita, ystäviä tai perheenjäseniä? Itse olen aina lapsuusajoista asti pitänyt koiraani rakkaana ystävänäni joka kuuntelee murheet ja huolet eikä hylkää. Vanhemmiten ajattelutapa on jopa vahvistunut, ja rakastan kaikkia eläimiämme ehdoitta. Koska olen parhaassa lapsentekoiässä useat varmasti ajattelevat minun korvaavan lemmikeillä lapsen, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Tässä vaiheessa en yksinkertaisesti halua lapsia ja haluan keskittää kaiken energian ja rakkauteni karvaisiin kavereihini sekä avopuolisooni ja ehkä sitten joskus tulevaisuudessa lapseen.
Jos jollekin perheeni jäsenistä sattuu jotakin olen kerta kaikkiaan poissa tolaltani enkä pysty ajattelemaan muuta. Tällöin minulle on aivan sama kaikelle muulle, työlle ja muille asioille ja ryntään huolehtimaan rakkaistani niin hyvin kuin kykenen. Jos joku laumastamme jättää maallisen taivalluksen taakseen, oli se sitten pienen pieni jyrsijä, kissa tai hevonen olen surun murtama jota moni ei tunnu ymmärtävän. Gerbiileistämme moni on jo kuollut ja joka kerta niitä on itketty ja surtu sillä oli rakas pieni tai iso, se jättää suuren aukon sydämeen.
En voi ymmärtää ihmisten tunteettomuutta ja kylmäsydämisyyttä, olisiko asenteet toisin jos kyseessä olisi ihmislapsi? Laissakin eläin rinnastetaan esineeseen mikä on järkyttävää. En kestä jos näen elävän olennon jääneen auton alle ja pyrin joka kerta ottamaan irtokoiran- tai kissan mukaani ja viemään sen löytöeläinkotiin. Toivoisin jokaisen miettivän aina nenäänsä pidemmälle ja näkevänsä sen vaivan että pyydystää irrallaan juoksevan lemmikin kiinni ja vie sen sille kuuluvaan paikkaan. Ajatella jos se joku kaunis päivä on oma lemmikki, miltä tuntuisi jos kukaan ei välittäisi?
Minulta on tänään kysytty kumpi on minulle tärkeämpi, lemmikkini vai työni. En usko että tuohon tarvitsee edes vastata.
Rakkaat kissamme Aune ja Irma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti