sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Erään tytön tarina

Jossain vaiheessa elämää en osannut nauttia ja tehdä asioita joita halusin. Miksi? Koska elämääni hallitsi vahvasti sairaus josta ei ole helppo puhua, tai joidenkin mielestä siitä ei ole edes soveliasta puhua.

Omistan tämän postauksen minulle, Lauralle joka on kuitenkin ihan jees tyyppi huolimatta kaikista vajavaisuuksistaan.

En ole aikaisemmin ajatellut olevani kovinkaan rohkea, mutta vuosien saatossa olen huomannut kuinka vaikeaa ihmisillä on puhua mielenterveysongelmista joka taas minulle on yllättävänkin helppoa. Haluan kertoa avoimesti omista ongelmistani, elämästä ahdistus- ja paniikkihäiriön kanssa ja kuinka se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Tiedän ja uskon että ongelma on tosi yleinen mutta ihmiset vaikenevat siitä peläten tulevansa leimatuksi. Jos sinulla on esimerkiksi sydänsairaus sitä ei tarvitse piilotella mutta jos päässä heittää niin sitähän on automaattisesti hullu. Ja voi taivas, jos joudut käyttämään lääkitystä vaivaan niin tuhoon tuomittuhan sitä on. Vaan kun ei ole. Itse vietin lapsuuteni ahdistuhäiriöni kanssa vaihtelevalla menestyksellä enkä voinut ymmärtää mikä minua vaivasi, miksi en osannut olla kuin muut. Miksi murehdin ja ahdistuin asioista niin kovasti, miksi minusta tuntui että olen aina syyllinen kaikkiin maailman ongelmiin? Teini-iän selvitin jotenkuten mutta lukio meni huonosti johtuen näistä ongelmista. Pakko-oireet ja ahdistus pilasivat muuten niin mukavan lukioajan sillä oikeasti tykkäsin opiskelusta. Mutta jos puolet ajasta menee asioiden murehtimiseen ja keskittymisestä ei tule mitään ei voi olettaa että opiskelukaan onnistuu.




Onneksi selvisin ylioppilaaksi asiallisin arvosanoin ja tästä jatkoin opiskelemaan Ouluun. Siellä olin vakaasti päättänyt aloittaa "uuden elämän" ja keskittyä  täysillä koulunkäyntiin. Alussa kaikki sujuikin hyvin, mutta jossain vaiheessa ongelmat jotka olin vain työntänyt syrjään palasivat rytinällä. Poissaoloja kertyi, kaikki ahdisti, oma asunto oli ainoa turvasatama jossa olin lähes ahdistumatta. Loppujen lopuksi tilanne kärjistyi niin pahaksi että siskoni joka asui samaisessa kaupungissa raahasi minut kädestä pitäen nuorten psykiatriseen päivystykseen ja siitä alkoi korjaustyöt ja eheytyminen. Keskustelin ensin lääkärin ja hoitajan kanssa joiden kanssa tehtiin arviointi mikä tilanne on. Tämän tapaamisen jälkeen pääsin viikottain keskustelemaan hoitajan kanssa ja sain koulun kanssa sovittua asiat kertomalla avoimesti mikä on tilanne.

Minulla kävi uskomattoman hyvä tuuri sillä pääsin kognitiivista psykologiaa opiskelevan sairaanhoitajan oppilastyöksi ja hänen kanssaan pääsin käsiksi pikkuhiljaa vaikeisiin asioihin ja varsinkin näin jälkikäteen aikuisiällä ymmärrän kuinka valtavasti tuo aika auttoi elämässä eteenpäin. Silloin tuntui että ei hemmetti, mikä järki tässä on, miksi ihmeessä täytän lomakkeita ja puhun näistä asioista uudestaan ja uudestaan. Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni sekä aivan mahtavalle terapeutilleni joka antoi uskoa että kyllä tästä selvitään ja antoi nimen sairaudelle joka oli hallinnut minua yli kymmenen vuotta. Kun tiesin mikä minua vaivaa ja miksi, osasin lähteä käsittelemään asiaa. Pakko-oireet vähenivät ja lopuksi jäivät kokonaan pois ja sain työkaluja käsitellä ahdistuneisuutta.



Myöhemmin aikuisiällä minulla puhkesi paniikkihäiriö. Muistan edelleenkin kuinka eräässä koulutustilaisuudessa yhtäkkiä ajattelin että en vain yksinkertaisesti pysty tähän, esittäytymään salilliselle ihmisiä. Sydän hakkasi miljoonaa, kämmenet hikosivat ja tuli tunne että pakoon on päästävä. Tilanteen ratkaisin lähtemällä käymään vessassa ennen omaa vuoroani. Siellä yritin rauhoittua ja mietin mikä hemmetti minua vaivaa?! Olin aina ollut rohkea esiintyjä mutta nyt minusta tuntui että en missään nimessä uskalla mennä saliin takaisin. Yritin keksiä ulospääsyä tilanteesta mutta eihän siinä muuta voinut kuin palata takaisin. Selvisin takellellen omasta osuudestani ja sen päivän jälkeen paniikkikohtaukset hallitsivat työpäiviäni. Tämä oli aivan hirveää sillä työskentelin asiakaspalvelussa ja monesti minusta tuntui että pakenen tilanteesta keinolla millä hyvänsä. Onneksi työterveyslääkäri oli kartalla ja määräsi minulle ensin ns. beetasalpaajia jotka tasoittaa sykettä ja näin ollen saa kehon rauhoittumaan ja olemaan välittämättä signaaleista jotka virheellisesti käskevät pakenemaan vaikka mitään todellista vaaraa ei olekaan. Nämä auttoivat hetken aikaa, mutta loppujen lopuksi päädyin jatkuvaan lääkitykseen paniikkikohtausten vuoksi. Huomasin muutaman viikon käytön jälkeen että ahdistuneisuus väheni huomattavasti, paniikkikohtaukset vähenivät ja elämä alkoi tuntua jopa normaalilta.



Samalla tiellä ollaan edelleenkin mutta vaikka minulla on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö sekä paniikkikohtaukset elän silti normaalia elämää. Syön sairauteeni lääkkeitä päivittäin, olen hyväksynyt sen että jokin osa aivoissani ei toimi niin kuin pitäisi ja jos homma skulaa lääkkeillä niin mikä ettei, sitten mennään niiden kanssa. Olen asiakaspalvelussa töissä edelleen, pärjään aika mukavasti ja osaan käsitellä mahdollisia paniikkikohtauksia jo aika hyvin. Tiedän että meitä joilla on samoja ongelmia ja sama sairaus on paljon, mutta harva uskaltaa tunnustaa sen. Tämä on minusta äärimmäisen surullista, sillä muistan kuinka yksinäinen olin näiden tunteideni kanssa nuorena. Kukaan ei voi käsittää kuinka helvetillistä oli herätä päivään joka oli täynnä stressiä ja ahdistuneisuutta. Muistan kuinka pienenä oikein odotin nukkumaanmenoa sillä tiesin että edes sen hetken saisin olla ajattelematta inhottavia ajatuksia.



Toivoisin että tämä kirjoitus auttaisi jotakuta, antaisi edes vertaistukea jos ei muuta. Olkaa rohkeita, hakekaa apua, kertokaa läheisillenne ja antakaa toisten auttaa. Ja puhukaa asioista, tällaiset sairaudet ovat sairauksia muiden joukossa, ei niitä tarvitse hävetä. Ei se ole oma vika tai valinta.

Joten Laura, vaikka oletkin sairastunut ja kärsit joskus paniikkikohtauksista ja järkyttävästä punastelusta, olet silti ihan mahtava tyyppi. Olet avoin, uskallat nousta puolustamaan niitä jotka eivät itse uskalla ja haluat auttaa muita. Olet iloinen, puhelias ja ehkä aivan hauskakin, ainakin ajoittain :) Vaikka elämä on joskus vaikeaa ja tekisi mieli luovuttaa, sitä ei kannata tehdä sillä se mikä odottaa kulman takana voi olla jotain aivan uskomattoman hienoa.

Kertokaa tekin itsellenne päivittäin jotain mistä olette ylpeitä itsessänne ja arvostakaa itseänne kaikkine vikoineen ja puutteineen sillä sinä olet ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olet!

Jos haluat kommentoida yksityisesti, minulla saa koska vain laittaa sähköpostia osoitteeseen laura.vaaraniemi@gmail.com!


6 kommenttia:

  1. Hyvää tekstiä! Häätyy sanoa vieläki, niinkö olen sanonu vissiin ennenki, että ei sinusta uskois että tämmönen on, jos ei oltais siittä puhuttu =) Hyvin olet pärjänny, mahtava tyyppi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ite olet kyllä ihan mahtis kans ja aina jaksat kuunnella ja tukea <3

      Poista
  2. Kyllä sä olet hittomainen likka! Upea teksti. Tollainen vaatii rohkeutta, kirjoitaa netiin. Multa olisi jäänyt kirjoittamatta. :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä nyt täytyy nostaa hattua Laura! Kompsin Jennyä, että moni ei uskaltas kirjottaa mitään itestään nettiin. Mahtavaa! Jatka samaa rataa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marketta! Kieltämättä sitä mietti onko tämä ihan viisas päätös, kirjoittaa näin avoimesti, mutta ei ne asiat ikinä muutu jos aina vain hyssytellään. Jos se vaatii sen että se olen minä joka avaan oman itseni, olkoot sitten niin.

      Poista